tiistaina, joulukuuta 30, 2008

Joukkoviestinten rytmi

Kun appivanhempani elivät, heidän päivärutiineihinsa kuuluivat uutiset. Sanomalehti piti hakea heti, kun se tuli (viikonloppuna monen kilometrin takaa, myöhemmin sentään lauantailehti kotiin ja sunnuntailehti 500 metrin päähän). Radiosta kaikki uutiset ja säät. Televisiosta samaten. Mitä enemmän uutisia alkoi olemaan lisääntyneillä kanavilla, sitä tiheämmin uutiset tahdittivat kotiolemista. Jos viikonloppulehden haku jäi meidän holtittomien vastuulle, lehti haettiin ehkä jonain päivänä.

Samat uutiset montaa reittiä. Mietin usein syytä. Päädyin rituaaliin. Iltapäivälehdet perustuvat samankaltaiseen rituaaliin. On ikään kuin uusia uutisia, jotka eivät juuri poikkea aiemmista (en usein huomannut mitään eroa vanhojen ja uusien lehtien välillä, kun kerran viikossa luin useamman). Uutiset ja muu joukkoviestintä pitää kansakuntaa yhteisessä ajan rattaassa. Kun lööpeissä alkaa olla puolifiktiivisiä hahmoja (Idols-kisailijoita, BB-asukkeja, sarjaohjelmien roolihenkilöitä), kollektiivinen ajan ratas muuttuu aiempaa absurdimmaksi. Todellisuus sellaisenaan on valmista parodiaa. Vuoden julkkis Johanna Tukiainen mainioimpana esimerkkinä.

Joululomalla olen havainnut, miten vaikea on tottua television rytmiin, kun siinä ei normaalisti viihdy. Kellonaikoihin sidottu rytmi tuo turvaa monille ihmisille. Siitä muodostuu miellyttäviä rituaaleja. Kuuntelen joka lauantai, jos vain mahdollista, Knallin ja sateenvarjon radiosta. Ja televisiolauantain saksalaiset poliisisarjat. Pidän myös sunnuntaiaamujen ortodoksisista messuista.

Periaatteessa olisin halunnut katsoa eilen Blade Runnerin, koska se oli eri versio kuin dvd:lläni, mutta juuri sillä hetkellä halusin lojua sohvalla 1222-dekkarin kanssa Norjan tunturilla keskellä hyistä lumimyrskyä (Holt). Silti rakastan elokuvia ja sarjoja. Kun kunnollinen, ajan kahleista irrottunut, mobiili-tv tulee, olen otollista riistaa. En välitä virittelyistä, siitä, että tekniikkaa pitää hankkia ja säätää ensin mahdottomasti. Soneralla oli jo vuosia sitten joku verkossa toimiva videovuokraamo, ensin toimi nätisti, mutta sitten tietoturvan nimissä siihen tuli niin kiharainen käyttöliittymä, että siihen jäi.

Toistuva rituaalinen rytmi rauhoittaa. Kaikki on kuten ennenkin. Taas tapettiin satoja. Taas hirmumyrsky riehui. Taas ryöstettiin aseella uhaten. Jossain kaukana. Me emme olleet tänäänkään uutisissa.

Ritualisoitunut joukkoviestintä ei sisällä suhteita. Se fokusoi niin, että uutistehtaat tuottavat suurimmat voitot (myyvät meitä yleisöjä parhaaseen hintaan mainostajille).

Maailma on täynnä merkittäviä uutisia, joiden löytäminen on vaivan takana, vaikeaa, jopa mahdotonta. Pieni toivo elää verkossa. Kansalaisjournalismi (civic journalism, kotimaiseksi onneksi Tuhat sanaa Tuija Aalto on tasaiseen tahtiin noteerannut kansalaisjournalismin ilmiöitä) ainakin yritti olla eräs toivon kipinä. Itse olen kokenut Jaikussa yhden toivon kipinän: siellä kommentoidaan vikkelästi, jos joku uutinen on heikosti taustoitettu ja nostetaan merkittävät välittömästi esille. Käsittääkseni Twitter toimii samoin. Kyse on omasta luotettavasta verkkolähiyhteisöstä, jossa on riittävästi monialaista asiantuntemusta.

