Lapsi pesuvedessä – digitaalisuus ja oppiminen

Tunteet kuumina käydään nyt monella rintamalla keskustelua teknologian hyödyntämisestä opetuksessa ja opiskelussa. Ensimmäinen sähköinen ylioppilaskoe on ohi. Uusien opetussuunnitelmien ensimmäiset ikäluokat ovat sisällä. Kunnissa viedään ensimmäisen ja toiseen asteen opetusta digiloikkaan.

Teknologia on astunut toden teolla häiritsemään opetusta, sen suunnittelua ja toteutusta sekä opiskelua ja sen ohjaamista.

Teknologian hyödyntäminen on ristiriitaista. Yhtäältä siitä on suurta apua, mutta toisaalta se vaatii monenlaista vaivaa: on hankittava teknologiaa, on opittava käyttämään sitä ja on osattava myös ratkoa sen aiheuttamia ongelmia.

Opiskelen viikonloppuisin Turun Avoimessa yliopistossa. Aloitin juuri elämäni ensimmäisen lääketieteen kurssin. Aiheena on traumapsykologia. Vaikka olen viikon töistä uupunut, on kuin hyppäisin virkistävään kylpyyn. Minun ei tarvitse matkustaa kotisohvaa kauemmas. Kaikki opiskeluun tarvittava tulee luokseni. Jopa kurssin ohjaaja huomasi verkkoympäristöstä eilen, että en ollut vielä aloittanut alkutentin artikkeleiden lukemista. Voi, miten ilahdutti hänen huolenpitonsa. Vilkkaan työpäivän keskellä tullut aloitusohje oli jäänyt lukematta. Kurssi alkaa verkkotentillä, jonka tarkoitus on ottaa keskeiset käsitteet haltuun ja myös todentaa, että ne ovat riittävän hyvin ymmärretty. Verkkotentin teen verkossa. Se on auki viikon ajan ja se kestää 3 tuntia. Saan uusia tentin, jos en pääse läpi. Kurssilla käydään verkkoluennoilla, paneelikeskustelussa ja kirjoitetaan verkkoon oppimispäiväkirjaa, johon vaaditaan akateeminen ote. Osallistujia on yhtä aikaa satoja ympäri maata. Tarjolla maan parasta osaamista aiheesta.

Osaan käyttää omaan opiskeluuni kaikkia tarjolla olevia digitaalisia mahdollisuuksia. Jotta olen päässyt tähän pisteeseen, olen joutunut käymään vuosikausien omaehtoisen opiskelun polun. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin sitä vaivan määrää, mikä näkyi varastoistani. Pinot lehtiä, kirjoja, muistiinpanoja, vanhojen laitteiden manuaaleja. En päässyt koulussa oppimaan mitään näistä taidoista. Tietoteknologia tuli syksyllä 1981 Virolahden lukioon, kun me poistuimme sieltä saman vuoden keväänä.

Muistan edelleen todella hyvin sen, miltä tuntui olla kaikkea muuta kuin teknologianäppärä nörtti. En kerta kaikkiaan osannut yhdistää ensimmäistä tietokonettani Internetiin (siihen aikaan kirjoitettiin vielä isolla kirjaimella), ja maanviljelijöiden kurssilla saamani sähköposti täyttyi täyttymistään, koska en osannut lukea sitä. Lukuisia kursseja, yritystä ja erehdystä. Ja mihin olen päätynyt: nyt palkkatyöni sekä opiskeluni ovat kokonaan verkossa.

Vaikka koululainen ja lukiolainen vanhempineen, opettajista ja rehtoreista puhumattakaan, joutuvat näkemään vaivaa digitaalisten oppimisen ulottuvuuksien kanssa, on tärkeää muistaa, että ellei sitä vaivaa nähdä nyt, se nähdään joka tapauksessa jossakin kohdassa elämän varrella. Aivan varmasti monet nykyiset teknologialla rikastetut oppimisen järjestelmät toimivat huonosti ja niitä pitää parantaa. Moni asia ottaa pattiin. Mutta mikä karhunpalvelus nuorisollemme, jos ei kouluaika avaa teknologiaa oppimisen, kansalaistoiminnan, viestinnän ja verkostoitumisen, itseilmaisun ja luovan tuottamisen sekä työn tekemisen mahdollistajana!

Koitetaan lyödä viisaat päät yhteen ja parantaa järjestelmiä sen sijaan että lyödään ja hutkitaan toinen toisiamme kilpaa. Tietenkin Paratiisissa pärjää ilman netti ja digityksiä. Tässä nykymaailmassa noita viheliäisiä välineitä kuitenkin tarvitaan vähän kaikkeen.

Opeblogin vinkit sarjassa iPadin tikku

Hui tätä ajan kiitoa. Tämä blogi vierähti toiselle vuosikymmenelle. Opeblogi alkoi 2006 etäesityksenä Tampereen seudulle ja samalla omana oppimispäiväkirjanani. Noihin aikoihin ei ollut oikein ketään, keneltä kysyä apua teknologian opetuskäyttöön. Arkistoja selaamalla saattaakin löytää hupaisia piipahduksia tuohon karun innokkaaseen lähihistoriaan, kuten vaikka se, kun opettelin blogisanastoa 15.4.2006.

Olen käyttänyt Googlen esitystä eli PowerPointia korvaava online-palvelua 2008 alkaen (silloin se oli vielä Google Docs Presentation). Nostalgista katsoa videolta Google Docs in Plain English. Nostalgista kaivella myös vanhoja esityksiä, kuten vaikka tätä Vaparetkestä, Vinkkiverkosta ja Sometusta kertovaa vuodelta 2008.


