Toimintakulttuurin muutoksessa on aina mukana hyppyä kohti tuntematonta. Se on hulluutta tietystä näkökulmasta katsottuna. Hyvinkin kesy toiminta voi olla Suuri Uhka joillekin piireille (tähän törmäsimme silloin aikoinaan). Olen kauan aikaa tunnistanut oman hulluuteni ja antanut itselleni vapauden toimia sydämeni mukaan. Muita en halua pakkokäännyttää, mutta en myöskään halua mukautua itselleni vieraaseen työtapaan.
Opettajana tuo on minulle tarkoittanut avointa jakamista. Tämä blogi on osa sitä. Yksin en yllä juuri minnekään. Tämä blogi syntyi edeltäjien herättämästä kiinnostuksesta. Huusin tyhjään kaivoon ja puhuin ei-kellekään elokuulta 2004 elokuulle 2006. Mielessäni oli vain niin uskomattoman vahva kuva, että tämä on oikea juttu ja oikea suunta.
Sitten blogini kautta sain vihdoin ääneen astuneita tuttavia, joilla matka kulki samaan suuntaan (tiedän ja olen kuullut, että äänettömiä tuttavia oli kertynyt jo pidempään). Sun äitis oli verrattomalla tavalla kummina kokeilukurssillamme (joka viitoitti tietä tällä kulmalla uudelle verkkokurssitarjonnalle). Sirpan kanssa tapasimme HAMKin seminaarissa (hän oli bongannut minut blogini kautta) ja sitten tapasimme Kotkassa, jossa olemme molemmat töissä(!!). Viime viikolla tein lehdistötiedotteen, jolla markkinoin meidän kummankin edistämiä verkko-opetusjuttuja.
Ja parasta kaikesta -ou JEE- kollega Saila tuli yhteyksiin tämän blogin kautta, yhtä lähellä kotoani kuin työpaikkani. Siis Saila Kouvolassa, työpaikkani Kotkassa ja minä niistä 60 km itään Miehikkälässä. Opetamme samoja aineita. Tavattiin tammikuussa, kun olin kouluttamassa sikäläisiä tvt-tukihenkilöitä. Eilen skypettelimme ja suunnittelimme jotain yhteistä virtuaalisesti seuraavan lukuvuoden opetukseen.Missä on sitten raja virtuaalisen ja "todellisen" välillä? Kyllä verkon kautta voi tavoittaa aitoa ihmisen ääntä, merkitsevän toisen, ilman ihmeellisiä virtuaali-identiteettejä. Ihan vain hulluna omana itsenään. Ja verkon kautta voi niin helposti jakaa. Jos on halua.
Oppimisen ydin ei ole oppimateriaalissa. Olen kerettiläinen joo... mutta olisi ihan hauska kuulla perusteluja sille, miksi... Vaikka kaikki Suomen opettajat jakaisivat kaiken oppimateriaalinsa ilmaiseksi verkossa (siihen on hyvä tilaisuus), olisi opettajan työllä kysyntää. Oppimisprosessi on paljon paljon paljon muuta kuin oppimateriaalia. Minulla on kotona parikin espanjan kurssiaineistoa, mutta espanjana taito ei ole siitä edistynyt. Opettaja on ihan eri juttu!
2 kommenttia:
Huomenta!
Minulta meni aikoinaan puoli vuotta nimettömänä ja äänettömänä blogeissa kierrellessä. Sitten puoli vuotta kommenttilaatikoissa eläen. Vasta vuoden päästä blogiskenneen tutustumisesta aloin blogata.
Tässä on nyt menossa samanlainen prosessi. Vuosi sitten talvella ajattelin, että voisin perustaa oppilaiden kanssa blogin, mutta se jäi ajatukseksi. Kesällä 2006 tutustuin Blogien opetuskäyttöön ja aloin kerätä täältä tietoa ja vaikutteita. Talven mittaan olen muutaman kerran huhunnut suuntaasi, mutta toistaiseksi viestintä on ollut yksipuolista ja sinä olet kaiken aikaa ollut se antava osapuoli. Jos kaiki menee suunnitelmien mukaan, niin syksyyn mennessä olen oppinut sen verran, että Sun äitis lisäki saan blogiäänen myös Irmelinä. Ja silloin minusta toivottavasti on sinulle kuunteluoppilaan sijasta myös kumppaniksi.
Hyvä sana kantaa kauas. Ei sen aina niin isoa tai erikoista tarvitse olla. Kommenttien hyvä juju on tsemppaaminen. Muistan, miten ihmeellisesti lämmitti hyvän kuvaajan positiivinen palaute Flickr-kuvastani. Tänään opiskelija kiitti kauniisti tavallisesta työstäni. Töitä tekee tietysti rahasta, mutta ei se ole koko juttu. Jos ei kukaan koskaan tsemppaa, työn ja harrastuksen merkitys kutistuu. Pienikin ääni, blogiääni tai muu, voi piristää ja ilostuttaa. Ja toisinaan taas havahduttaa ja herättää. Yksin ajatteleminen ei vie eteenpäin. Rohkaisevan palautteen merkityksen muistaa, kun itse sitä saa. Mutta muistaako sitä sitten taas jakaa itse ympäristöönsä? Joskus mietin sitäkin, eivätkö kaikki ihmiset huomaa, miten kiukkuisia ja piikikkäitä heidän kommenttinsa ovat? Ihan syyttä suotta. Mitä hyötyä sellaisesta on ja kenelle? Rakentava kritiikki on eri asia. Kyllä jäi mieleen, kun eräs opiskelijani kertoi koepaperin reunassa olleen ainoana palautteena: kokoo ittes jäbä! Mitähän sillä opettajalla oli korvien välissä liikkunut? Että äitinkin suuntaan vaan lämpimiä kiitoksia kommenteista, ovat olleet edistäviä ja kohottavia.
Lähetä kommentti