Koen joukkoviestinnän alan tietyssä mielessä läheiseksi. Entisenä maanviljelijänä. Kotimainen tuotanto ei saisi koskaan kuolla. Reuters tai Arla? Massatuotannon tasalaatuisuutta, Ruususen unen turruttavaa turvaa. Turvallinen rytmi on pelottavaa. Miten turvallisesti alemyyntimainokset olikaan sijoitettu kauas Palestiinan ruumiskasoista.

sunnuntaina, joulukuuta 28, 2008

Lukemalla oppiminen

Muistan, miten innoissani telkin kotiin syyskuisena iltapäivänä: osaan lukea, osaan lukea, osaan lukea. Aa-ii-ai. Uu-ii-ui. (Tästä vähän enemmän yhdessä murrepakinassani.)

Joulu on aina lukemisaikaa. Suomalaiset lukijakansaa. Sain iltapäivällä loppuun Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Luin sen, koska Puhdistus reipas kuukausi sitten oli vahva lukukokemus. Olen itärajan ihminen. Kotivuoteeltani oli 30 metriä Neuvostoliittoon. Sota ja raja olivat monin tavoin läsnä lapsuudessani. Ja kaikki rajantakainen poissa kouluhistoriasta. Muistan sen järkytyksen, kun suomensukuisten heimojen kohtalo tuli raakuudessaan uutisiin.

Nyt minulla on virolainen käly, mutta miten vähän tunnenkaan sitä maata? Hyvä romaani avaa muistot, se antaa uuden valon pienille muistoille. Sille, minkä aikoinaan kohtasi, mutta mitä ei ymmärtänyt. Sen, mikä oli järjetöntä, mutta minkä kuitenkin hyväksyi, koska asiat nyt vain olivat niin.

Muistan tarkkaan, missä olin, kun kuulin presidentti Koiviston kannanoton Viron kysymykseen. Ja miten spontaanisti häpesin. Seuraavana vuonna maatilallamme oli nuori inkeriläispariskunta kesätöissä. Miten Antti (Andrej) ei ollut oppinut vanhempiensa kieltä, sitä kun ei saanut puhua. Miten heidän kotonaan piti öisin vartioida perunamaata, etteivät varkaat olisi vieneet perunoita pellolta (ajatus tuntui absurdilta).

Muistin minä, miten Leningradin reissulla hotellin yövahdilla oli lehtiö, josta hän etsi oikean sivun, siinä luki SUKKAHOUSU?? Ja miten abiretkellä emme millään kyenneet hävittämään ruplia, niitä jeattiin Viipurin jälkeen pissatauolla purukumia kerjääville pikkupojille.

Näin naapurissa. Oudossa maassa oli valtavat määrät punakantisia kirjoja kaikissa kaupoissa, jonne meidät turistit päästettiin. Ja muissa kaupoissa ne jonot. Ei ollut Baltiaa. Oli vain Neuvostoliitto, yksi maa, yksi kansa. Hyi, mitä kaikkea me uskoimme. Hyi. Jotenkin tiedostamatta sen saattoi ymmärtää, miten muutoin presidentin puhetta olisi voinut välittömästi hävetä?

Sofi Oksanen on merkittävä kirjailija. Hän kirjoittaa monella tasolla. Tässä kuvaamani on vain yksi. Suosittelen välitöntä tutustumista Sofi Oksasen tuotantoon. Ja kirjoitusrauhaa kirjailijalle itselleen. Tällaisia kirjoja me tarvitsemme. Tällaisia lukemalla opimme Elämästä jotain oleellista.

lauantaina, joulukuuta 27, 2008

Ajatella aikaa

Aika on tullut vastaan jälleen monin tavoin (edellinen blogimerkintäkin liittyi aiheeseen).