Arkistojen aarteita on ehtinyt kertyä. Vastaan tulee uusia kysymyksiä, joihin löytyy vanhoja vastauksia tai vanhalla maustettuja uusia vastauksia. Kevyesti noita menneitä selaillessani osui silmiin diapaketti vuodelta 2010, johonkin opettajien koulutukseen laadittu. Nimenä oli virtuaalisuus lukiossa. Siihen esitykseen olin listannut teknologialla rikastetun opetuksen etuja, jotka allekirjoitan edelleen (ja muistutan, että asia ei ole mustavalkoinen, vanhat keinot ovat myös hyviä):

• Luomisen iloa 
• Opiskelijat mukana tuottamassa 
• Opin paljon opiskelijoilta 
• Jotain jokaiselle (myös eri tavoin oppiville) 
• Oppijalähtöisyys motivoi 
• Pedagogiset haasteet inspiroivat kokeilemaan 
• Mahdollisuus opettajien yhteistoimintaan ja jakamiseen 
• Rajojen yli loikkiminen 
• Tekniset taidot ja mediataidot kehittyvät huomaamatta 
• Kriittisen ajattelun ja informaation käsittelyn taidot kohteena 
• Oma ammattitaito kehittyy 
• Koskaan ei tule valmista 
• Kaikki on aina saatavilla ja järjestyksessä

Kaikki se paperinen, joka on tuolla vintissä kansioissa, on myös saatavilla ja järjestyksessä, mutta paljon hankalampaa löytää ja käyttää. Kun 9 vuotta työmatka oli edestakaisin 120 kilometriä, kotiin unohtuneet paperit olivat kaukana. Oli kätevää, kun kaikki aineisto oli aina saatavilla.

Aloitin opettelemaan teknologian opetuskäyttöä avoimesti. Jakamalla samalla kun opettelin. Vähän lennossa. Välillä hyvinkin luonnosmaisesti. Jokunen päätteli, että olen nettihypettäjä. Jaoin siksi, että kukaan ei neuvonut minua ja se oli hidasta. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin, miten kovan työn olen jaksanut tehdä. Jäin kouluaikana paitsi tietotekniikasta. Enoa seuraillen sain käsitystä, mikä ilo tietokoneista on. Ne tulivat kouluun 1981 syksyllä, kun keväällä olimme valmistuneet ylioppilaiksi. 

Oman kokemukseni kautta olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka miten olisi opettaja kriittinen ja vastustaisi teknologiaa, niin lapset ja nuoret saavat sen opin ja osaamisen kevyesti koulussa verrattuna siihen, että oppi pitäisi hakea muualta. Siispä vinkkailen edelleen teknologian hyödyistä, vaikka niitä haittojakin on. Emme lakkaa käyttämästä puukkoja ja kirveitä, vaikka niissäkin on haittoja. Työkalut ovat semmoisia.

Tällä viikolla tuli vastaan erään opettajan käytännön pulma. Netti pätkii ja parakissa se ei toimi. On iPadejä ja läppäreitä, mutta miten siirtää kuvat ja videot iPadeiltä läppäreille. Päätin asiaa mietittyäni aloittaa sarjan Opeblogi vinkkaa. Ja tässä on nyt ensimmäinen vinkki sarjassa eli muistitikku iPadille. Alla vinkki SlideShare-palvelun kautta jaettuna ja tästä sen saa auki Google esityksenä. (EDIT: FB:n opetusteknologiaryhmässä tuli paljon hyviä vinkkejä tähän esitykseen liittyen. Poimin talteen ja päivitän joku ilta kevyesti esitystä, yritän pitää nuo vinkkipaketit lyhyinä ja ytimekkäinä.)

Muistitikku i padille – opeblogin vinkit from Anne Rongas

Yhteisöllinen oppimisen design ja taikapussin heilautus

Online Educa Berliini nähty ja koettu toisen kerran. Eivät Pohjanmeren myrskytkään karkottaneet päivänpaistetta ja tähtipölyä päänupistani. Sain valaistuksen ja intopläjäyksen. Unelmajutut ovat mahdollisia. Joku tekee niitä jo. Työpaja löi ällikällä.

Arpomalla valitsin keskiviikon 4.12. työpajoista sellaisen, jossa luki learning co-design. Ennakkoon oli tullut jo pieni valmistava tehtävä. Pääsimme maistiaisina kolmessa tunnissa kokeilemaan suunnitteluprosessia, joka aitona toteutuksena kestää koko työpäivän.

ESR-projekti pörrösi taustalla: Meeting teachers' co-design needs by means of Integrated Learning Environments eli METIS. Kehitteillä on avoimen lähdekoodin härveli ja avoimen yhteisöllisen jakamisen ja kehittelyn foorumi, joka antaa menetelmiä ja työvälineitä sekä oppimisprosessien suunnitteluun, muotoiluun että konkreettiseen rakenteluun. Taustalla on 10 vuotta kehittämistyötä, nyt menevä hanke jatkuu 2015 ja vakuuttivat, että homma jatkuu. Nykyisellään työskentely-ympäristöä oli koeajettu vasta muutamassa työpajassa, mutta kokemukset olivat olleet lupaavia.

Lyhyesti:

• ovat perustaneet ja avanneet opettajille yhteisöllisen suunnittelun verkkoympäristön: Integrated Learning Design Environment eli ILDEn
• ILDEssä jokainen voi luoda omia suunnittelun apuvälineitä sekä suunnitelmia (LdS Learning design Solutions), tagittää niitä, lisätä CC-lisenssejä, jakaa niitä muille yhteiseditointia varten (ympäristössä voi perustaa myös ryhmiä ja jakaa sisältöjä ryhmille), julkaista avoimeen verkkoon sekä kopioida, selata ja kommentoida toisten jakamia tai julkaisemia
• ILDEssä on valmiina useita erilaisia ideointiin ja suunnitteluun sopivia mallipohjia, esimerkiksi kurssikartta tai käyttäjälähtöiseen suunnitteluun luotuja persoonakortteja
• ILDEssä voi rakentaa havainnollisen visuaalisen työvälineen avulla oppimisprosessin vaiheet, sovittaa vaiheet toiminnallisiin rakenteisiin ja pedagogisiin malleihin sekä tietylle oppijaryhmälle ja tiettyyn virtuaaliseen toteutusympäristöön
• GLUE-PS:n avulla koko rakenteen voi viedä virtuaaliseen oppimisympäristöön, tällä hetkellä MediaWikiin tai Moodleen
• ILDEn voi perustaa tarvittaessa kokonaan suljettuna järjestelmänä omalle palvelimelle

Alla muutamia kuvia työskentelystä: oppimisprosessin rakenteen suunnittelu sujuu visuaalisen työvälineen avulla, työvälineessä näkyy mm. jokaisen oppijan polku, kuvassa näkyy pyramidimalli, jossa ensin jokaisella on yksilötehtävä, sen jälkeen jakaudutaan ryhmiin ja lopuksi työskennellään kaikki yhdessä:

Kun opintokokonaisuus on suunniteltu valmiiksi, se viedään haluttuun ympäristöön. Pohja säilyy ILDEssä ja samaa rakennetta voi siis jakaa muille, muokata, monistaa ja varioida. Ensimmäinen rakennustyö vaatii askartelua, mutta kokemus oli vaikuttava.

Yishay Mor, Davinia Hernández-Leo ja Yannis Dimitriadis

Työpajan vetäjä professori Yannis Dimitriadis Valladolidin yliopistosta Espanjasta korosti, että verkkototeutusten designissa on tärkeää päästä korkeammalle abstraktiotasolle kuin mitä normaalisti tehdään: visualisoinnin avulla suunnitelmista tulee havainnollisia ja kommunikoitavia, niitä voidaan arvioida ja kehittää pedagogiyhteisössä ja mikä myöskin erittäin merkittävää, niitä voidaan jakaa ennen sisältöjen sijoittamista eli sama rakenne voi toimia sopivasti muokaten useilla kursseilla eri oppiaineissa. Näin päästään kiinni yhteisölliseen pedagogiseen designiin.

Video esittelee nyt vielä demovaiheessa olevaa työskentely-ympäristöä:

- - - - - - - - - - -
Jälkikirjoitus muutama tunti myöhemmin. Kirjoitin Facebookin TVT-opetuskäytön ryhmään aiheesta ja talletan tähän sinne pähkäilemäni lauseet:

Tässä ryhmässä ollaan kiinnostuneita TVT:n roolista opetuskäytössä. Viime aikoina näemmä vähän ajautunut vastakkainasetteluihin ja hyvä-paha-akselille TVT:n osalta jutut. Niputetaan helposti, vaikka pitäisi ehkä purkaa enemmän osiin, vaiheisiin, kontekstiin, kohderyhmälle. Ja löytää TVT:n luonteva rooli. Reseptiksi toivoisin enemmän suunnittelua ja muotoilua, lisää laatua ja tämä kaikki vielä vähenevällä työtaakalla. Tarvitaan apuvälineitä ja vertaistyöskentelyä. Online Educa Berliinissä sain maistiaisia teknologian mahdollisuuksista opetuksen tukena tässä mielessä (linkki tähän bloggaukseen).

Aalto-yliopistollakin tapahtuu mielenkiintoisia samalla alueella: http://edukata.fi/fi/

Oppimisen suunnittelussa ja muotoilussa (desing) astetta korkeampi abstraktiotaso avaa keskustelun yleisempiin tavoitteisiin, menetelmiin, työtapoihin, etenemisen vaiheisiin, oppimisprosessin suunnitteluun, oppijan polkuun ja sen tukemiseen, arvioinnin ja palautteen järjestelyihin. Monipuolisuus on tärkeää, samoin motivointi, mielekkyys, merkityksellisyys, kiinnostavuus, selkeys, tavoitteellisuus, oppijan aktivoituminen. Miten näitä ja muita asioita voisi tukea hyvällä suunnittelulla, hyvillä menetelmillä, hyvällä sisällöllä?

Design-osaajilla on paljon annettavaa opetusalalle. Prosesseja, malleja, apuvälineitä, työskentelytapoja. Meillä olisi huimasti opittavaa tässä suhteessa. Nyt kinastellaan nyansseista, käytetäänkö sahaa, kirvestä vai puukkoa (RT, iOS vai Android tms.). Kunpa päästäisiin luomaan tukevia rakennustelineitä ja hyödyntämään sitä, missä olemme kumminkin ihan tosi hyviä: pedagogisia malleja, oppimisprosessiajattelua, oppijalähtöisiä menetelmiä ja työtapoja.

Itse kaipaan selkeyttä nykyisen hukuttavan ja vyöryvän sälän sijaan. Nousua vuorille, näkymää vähän kauemmas ja siitä suunnistaen taas lähelle, käytäntöön, aitoon toimintaan, jossa jokaisen ei tarvitsisi loputtomasti keksiä pyörää uudelleen. Nyt tämä TVT:n opetuskäyttö on vähän kuin pommin jäljiltä, sirpaleista ja rikkonaista. Paljon hyvää tehdään ja tapahtuu, onneksi sekin nousee esiin. Osaamista meillä on valtavasti, kun vain saisimme kaiken potentian hyvin hyrräävään systeemiin.

EDIT: Salla Vainio vinkkasi samaan saumaan toisen aihepiiriin liittyvän eli Learning Design Support Environment.

Mistä opetusteknologia jumittaa?

Pitkään on tipahdellut tiedonmurusia EU:n tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön vertailututkimuksesta, jossa Suomi ei loista mallioppilaana. Nyt tutkimus on julkaistu ja vilkas poruhan siitä syntyi.

Koulu on muutenkin kuuma peruna ja voi ihme, 2016 ylioppilaiden pitäisi kyetä kirjoittamaan kokeensa lankanetissä olevilla koneilla ja systeemillä, josta vielä ei tiedetä oikein mitään. Joissakin kouluissa kerätään teknologia päiväksi pois. Joissakin tyrkätään jokaiselle käpäliin tablet-laite, täppäri, pädi, läppäri, kannettava, älylaite, hypridi... on Nokiaa, Microsoftia, Linuxia, Applea, iOSää, Androidia, Windowsia.

Tutkimuksen yhteenvedosta:

"Oppilaiden mielestä mahdollisuus hyödyntää tietotekniikkaa oppitunneilla on Suomen peruskoulussa alhaisin, lukioissa neljänneksi alhaisin ja ammatillisissa oppilaitoksissakin alle keskitason. "

"Suomalaiset peruskoulujen rehtorit uskovat tieto- ja viestintätekniikan hyötyihin vähemmän kuin eurooppalaiset kollegansa. Lukion ja ammatillisten oppilaitosten rehtorien luottamus on keskitasoa parempaa. Kahdeksannen luokan opettajien luottamus omiin tietoteknisiin taitoihinsa on heikoimpien joukossa. Myös lukion ja ammatillisten opettajien luottamus on alle keskitason. "

Elämme aikaa, jossa keskusjohtoisesti valitaan vain osittain järjestelmät, joita käytetään. Elopelto vihertää. Mahdollisuuksia on villisti. Mutta entäs, kun kaikki rehottaa ja muuttuu alati? Tarvitaan metatason käyttötaitoja. Kyse on siis samanlaisesta ilmiöstä kuin autolla ajaminen. Samoilla periaatteilla ajetaan erimerkkisiä henkilöautoja, pakettiautoja, linja-autoja, kuorma-autoja. Jokainen ei osaa ajaa kaikkia, mutta voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Jopa lentokonetta, helikopteria ja kuurakettia ihmiset osaavat kuljettaa paikasta a paikkaan b.

Toisena vertauskuvana voisin käyttää sitä, että koulussa opetetaan kieliä, kuten ruotsia, englantia, ranskaa tai matematiikkaa. Kielten oppiminen ei ole mahdotonta. Heikollakin kielitaidolla pärjää maailmalla ja lisää voi oppia, jos halua ja motivaatiota löytyy. Opettaja voi muuttaa Mexico Cityyn töihin. Varmasti aluksi on vaikeaa. Mutta ihminen oppii ja sopeutuu. Jos halua ja motivaatiota löytyy.

Mistä sitten halu ja motivaatio? Osa opettajista kokee oman ammattitaitonsa ajan tasalla pitämisen omaksi eduksi eikä laske jyrkkää rajaa työn ja vapaan välille. Osa oppii nopeasti ja vaivattomasti. He ovat jo liikkeessä. Mutta entä muut. Työn puristuksissa tuskailevat, kiireiset, ne, joiden mielestä vanhatkin keinot riittävät hyvin, ne, jotka näkevät teknologian uhkapuolet, ja ne, jotka opettelevat uutta vain työajalla?

Suomessa on hienosti laadittu 1997 alkaen tvt-strategioita oppilaitossektorilla. Koulutusta on järjestetty, vaikka sen puutetta valitetaankin. Koulutuksen ongelmia ei olla nähty, vaikka ollaan oppimisen ja kouluttamisen asiantuntijoiden kanssa sitä tekemässä.

Ensimmäinen tietoteknologian askel koulumaailmaan heitti vinouman, jonka varjot olivat ilmassa vielä 2001, kun itse aloitin opettajana. Hötömölökieli, koodaaminen, humanistien pois sulkeminen. Monella opettajalla on vieläkin arka paikka, kun kieli ei ole yhteinen ja kuorma-auto pitäisi saada käyntiin polkupyöräilijän kokemuksella.

Pahasti metsään osuu analyysi siitä, että pedagogiikka puuttuu. Tätä mieltä olen ja voin perustella. Pedagogiikkaa on, metatason soveltamisessa ongelmia. Tilanne on kuin se, että Mexico Cityssä ei voi natiiveja opettaa suomeksi eikä Suomen malliin. Pitää oppia paikallinen kieli ja kulttuuri. Jos sitä voi tehdä kaverin kanssa, jolla molemmat ovat hallussa, voi sitä säkenöntiä.

Suomalaiset opettajat ovat taitavia pedagogeja, olen nähnyt lukuisia ja olen vakuuttunut (tietenkin joukkoon mahtuu, mutta yleistän nyt kuitenkin). Hyviä juttuja syntyy, kun yhdistetään osaamista, tehdään porukalla, oppijatkin mukana hommassa (esimerkiksi Kiltakoulut ovat oivaltaneet kielen, kulttuurin ja oppimisen yhteisöllisyyden, oppijat mukana ytimessä).

Teknologian opetuskäyttö johtaa avoimuuden lisääntymiseen, opetus tulee näkyväksi uudella tavoin. Opettajuus on murroksessa. Yksin tekemisen aika alkaa olla ohi. Luokan ovet avautuvat. Samaan aikaan pitää oppia elämään epämääräisyydessä: järjestelmät päivittyvät, teknisten härveleitten elinkaaret lyhenevät, mahdollisuuksien kirjo lisääntyy, vilske on kuin Mexico Cityn kuumeisessa helteessä. Kadunnimet puuttuvat, reitit outoja, oppaat ja tulkit harvassa.

Ja sitten toisaalta. Eihän tuo nyt niin vaikeaa ole. Päin vastoin. Kun teknologian kielikynnyksen ylittää ja ajokortin saa plakkariin, tutkimusmatkailun maailma avautuu. Koko maailma on oppimisympäristö. Eikä sitä maailmaa tarvitse ottaa haltuun yksin. Apu saapuu taskuun.

Paljon saadaan aikaan vähäiselläkin teknologialla, kun ideoita riittää, kun ideat jalostetaan pedagogisella otteella, kun erilaista osaamista saadaan yhteen, kun johto mahdollistaa ja tukee. Vikaan mennään, jos syyllistetään opettajia näistä tutkimustuloksista.

Kyse on järjestelmätason häiriöstä. Tässä on silmien avaamisen paikka. Joku Muu ei saavu taikaviitta harteillaan. Nämä asiat pitää tehdä porukalla. Halu ja motivaatio eivät syty pakosta. Edes raha ei riitä. Asennetta kehiin. Kyse on lastemme ja nuortemme tulevaisuudesta. Meistä ja maailmasta. Elämästä. Osaamista on paljon. Koulut ovat osaamisyhteisöjä. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon.

Mistä jumittaa? Luettelo on pitkä. Järjestelmätasolla kumminkin.

Olen odottanut, milloin nuoriso nousee barrikadeille ja puhaltaa henkeä. Ehkä sekin aika tulee. Ehkä tämä ei vielä kiinnosta riittävästi tai latistuksen mankeli on käynyt kierroksilla.

Jos joku vielä ajattelee tässä kohdassa, että entäs jos jarruttelevat opettajat ovat oikeassa. Etteihän se tvt mikään itsetarkoitus. No ei. Mutta näytähän kansalaisen elämä, työelämä, viestintäelämä, jossa nyt ja tulevaisuudessa tieto- ja viestintätekniikka on toisarvoista. Kansalaisen perustaitoja.

Aiheesta kirjoittivat myös:

• Vesa Linja-aho: Suomi on virallisesti hännänhuippu tietotekniikan opetuskäytössä – ja miksi?
• Tarmo Toikkanen: Suomessakin keskusjohtoiseen opetukseen, opetusteknologia Troijan hevosena?

Oppimishärpäkkeet ja kyky nähdä oppimisen maisemiin

Vanha totuus, että ei näe metsää puilta, pätee moneen, myös opetusteknologian ja oppisisältöjen maailmaan tässä ja nyt.

Teimme Harto Pöngän ja Tarmo Toikkasen kanssa kesällä 2010 asiantuntijahaastteluja aiheesta oppimisen kokeilu ja -kehittämisympäristöt. Mieleenpainuvaa itselleni oli, miten yhdenmukaisesti arvostetut asiantuntijat painottivat, että teknologian ja muun suunnittelun taustalta puuttuu vankka, tutkimukseen perustuva ymmärrys oppimisesta: oppimista tutkitaan toisaalla, oppimiseen liittyviä apuvälineitä, tiloja, palveluita ja muita ratkaisuja suunnitellaan toisaalla ja niin, etteivät nämä kohtaa: psykologit, pedagogit, insinöörit, arkkitehdit, ekonomit ja muut puhuvat eri asioista, kun puhuvat samasta asiasta.

Kiteytimme tuolloin alasta kiinnostuneille yrityksille ja muille toimijoille asiantuntijoiden viestin näin:

Selvityksessä nousi esiin haastateltujen vahva näkemys monitieteisyyden ja monialaisuuden avainroolista ja samalla vankka käytännön kokemus rajoja ylittävän toiminnan esteistä. Ne konkretisoituvat toimintakulttuurien kohtaamisissa, käytettävissä käsitteissä sekä toimintaa ohjaavissa teorioissa ja arvopohjissa.

Vaikka moniammatillisuus ja tieteenaloja ylittävää toimintaa kannatetaan periaatteessa, käytännön esteeksi muodostuu usein myös sopivien rahoitus- muotojen puuttuminen, kertovat haastatteluun osallistuneet.

Tämän hetken ongelmana nähdään muun muassa tieteellisen tutkimuksen hitaus. Oppimisen ja opettamisen alueella ei ole samanlaista perinnettä soveltaviin innovaatioihin kuin insinööritieteissä. Osaamisen jalostaminen jää kesken.

Perkasin tänään viikolla kasautunutta sähköpostisumaa. SlideShare, tuo mainio diaesitysten (ja pdf) jakelupalvelu, lähettää mukavasti harvakseltaan viestin sisällöistä, joita suosittelee minulle. Viesti on nopea silmäillä. Tämän viikon suosituksista tarttui heti silmään Jari Larun esitys "Mobiilioppiminen" – mitä se teknologia tahtoo? Tekijän tunnistin heti luotettavaksi ja kiinnostavaksi. Otsikointi houkutteli, varsinkin mobiilioppimisen laittaminen hipsujen sisään – ihan kuin itsekin tykkäisin laitella, jos hipsuttelu ei muuten olisi kieliopillisesti tuomittavaa.

Kurkistin diasarjaa. Mielenkiinto kohisi. Osa dioista ei auennut katsomalla, kaipasin selityksiä. Onneksi siirsin näyttöä vähän allemmas ja huomasin, että taustatiedoissa oli linkki luentotallenteeseen. 45 minuuttia täyttä asiaa, huippuluento, jossa on mukana vankkaa asiatietoa, kiinnitys tutkimuksiin sekä käytäntöön, näkemyksellisyyttä ja asioiden suhteuttamista sekä kullan arvoisia vinkkejä siitä, miten olisi hyvä toimia.

Poimin mutamia omasta mielestäni merkityksellisiä kohtia luennosta, jota suosittelen lämpimästi. Laru:

• asettaa teknologian ja oppimisen liiton historialliseen kehykseen, teknologian sille kuuluvaan rooliin (Roschellea, 2002, lainaten: "Simple tools, rich pedagogical practises")
• kommentoi osuvasti rakennetun ympäristön roolia (diasarjalla mukana havainnollisia kuvia fyysisistä oppimisympäristöistä)
• korostaa oppimislähtöistä suunnittelua, jossa teknologian rooli on yksi, ei merkityksetön, mutta vain yksi osa muiden tärkeiden joukossa (suunnittelussa erityisesti painoa alkuvaiheen olosuhteille, kontekstille, tehtävänannoille, vuorovaikutukselle, tavoitelluille tuloksille, ohjaukselle, palautteelle, tämä minuutin 35 tienoilla)
• muistuttaa, ettei teknologia ei keskeisin edes mobiilioppimisessa (minuutin 29 kohdalla kommentoi härpätinhypeä)
• viittaa Sanna Järvelän mielenkiinnotoiseen tutkimustyöhön jaetun itsesäätelyn mahdollisuuksista (minuutin 40 kohdilla) ja
• noin minuutin 25 kohtalla ottaa myös erittäin osuvasti kantaa viime aikojen väärille raiteille ajautuneeseen eipäs-juupasteluun oppimateriaalien avoimuudesta ja jakamisesta. 

Erittäin kiinnostavaa luennolla oli kuulla, miten 70-luvun alussa Alan Keyn ryhmän protoili täppärin kaltaisesta laitteesta, jolla oppijat, pienet lapsetkin, tulisivat teknologian käyttäjiksi: he etsisivät tietoa ja työstäisivät sitä, loisivat omia tuotoksia. Ajatusta lasten tietokoneesta pidettiin tuolloin täysin mahdottomana. Tutkimushankkeen rahoittaja, Xerox lopetti vuosikymmenen lopulla alkujaan pohjattoman tutkimuskassan, kun valkeni uhka paperittomasta tulevaisuudesta. Alla video Alan Keyn Dynabookista.

Jari Laru siteerasi esityksessään Hesaria elokuulta 2012: "Tänään koulunsa aloittava lapsi on työelämässä vielä vuonna 2074." En löytänyt originaalilähdettä. Jyrki J. Kasvi on samaa viittausta käyttänyt useaan otteeseen. Itse kuulin ensimmäisen kerran Kasvin herättävän kuulijoita 2011 virtuaalipäivillä tuolla toteamuksella, josta on myös kirjoittanut mm. Tietokone-lehden kolumnissa 2/2012.

Mitä se oppimisen psykologia sitten käytännössä on? Tämän jutun alussa viittaamani leiriytyminen asiantuntijapiireihin hankaloittaa pieniä käytännöllisiä oivalluksia. Mennäviikolla kertoilin Järvenpäässä ammatillisen puolen opettajille, mitä ideaa mobiililla voisi olla. Jutun juoni ei ollut siinä, mikä on härvelin merkki ja malli, millainen määrä pikseleitä kamerassa ja mitä sovelluksia se pullistelee, vaan siinä, miten sen kanssa oppija suuntaa huomionsa oppimiseen, aktivoituu, motivoituu ja pääsee kiinni oppimisprosessiin.

Tämä esimerkki tulee oivalliselta Pintakillalta, Jari Välkkysen ja kumppaneiden oppimisoivalluksesta: teoriaa ja käytäntöä opiskellaan esimerkiksi niin, että oppijoilla on tehtävänä valokuvata tietty opittava asia, siihen liittyvä toiminto ja sen jälkeen selostaa asia omassa blogissaan. Kun toimitaan näin, seuraa:

1. valokuvaaminen suuntaa automaattisesti oppijan huomion kohteeseen, hän on läsnä, havainnoi, tarkkailee
2. kun oppija siirtää kuvia logiinsa, hänellä on kuvauslaitteessa automaattisesti kuvat oikeassa järjestyksessä
3. kuvien ja teorian sekä omien havaintojen liittäminen kertomukseksi pakottaa käsittelemään oppimisen kohteen omassa mielessä uudelleen, reflektoimaan, kertaamaan, jäsentämään
4. muistin toiminnasta tiedetään, että asiat eivät painu välittömästi pitkäkestoiseen muistiin, vaan pienellä viiveellä, jonka aikana herkästi tapahtuu muistivääristymiä (asiat unohtuvat, sekoittuvat, ydinasioihin jää aukkoja, sivuasiat saattavat korostua liikaa, väärinkäsitykset jäävät voimaan): bloggaaminen yksinkertaisesti vähentää muistivääristymän määrää
5. tiedonhaku yhdistyy kätevästi bloggaamiseen, tämä voi olla selväsanaisesti tehtävänä, ja kun oppijat edistyvät, he tekevät tätä myös omatoimisesti
6. katsomalla muiden blogeja, oppija voi peilata omaa selostustaan toisten selostuksiin ja havaita ehkä jotain puutteita tai väärinkäsityksiä tai vahvistaa omaa tulkintaansa
7. oman ajattelun tekeminen näkyväksi ja se, että tämä huomioidaan, antaa myönteistä palautetta, kohottaa itsetuntoa, bloggaaminen on havaittu alkuvaiheen jälkeen sujuvaksi, varsinkin, jos käsillä on sopivaa teknologiaa
8. blogi toimii myös portfolion koostamisen varastona, sen avulla oppija voi helposti koota myöhemmin työnhakua varten näytteen omasta osaamisestaan
9. blogi toimii myös ammatillisen identiteetin työstämisen paikkana, syntyy suhde itseen ja meihin tässä ammatissa (Pintakillan opiskelijablogeissa tästä on nähty hienoja esimerkkejä)
10. tekemällä näkyväksi ymmärrystään oppija antaa opettajalle tilaisuuden havaita asian osaaminen ja mahdolliset aukot... ja nuo aukot eivät siis ole pelkästään oppijan tiedoissa ja osaamisessa vaan myös opettajan omassa osaamisessa, kuten Jari Välkkynen mainiosti kuvaili:

"Unohdin koko varoituskuvakkeet, kunnes luin Emilian blogista itsellenikin uuden tiedon, hän oli ensin tutkinut samoja varoituskuvakkeita mitä maalipurkkien etiketeissäkin, MUTTA hän oli jatkanut asian tutkimista omatoimisesti ja löytänyt päivitetyt, uudet kuvakkeet jotka olin itse jotenkin onnistunut sivuuttamaan. Tämä uusi tyyli opettaa ja opiskella tuotti heti ensimmäisellä viikolla selkeästi alaa kehittävää tulosta ja herätti taas kerran itseni miettimään opettajan roolia... Oppilaat osaavat nykyisin käyttää hienosti hyväkseen netin valtavaa tietovarastoa"

Jos nyt joku sitten kysyy, että niin niin, tuo kaikki perustuu siihen, että oppijoita ylipäätään kiinnostaa oppia asioita. Kiltakouluilla on kiistatonta näyttöä siitä, että oppijoita todella kiinnostaa oppia asioita. He vain eivät jaksa istua kuuntelemassa. Asiat täytyy tehdä houkutteleviksi. Oppiminen pitää toteuttaa houkuttelevalla tyylillä, mielekkäästi. Oppija ei saa olla sivustakatsoja omassa oppimisessaan ja elämässään, mikä onkin sitten jo ihan uuden bloggauksen aihe.

Jospa oppimisen ilo ja into säilyisi yli esikoulun ja koulun välisen rajan. Jokaiselle lapselle ja nuorelle kuuluu oma merkityksellinen paikka maailmassa, sen etsiminen luottavaisin mielin, sen oivaltaminen, että matka voi olla kiinnostavinta, ja lopulta se oppiminenkin jatkuu läpi elämän, innostavana suhteena elämään ja olemiseen, vaikka lopullista paikkaa ei löytyisi. Elämän vastuksissa oppiminen voi olla myönteinen reitti, kuin pora, jolla umpikuja puhkaistaan.

Opetusta tekniikka edellä vai perässä?

Keskustelu teknologian roolista opetuksessa on aihe, johon on monta tulokulmaa.

Kun vuoden mittaan olen esimerkiksi jutellut satojen opettajien kanssa avoimista oppisisällöistä, tämä tulokulmien moninaisuus näkyy hyvin ristiriitaisina kommentteina. Toisten mukaan ei ole kunnollista hyvää laadukasta aineistoa tarjolla, toisen mukaan sitä on pilvin pimein. Toisten mukaan ei tarvita mitään aineistoa lisää, koska oppikirjat oheismateriaaleineen riittävät, toisten mukaan juuri nuo ovat vanhentuneita.

Vaihtelua syntyy muun muassa oppiaineesta ja koulumuodosta.

Kun ajattelen asiaa, niin mietin, että niin tärkeää kuin keskustelu oppisisällöistä on, sen rinnalla pitäisi aina muistaa vielä merkittävämpiä asioita. Oppimisessa useimmiten juttu on niin, että innostunut oppii keinolla millä hyvänsä. Siksi onkin hyvin merkittävää Kirsti Longan korostamaa kiinnostus, kiinnostuksen herättäminen ja ylläpitäminen.

Hyvä oppimisprosessi voi syntyä hyvin monella tavalla. Tärkeää olisi, että ruokittaisiin innostavalla, kannustavalla, motivoivalla tavalla oppimista. Oppiminen on hyvin pitkälle vuorovaikutusta. Joskus asioita oppii paljon myös silloin, kun opetus ärsyttää ja metodi on huono.

Maailman laadukkain oppisisältö sinänsä ei johda oppimiseen. Sitä iloa, minkä asioiden oppiminen synnyttää, soisi jakautuvan laajalle. Oppimisen vapauttava ja voimaannuttava rooli on merkittävä.

Olen nähnyt katkelmia elämäntarinoista, joissa oppiminen on vankentanut ihmisen kulkua myönteisellä polulla, voittoon kaikenlaisista ikävistä. Oppiminen antaa voimaa voittaa esteitä, ylittää itsensä ja erityisesti toisten luomat väärät mielikuvat siitä, kuka minä olen.

Oppiminen vie kohti sitä ihmistä, joka minä olen, kohti ihmisyyttä.

Keinot ovat monet. Internet, kun sitä on saatavilla, demokratisoi ja innostaa. Toivon hartaasti, että tämä kehitys johtaisi myös vastuullisempaan ja välittävään ihmisyyteen, yhteiskunnalliseen liikkeeseen, maailmaan, jossa välitetään ja pidetään huolta.

Koulu opetussuunnitelmineen heijastaa yleista tahtoa yhdessä hyväksi koetun arvopohjan mukaiseen uusintamiseen. Koulun arvopohja on jatkuvasti keskustelussa.

Nettiaineistot ja teknologia eivät ole arvo sinänsä eli toteutuskohteena riittävä. Ne ovat vain välittäjiä, väyliä. Välillä suomalainen keskustelu aina lipsahtaa raiteelle, jossa tärkeintä tuntuu olevan väline sinällään.

Silti tokaisu pedagogiikka edellä ei ihan riitä. Teknologian ja pedagogiikan pitäisi olla sopivasti rinnatusten, vuorovedossa. On tässä jo vuosiä nähty, miten tekninen kynnys aina vaan estää pedagogiikkaa vapautumasta uusille laitumille.

Open Päivitys lähti rullaamaan

Opeblogi on lepuutellut kuukauden ajan. Iso ponnistus on imenyt mehut. Nykyisen työnantajani, Suomen eOppimiskeskuksen joukkioitten kanssa olemme rakentaneet opettajille ja rehtoreille päivitystä tieto- ja vertaisajan taitoihin. Opettajille suunnatun koulutuksen ajankohtaisia voi seurata blogista ja Facebookista, samoin oppilaitosjohdon koulutuksia (LUOTI) blogista ja Facebookista.

Jatkossa kirjoittelen aika paljon tuonne Open Päivityksen blogiin, mutta nostan sieltä tännä yleishyödyllisiä, muuhunkin kuin kyseiseen koulutukseen liittyviä juttuja.

Teretuloa seurailemaan. Koulutuksia voi myös tilata vaikka meikäläisen kautta. Ensimminen Open Päivitys hörähti käyntiin Hämeenkyrössä. Koulutuksen avoin sivusto täydentyy homman edetessä ja jää hämeenkyröläisten käyttöön, kun koulutus päättyy. Jokaisen porukan kanssa sovitaan omat käyttöympäristöt ja toimintatavat. Pyritään tehostamaan niiden välineitten ja palvelujen käyttöä, jotka on jo hankittu tai joita ollaan hankkimassa. Ohessa tietenkin myös maksuttomia palveluita, sen mukaan, miten ne sopivat oppilaitoskäyttöön.

Vastahangan vuori ja esteiden suo – miksi tvt on edelleen tulevaisuutta kouluissa?

Harto Pönkä pohdiskeli eilen blogissaan aihetta, jota itsekin olen miettinyt vuosikausia ja tänne blogiinkin kirjoittanut siksi. Kyse on teknologian opetus- ohjaus- ja oppimiskäytöstä. Miksi kouluissa erot kasvavat? Miksi joissakin kouluissa lasten ja nuorten saamat valmiudet eivät riitä jatko-opinnoissa ja työelämässä?

Arvopohdiskelua liidulla. Älykännyllä nettiin. Vanha teknologia toimii uuden kanssa.

Olen kuullut paljon hyviä perusteluita, mutta asia pohdituttaa edelleen. Oma suhteeni tieto- ja viestintätekniikkaan perustuu pitkälti maanviljelijätaustaani. Maanviljelijä joutuu alati tunnustamaan vallitsevat olosuhteet. Vaikka kuinka haluaisi, että asiat säilyvät sellaisina, kuin minä itse haluan, ne eivät säily. Hyvin harva enää kaskeaa tai raivaa suota kuokalla.

On totta, että kaikessa maailman kehityksessä ei ole todellista kehitystä ja oikeastaan edistys vie taakse päin (kuten teollinen maatalous). On totta, kuten moni opettaja miettii, että se nuoriso on jo muutenkin ihan liikaa koneilla. Mutta kun he eivät koneilla opi kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, tiedonkäsittelytaitoja, yhteisöllisen oppimisen ja työskentelyn taitoja, ongelmanratkaisutaitoja... välttämättä (monet nimittäin oppivat).

Kommentoin Harton bloggausta:

Eräässä Opetushallituksen tilaisuudessa jokunen aika sitten lounastin suuressa suomalaisessa yrityksessä henkilöstöpuolella johtajana työskentelevän kanssa. Hän itse edusti iältään itseäni vanhempaa ikäluokkaa. Ja mikä hänen keskustelunavauksensa oli: "Ylioppilastutkinnossa pitäisi olla ryhmäkokeita ja netti käytössä." Ja samaa rataa muusta kouluoppimisen kuilusta tämän päivän työelämään. Siis ei tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan ja tulevaisuuden kouluihin.  

Kouluissa opitaan paljon oikeita asioita, mutta paljon jää oppimatta. Ops ei nytkään rajoita. Jos sen lukee huolella, se nimen omaa antaa paljon mahdollisuuksia toteuttaa sitä opetusta ja oppimista, joka antaa parhaat eväät nuorisollemme elämässä eteenpäin. 

Mutta kuten toteat, kun tiukka ohjaus puuttuu, asiat eivät etene. Itse olen tätä samaa miettinyt, sillä on päivän selvää, että nämä tekniset asiat eivät ole vaikeita. Ne oppii jopa lukutaidoton lapsi, joten ne oppii myös akateemisesti koulutettu opettaja. On kyse muusta kuin teknisistä kynnyksistä, mutta niihin vedotaan, vuodesta toiseen.

Tekniikka sulautuu meidän ihmisten toimintaan. Se yhdistää meitä ihmisiä. Se auttaa säästämään luontoa (vaikka se samalla myös tuhoaa). Voimme helposti tehdä paljon hyvää sekä yksilön että yhteisön oppimisen ja toimintakyvyn hyväksi teknologian avustuksella. Enkä tässä todellakaan julista mitään teknologiauskovaisuutta. Tämän päivän paras tekniikka vapauttaa meitä tämän päivän huonoimmasta tekniikasta. Koska minulla on hyvät nettiyhteydet ja vempaimet, yksityisautoilen radikaalisti vähemmän kuin ennen. Suurimman loven haluan lentomatkailuun. Se on tuhoisin tapa liikuttaa ihmisiä ja tavaroita. Silti emme hannaa näitä teknologioita vastaan. Miksi?

Vähälläkin voidaan tehdä paljon, kun keksitään yhdessä ja toimitaan yhteen. Kyse ei ole aina siitä, että pitäisi ensin olla suuret investoinnit ja valtavat resurssit. Kyse on miltei aina siitä, että meidän pitäisi tunnustaa tosiasiat ja sopeutua yhteisvoimin siihen, missä nyt olemme ja minne matkamme kulkee. Ihmiskunnalla on edessään suuria ongelmia. Miksi ihmeessä edelleen räpiköimme tätä totuutta vastaan? Meidän on kyettävä maailmanlaajuiseen ongelmanratkaisuun ja yhteistyöhön, jos haluamme, että tämä pallo hengittää. Emme me voi tätä työtä tehdä ilman tieto- ja viestintätekniikkaa.

Kuten Teemu Arina niin osuvasti kiteytti MindTrek-konferenssissa pari viikkoa sitten: Olemme tavoitelleet itsenäisyyttä ja itsellisyyttä (independence). Nyt olisi aika tavoitella keskinäistä riippuvuutta (interdependence). Tai kuten Kari A. Hintikan ja Tuija Aallon kanssa pohdimme: kohti vertaisaikaa.

Kyse on jatkossakin työstä ja toimeentulosta, mutta myös toinen toistemme ja Maan huolehtimisesta. Teknologian kestävä käyttö pitäisi liittää kouluissa muihin aktiivisen ja vastuullisen kansalaisuuden taitoihin. Tiedän, että tehtävä on hankala ja nykyisin kaikkea arvopohjaista ja eettistä varotaan, ettei loukata ketään. Varoessamme menetämme intomme, ilomme, ideamme, innovoimamme.

Omissa mietteissäni olen päätynyt siihen, että suuri syypää vastahangan vuoreen ja esteiden suohon on se, että koulussa opettaja tekee työtään yksin ja opiskelija opiskelee yksin. Yksin suuressa joukossa. Vertaisuus ja verkostot puuttuvat. Kaikilla on taakka selässään ja vielä kivireki päälle.

Se, mistä Harto puhui paljon, yhdessä tekemisen mullistus, ei ole laajassa mittakaavassa edelleenkään totta. Pelätään, varotaan, ei jakseta. Syy ei ole kenenkään yksittäisen opettajan vaan koko rakenteen. Siksi muutos on niin hidas ja vaikea. Suomessa toteutettiin peruskoulu, suuri rakenteellinen uudistus. Kyllä meillä on mahdollisuuksia tehdä jälleen jotain samaa, jos vain tahdomme. Rakenteita on uudistettava – Karthago on tuhottava.

Tulkkausta koulupäättäjille opetusteknologiasta

Valmistaudun huomiseen etälukiopäivään. Samalla sivusilmällä seurailin Tieto- ja viestintetekniikan opetuskäytön FB-ryhmässä käytyä keskustelua siitä, miten kässän luokkaan saisi dokumenttikameran ja tykin – asiaa kun pitää perustella päättäjille.

Koulun arki näyttää budjettien takaa ja omiin koulumuistoihin linkitettynä kovin erilaiselta verrattuna siihen, miltä se näyttää pulpettien keskellä. Edellä mainittu keskustelu palautti elävästi mieleen sen, miten Kotkan aikuislukiossa saimme taivuttaa rautalankaa ATK-tuen suuntaan perustellessamme sitä, miksi haluamme RealPlayerin ja Skypen koneillemme ja miksi Hotmail-sähköpostien pitäisi tulla läpi spämmisuodatuksesta ja muuta vastaavaa. Tätä neuvottelua varten tein aloitteen koulussamme, että laaditaan oma erillinen strategia etäopettamiseen, mahdollisimman selkeä ja helppo lukea.

Koulumaailmaa tuntevat tietävät, että tuolloin lukion opetussuunnitelmat uudistuivat ja opetussuunnitelman oheen tuli liittää koulun oma tieto- ja viestintätekniikan strategia. Tvt-strategian sisältö ei kuitenkaan riittänyt etäopetuksen kuvaamiseen.

Nytpä kaivoinkin koneeni mainiosta naftaliinista tuon 6,5 vuotta vanhan paperin ja puhelimitse vielä varmistin rehtori Erja Hämäläiseltä, että saan julkaista avoimeen verkkoon tuon strategian – sehän on toki julkinen asiakirja. Luvan sai ja tässäpä tuo vanha tuotos, jossa näyttää olevan joitakin edelleen ajankohtaisia asioita, kuten lempilapsi ilmiöpohjainen oppiminen, hihhii.

Etäopetuksen strategia

Äly-aktiivi-kosketus eli pedateknologiaa kiitos

Yritän jatkuvasti muistella, millä nimellä niitä nyt pitäisikään kutsua. Opetushallitus taitaa suosittaa kosketustaulua, vaikka heidän sivuillaan esitelläänkin European Schoolnetin interaktiivisten esitystaulujen tehokkaan opetuskäytön ohjeet. Nimipulmaa kuvaa edellä mainitus julkaisun suomennoksen saatteen aloituskappale: "Kaikkialla Euroopassa kaikilla tasoilla toimivat kasvattajat ovat interaktiivisten esitystaulujen eli äly- tai aktiivitaulujen käyttöönoton eri vaiheissa."

Paras nimitys oli Hesarilla syksyllä 2009, kun uutisoivat Helsingin hankkivan interaktiiviset valotaulut kaikkiin kouluihinsa, siis luokkien seinälle, ei koulujen katolle. Uutinen korjattiin samana päivänä, mutta toimittaja käytti systemaattisesti valotaulua, joten kirjoitusvirhe se ei ollut.

Markun näkemyksiä kosketustauluista -blogissa pohdiskellaan mukavasti taulun nimitystä ja otetaan kantaa aktiivitaulun puolesta. Ja erityisesti jakamisen kulttuurin puolesta. Hankalaa aloittaa, jos ei ole edes yhteiastä sanaa, jolla puhua uudesta vempeleestä.

Nimitykset vakiintuvat hiljalleen. Mielikuvat kiinnittyvät nimiin ja vaikkei nimi miestä pahenna tai taulua, mielikuva kuitenkin virittää aivojamme. