Kun appivanhempani elivät, heidän päivärutiineihinsa kuuluivat uutiset. Sanomalehti piti hakea heti, kun se tuli (viikonloppuna monen kilometrin takaa, myöhemmin sentään lauantailehti kotiin ja sunnuntailehti 500 metrin päähän). Radiosta kaikki uutiset ja säät. Televisiosta samaten. Mitä enemmän uutisia alkoi olemaan lisääntyneillä kanavilla, sitä tiheämmin uutiset tahdittivat kotiolemista. Jos viikonloppulehden haku jäi meidän holtittomien vastuulle, lehti haettiin ehkä jonain päivänä.
Samat uutiset montaa reittiä. Mietin usein syytä. Päädyin rituaaliin. Iltapäivälehdet perustuvat samankaltaiseen rituaaliin. On ikään kuin uusia uutisia, jotka eivät juuri poikkea aiemmista (en usein huomannut mitään eroa vanhojen ja uusien lehtien välillä, kun kerran viikossa luin useamman). Uutiset ja muu joukkoviestintä pitää kansakuntaa yhteisessä ajan rattaassa. Kun lööpeissä alkaa olla puolifiktiivisiä hahmoja (Idols-kisailijoita, BB-asukkeja, sarjaohjelmien roolihenkilöitä), kollektiivinen ajan ratas muuttuu aiempaa absurdimmaksi. Todellisuus sellaisenaan on valmista parodiaa. Vuoden julkkis Johanna Tukiainen mainioimpana esimerkkinä.
Joululomalla olen havainnut, miten vaikea on tottua television rytmiin, kun siinä ei normaalisti viihdy. Kellonaikoihin sidottu rytmi tuo turvaa monille ihmisille. Siitä muodostuu miellyttäviä rituaaleja. Kuuntelen joka lauantai, jos vain mahdollista, Knallin ja sateenvarjon radiosta. Ja televisiolauantain saksalaiset poliisisarjat. Pidän myös sunnuntaiaamujen ortodoksisista messuista.
Periaatteessa olisin halunnut katsoa eilen Blade Runnerin, koska se oli eri versio kuin dvd:lläni, mutta juuri sillä hetkellä halusin lojua sohvalla 1222-dekkarin kanssa Norjan tunturilla keskellä hyistä lumimyrskyä (Holt). Silti rakastan elokuvia ja sarjoja. Kun kunnollinen, ajan kahleista irrottunut, mobiili-tv tulee, olen otollista riistaa. En välitä virittelyistä, siitä, että tekniikkaa pitää hankkia ja säätää ensin mahdottomasti. Soneralla oli jo vuosia sitten joku verkossa toimiva videovuokraamo, ensin toimi nätisti, mutta sitten tietoturvan nimissä siihen tuli niin kiharainen käyttöliittymä, että siihen jäi.
Toistuva rituaalinen rytmi rauhoittaa. Kaikki on kuten ennenkin. Taas tapettiin satoja. Taas hirmumyrsky riehui. Taas ryöstettiin aseella uhaten. Jossain kaukana. Me emme olleet tänäänkään uutisissa.
Ritualisoitunut joukkoviestintä ei sisällä suhteita. Se fokusoi niin, että uutistehtaat tuottavat suurimmat voitot (myyvät meitä yleisöjä parhaaseen hintaan mainostajille).
Maailma on täynnä merkittäviä uutisia, joiden löytäminen on vaivan takana, vaikeaa, jopa mahdotonta. Pieni toivo elää verkossa. Kansalaisjournalismi (civic journalism, kotimaiseksi onneksi Tuhat sanaa Tuija Aalto on tasaiseen tahtiin noteerannut kansalaisjournalismin ilmiöitä) ainakin yritti olla eräs toivon kipinä. Itse olen kokenut Jaikussa yhden toivon kipinän: siellä kommentoidaan vikkelästi, jos joku uutinen on heikosti taustoitettu ja nostetaan merkittävät välittömästi esille. Käsittääkseni Twitter toimii samoin. Kyse on omasta luotettavasta verkkolähiyhteisöstä, jossa on riittävästi monialaista asiantuntemusta.
Koen joukkoviestinnän alan tietyssä mielessä läheiseksi. Entisenä maanviljelijänä. Kotimainen tuotanto ei saisi koskaan kuolla. Reuters tai Arla? Massatuotannon tasalaatuisuutta, Ruususen unen turruttavaa turvaa. Turvallinen rytmi on pelottavaa. Miten turvallisesti alemyyntimainokset olikaan sijoitettu kauas Palestiinan ruumiskasoista.
1 kommentti:
Joka tapauksessa: Tulkoon vuodesta 2009 yksi elämäsi parhaista vuosista!
Lähetä kommentti