En ole varsinaisesti lenkkeilyihminen, mutta lenkkeily on erittäin järkevää varsinkin näin vanhemmalla iällä. Siihen kuuluu eräs verraton ominaisuus. Kun lähtee omin jaloin lenkille, josta kotiin päästäkseen on ihan pakko käyttää aikaa, pääsee kellumaan rutiiniajattomuuteen. Se on samanlaista kuin maanviljelijäaikoina monet päivän toistuvat työt. Tekemistä ei juuri tarvitse ajatella, ajatukset voivat vaeltaa vapaasti. Tässä tunteessa lienee kesämökkeilyn salainen viehätys. Kesämökkejä on, jotta voisi päästä hakkaamaan halkoja, jolloin pääsee aivan erityiseen ajattomaan rutiinityön kelluvaan ajattomuuteen. Älytyössä ei voi vajota samaan olotilaan.

Tänään oli loistava lenkkeilykeli. Lumi narskui, mutta jäätä ei ollut lainkaan. Kuin kesällä, mutta pieni kuiva pakkanen. Tähdet alkoivat syttymään, siitä ensimmäisestä ei oikein osannut sanoa, oliko satellitti vai planeetta vai tähti. Mutta ajatus vaelsi ajassa.

Joulukuulumisten lomitse on tullut vastaan unettomuuksia. Harmillisen monet kärsivät erilaisista uniongelmista. Joko ei nukuta illalla vaikka väsyttää tai ei saa unta aamulla, jos herää turhan varhain tai sitten on jokin vaiva, joka rikkoo unta. Pilleriuni ei ole samaa unta. Eikä unta voi antaa toiselle lahjaksi, vaikka kuinka haluaisi. Harmi.

On hyvä, että unesta on enemmän tutkittua tietoa ja siitä puhutaan. Olen niukin naukin välttänyt häpeäsyyllisyyden oman uniolemukseni vuoksi. Jos olisin ihan vähän vanhempi maalaisemäntä, olisin joutunut väkisin sovittautumaan sopimattomaan vuorokausirytmiin. Aamuihmisten maailma oli lapsuus- ja nuoruusaikoinani Kunnollisen Ihmisen maailma, lehmien vaatimaan rytmiin sopeutuja oli Kunnollinen Ihminen (lehmän lypsyväli ei saisi olla yli 12 tuntia).

Minä olen vakuuttunut, että meillä jokaisella on oma sisäinen aikamme, tietty rytmisyys. Vihdoin tästä on alkanut tulemaan tieteellisiä todisteluita. Jokainen pienen vauvan äiti on kohdannut biologisen kellon. Muistan, miten isoäitini kertoi Oikeaa Oppia ja omaa oivallusta esikoisensa kanssa. Oikean opin mukaan lapsi ruokittiin neljän tunnin välein piste. Ei poikkeuksia, ei joustoja. Tuo oppi on nyt todistettu romukoppaan. Mutta edelleen maailma, varsinkin työelämä on täynnä tehottomuuteen johtavia aikakäsityksiä. Kuten se, että töissä ei voi ottaa päivänokosia. Aivan älytöntä. Tai että töitä pitää tehdä ennen heräämistä.

Olen joutunut keskustelemaan tehokkuudesta, koska teen paljon, koska siihen on omat syynsä. Rutiiniajattomuudessa kelluminen on hyvin tehokasta. Aikoja sitten koin suuren elämyksen järjestömaailmassa. Minulla oli idea. Mutta keskustelu oli pykälässä 4 ja ideaani liittyviä asioita käsiteltiin pykälässä 6. Kokous oli epämuodollinen ja epävirallinen ja sen oli tarkoitus olla luovasti ideoiva. Kokemus oli vapauttava. Maailma on täynnä ihmisten luomia järjettömiä sääntöjä, jotka ovat joillekin ihmisille tarpeellisia.

On paljon ihmisiä, joiden elimistö ja mentaalinen vuorokausirytmi ei siedä nykyaikaa. Miksi silti ihmiset suostuvat sellaiseen, jota vastaan heidän kehonsa ja mielensä kapinoi? Koska vaihtoehdot ovat vähissä. Unettomuus on eräs seuraus.

Kun nukkuminen on jollakin lailla lääketieteellistynyt, siitä on tullut taas eräs asfaltoitu alue elämän sademetsässä. Uniaika määritellään kertomalla sen merkityksiä, analysoimalla ja muodostamalla teorioita. Teoriat ovat vain teorioita. Analyyseista voi olla hyötyä tai ei.

Sain juuri loppuun Sofi Oksasen Stalinin lehmät – Puhdistus tuli luettua jo reipas kuukausi sitten. Säätelyn ja kontrollin maailma on molemmissa läsnä. Jotenkin Foucault'n sisäistetty panopticumin tuli mieleen. Ihmiset eivät osaa olla vapaalla. Oleminen on vaikeaa. On kaikkea, mitä Pitäisi, mitä olisi Pakko, mitä Täytyisi. Tai mitä luulemme, että olisi.

Ja sitten sen ymmärtäminen, että me olemme erilaisia. Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa? Olemme erilaisia ajassa olemisen ja unessa olemisen ja työn ja vapaan suhteen. Se, mitä minä tarvitsen, on minun tarpeeni. Toiselle pitäisi antaa mahdollisuus elää omaa aikaansa omalla tavallaan.

Joka tapauksessa aikamme on lyhyt. Suuren osan siitä saatamme joutua käyttämään järjettömästi.

maanantaina, joulukuuta 22, 2008

Hitaasti hyvin

Sampsan hyvään hidastamis-blogimerkintään kirjoitin pitkäaikaisia mietteitäni:

Editoin pari päivää sitten Mediakasvatus.tv-blogini merkinnästä lievemmiksi laiskotteluun liittyviä lauseitani. Ajattelin, että ei niitä edelleenkään kukaan ymmärrä. Toisenlaisesta aikamaailmasta palkkatyön aikamaailman laidalle tulleena olen asiaa mietiskellyt usein (esim. ITK'07: Hitaan ajattelun hurma).

Erään työtoverini lause ei unohdu: "On niin kiire, ettei ehdi ajatella." Olen itse joutunut selittämään useaan otteeseen ajankäyttöäni ja tekemisiäni. Jotenkin jatkuvasti tunnen, että minulla ei ole sanoja, joilla voisin ilmaista vastaukseni. Minulla on hyvin harvoin kiire. Laiskottelen paljon. Mutta se on tietenkin hyvin suhteellista.

Kun loma alkaa, monet ihmiset sairastuvat, kuume nousee. Tuntuu idioottimaiselta sanoa, että stressi ei ole sairaus. Niin moni kärsii stressistä. On stressiherkkiä ihmisiä. Mutta stressi ei ole sairaus. Se on eräs länsimainen abstraktio.

Ihmiset ovat erilaisia. Olen kasvanut meneessä maailmassa, maaseudulla, jota ei enää ole, syklisessä ajassa, luontoajassa. Siinä maailmassa on välillä hidasta, välillä taas tiukkoja urakoita aikaa vastaan. Tuon maailman näkökulmasta tämän ajan ihmisillä on usein ongelmana olla vapaalla.

Joulusiivoillessa ehtii miettiä paljon. Eräs mietteeni eilen liittyi rutiineihin ja systemaattisuuden voimaan ajan kanssa. Olen häpeissäni saanut selitellä miltei kimmastuneille ihmisille, miksi verkosta löytyy niin paljon tuotoksiani. Se ei johdu siitä, että olisin aina verkossa tai että tekisin aina töitä. Se johtuu systeemistä. Laitan kerralla tuotokset kohdalleen ja luon oikopolkuja. On paljon asioita, joita en tee. Esimerkiksi en juurikaan tee työtäni monistuskoneen kanssa. Ja käytän hyvin hyvin vähän puhelinta. Olen ikäni inhonnut puhelinta työasioissa. Ystävien kanssa vapaalla on ihan toinen juttu, neljän tunnin ystäväpuhelu ei ole kummallinen.

Syyskukkaraatoja kompostoidessa (jep, kunnon ihmiset tekivät lokakuulla saman homman) mietin taas kerran sitä, miten koulu on tungettu täyteen sälää. Sisältöjä on lisätty tieteiden edistyessä kaikissa paitsi taito- ja taideaineissa, mikä on Elämää ajatellen täysin järjetöntä. Minä olen nopea verkkoasioissa siksi, että olen taitava käsitöissä ja ihan kohtuullinen kuviksessa. Jopa muinaisella tanhuharrastuksella ja aivan erityisesti nykyisellä uintiharrastuksella on tekemistä sen kanssa, miten vikkelästi hahmotan verkkoasioita.

Joulun ihanin lahjakirja on (no on niitä muitakin) Anu Hopian Kemiaa keittiössä. Etuliepeestä käy ilmi, että kirjoittaja harrastaa kuumailmapallolentämistä. Heti tuli mieleen Peppi Pitkätossun kuumailmapalloretki. Silla menopelillä ei tehdä äkkiliikkeitä. Samaisen kirjan ensisilmäyksen oppi oli joulusinapin tekijälle maltti. Entsyymeille pitää antaa aikaa ennen happoja. Tämän kun ymmärtäisi laveammin. Jotkin asiat tekeentyvät ihan itsekseen. Ilman mitään stressiä. Ja toisaalta, jos jättää toimimatta, kun aika on, juttu menee ohi.

keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008

Ihanaa Ahtisaari ihanaa!

Illalla meillä oli koulula puheena ongelmanratkaisu ja asiantuntijuus (syksyn viimeinen aikuislukion tunti). Otin esimerkkinä Ahtisaaren. Hyvä johtaja kykenee määrittelee ongelman. Ahtisaaren vahvuuksia ovat perusasioiden taito ja kyky johtaa tilannetta. Suoruutta ja joustavuutta sopivassa suhteessa. Määritellään kunnolla, mistä tässä on kysymys, ei liian kiirettä saavuttaa ratkaisu.

Olen kerran ollut tapaamassa Ahtisaarta presidentinlinnassa. Kuten huippupoliitikoista moni, hänkin läsnä tilanteessa, ei ylimielinen, vaan valpas ja kiinnostunut.

Tosi iloinen Nobelista, reilusti onnea herra presidentti ja kansakoulunopettaja Ahtisaari!

tiistaina, joulukuuta 09, 2008

Suomi oppivan tietoyhteiskunnan takapihalla

Erässä suljetussa keskustelussa tänään kollega kysyi:

Onkohan Suomi TVT-opetuskäytössä edes keskitasoa? Tämä kysymys tulee mieleen vastarannankiiskiin törmätessä. Missä muuten ovat ne pedagogisesti huipputason TVT-sovellukset. Voisiko niitä esitellä näillä sivuilla malliesimerkkinä?

Minä vastasin:

Huipputason opetuksessa on oleellisinta oppimisprosessi ja sitä ei sinänsä oikein voi esitellä linkkinä jonnekin. Se on sekä yksilön kokemus että ryhmän kokemus. Hyvä oppiminen ei välttämättä vaadi jotain kummallisia kalliita ohjelmia, palveluita ja laitteita.

Ehkä tässä kohtaavat väsyneet opettajat ja motivoitumattomat opiskelijat. Täsmälleen sama kehys voi tuottaa huippuesimerkin hyvästä verkko-opetuksesta/opiskelusta ja toisaalta pohjanoteerauksen. Kyse on vuorovaikutuksesta.

Jäin miettimään, että missä olisi jotain ajankohtaisia tutkimuksia aiheesta. Olen monen kuullut viittavan siihen, että Suomi on jäämässä jälkeen, mutta evidenssiä kaipaa.

torstaina, joulukuuta 04, 2008

Virikkeitä perinteisen verkko-opetuksen kaavaan

Kun on niin marrasharmaata, piti käydä virtuaalikellarista kaivamassa ystävän puutarhasta säilötty kesähetki kalvopohjaksi.

Hyvä kirjallisuus hyvää

Loistavaa, Sofi Oksasen Puhdistus voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vaikea sanoa, kun muut ehdokkaat ovat vielä lukematta, mutta Puhdistus on loistava kirja. Se on juuri sellainen kirja, jonka tarina avaa lukijan omia mielenhistorioita ja kerroksia.

Olen itse kasvanut 30 metriä Neuvostoliiton rajasta. Muistan, miten koulukirjoissamme vaiettiin historiasta. Elettiin, kuin suomensukuiset kansat rajan takana olisivat muinaishistoriaa. Sen jälkeen kaikki kääntyi. 16 vuotta sitten annoin töitä kesäksi kahdelle inkeriläiselle nuorelle, nyt lähisuvussa on virolainen, opetan virolaisia.

Kulttuurihistoriallisen, poliittisen tason ohella, Puhdistus puhuu idealismista, aatteista, arjesta, vallasta, naisista. Kirja, jonka voi lukea uudelleen, siis sellainen, jonka omistaa mielellään. Onnea Sofi! (Imagen uusin numero osuu.)

keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Blogit opetuksessa

Blogit opetuksessa
View SlideShare presentation or Upload your own. (tags: sosiaalinen oppiminen)

Vaihteeksi blogi kurssin keskiössä


Valmistan juuri pientä luentopätkää blogien opetuskäytöstä. Ningin blogia tuli juuri äskettäin kokeiltua lukupäiväkirjojen tuottamisessa ja toimi mukavasti.

Nyt on juuri lähdetty liikkeelle filosofisen etiikan kurssilla. Minä olen perustanut ohjausblogin, laitan siihen kaikki ohjeet, luentopätkien kalvopohjat ja sivupalkista löytyy kurssin Google-kalenteri, linkkivinkkejä (Delicious) ja ryhmien blogit. Opiskelijat saivat itse valita, pitävätkö bloginsa avoimena vai suljettuna. Esiintyvät lempinimillä (aiheet monimuotoisia, ei ihan helppoja). Tavoitteena koota aineistoa ja tuottaa teemasta lopputuotoksena artikkeli. Palautetta annetaan ennen artikkelin kirjoittamista.

Jokainen loi ensin Google-käyttäjtunnuksen. Yksi perusti ryhmän blogin, kutsui siihen muut, myös minut, antoi hallintaoikeudet kaikille. Minä käyn lisäämässä kurssikalenterin ja syötteet teemaryhmien blogeihin. Lisään myös jokaisen blogin näyttämään kommenttien syötteet – ominaisuus, joka vihdoin tuli Bloggeriin. Seuraan syötteenlukijalla sekä merkintöjä että kommentteja, mikä ei onnistu suljetuista blogeista, mutta pidän opiskelijoiden oikeutena sulkea bloginsa. Saman prosessin saa tehdä myös kynällä paperille eli en pakota ketään blogityöskentelyyn. Vaikuttivat motivoituneilta.

Kurssilla on paljon teoriaa. Tällä tavalla saadaan eloa teorioiden käsittelyyn. Kellään ei ollut aiempaa blogikokemusta (päivälukion 2-luokkalaisia). Katsotaan, miten juttu kehittyy.

tiistaina, joulukuuta 02, 2008

Hyvä sana – auttava käsi

Olen tänään saanut kaksi henkilökohtaista kiitosta siitä, että jaan avoimessa verkossa kaikenlaisia aineistoja, sekä lukiokursseihin että opettajien kouluttamiseen liittyviä. Tolkuttoman harmaan ja työntäyteisen vuodenajan keskellä pienikin kiitos on täynnä ihmeellistä energiaa. Bling-bling!

Talvella 1983 opiskelin kevätlukukauden Iitin Perheniemen opistossa käsityölinjalla. Osaan aika montaakymmentä peruskäsityötä, kuen niisimistä, viitelöintiä, batiikkia, nypläystä, koukkuamista, dreijjausta, fransuja, lovileikkausta ja sen sellaista normiemännnän hommaa (edellisenä vuonna olin Joutsenon emäntäkoulussa oppinut tosiemännän taidot, ja bonuksena suurkeittiö- ja laistossiivoojan perusjutut). Käsityö voi olla itseilmaisua, mutta se voi olla myös kopiointia mallin mukaan.

Perheniemen opistossa, sisäoppilaitoksessa, elimme liki toisiamme – kuten myös emäntäkoulussa, sisäoppilaitos sekin. Soisin jokaiselle nuorelle elämän varrelle kommuunin tai sisäoppilaitoksen.

Tämänpäiväisten kiitosten siipeen ankkuroitui hetipikaa muisto Perheniemestä. Kurssikaverini esitti tiukan närkästyksensä siihen, miten aina vain kannustin muita. Olin siis ällöttävän yltiöpositiivinen. Kehuin muita. Hän piti sitä lipevyytenä. Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut negatiivinen noteeraaminen. Hyvä sana jätetään sanomatta, mutta negatiivisen kritiikin lataaja on stara.

Suomeksi kritiikki ymmärretään aika suoraan ja yksioikoisesti negatiivisen palautteen antamisena, mitä se ei ole. Kritiikki sisältää hohdot ja himmeydet eli risut ja ruusut. Kritiikki on apu ihmiselle: näissä jutuissa voisin kehittää tätä ja tätä ja hei hei hei, tässä onnistuin.

Yllä on kaistale kuvasta, jota tein 1987 kansalaisopiston kuvataidepiirissä. Muistan: eräs vanhempi rouva tuli katselemaan selkäni taa ja kysyi aidon ihmeissään, että olenko ihan itse keksinyt kuvani aiheen. Muistan tuskaisina ne harjoitukset, joissa oli pakko nöyrtyä kopioimaan. Käsitöissä lipesin liukkaasti, kuvataiteen tunneilla oli pakko yrittää pari työtä, mutta otin mieluummin räpätykset kuin heitin omat näkyni viistokujalle. Kopiointi opettaa tekniikkaa, mutta omaa näkyään ei voi ilmaista jäljentämällä jonkun muun esitystä.

En ole aina saanut osakseni kollegiaalista tukea. Opettajaurani alku oli kivistä. Kaikki piti vääntää itse. Lasikaapista on tullut kerrottua jo monesti. Ensimmäinen etälukion uskonnon kurssini, siis päivälukion 3 pakollista kurssia yhteensä, kolme kertaa 70 minuuttia tapaamisaikaa opiskelijoitten kanssa. Noviisina. Katselin luokan takaseinää, lasikaappia, jossa lepäsi päivälukion kollegan elämäntyö. Apuneuvoja asioitten hahmottamiseen. Lukkojen takana, minulla ei avainta. Tunsin selkäpiissä, että ei tätä. Opettajuus ei ole tätä. Siksi ilman itsekritiikkiä olen laittanut kaikki oppimisen tukiaineistoni avoimesti nettiin.

Jotenkin kornia jutella näistä pienistä asioista. Ihmiskunnalla on käsillä niin suuria asioita, että suuri osa meistä ihmispoloisista pakenee viihteeseen ja kaikenlaisiin defensseihin. Ihan todella meidän pitäisi kyetä auttaa toisiamme joka päivä monta kertaa. Ja kannustaa myös, sillä ilman sitä, kukaan ei jaksa. Elämä muuttuu karummaksi, mutta toisaalta hyvä elämä voi olla läsnä helposti.

Olin nuutunut eilen illalla. Ennen nukkumaanmenoa perustin Auttava käsi -ryhmän Vinkkiverkko-Ningiin. Opiskelijan Penaaliin perustama BlueScreen innoittajana. Jos osaan jotain, neuvon sua hetkessä, eikä se ole minulta pois. Päin vastoin, usein opin neuvoessani itsekin lisää.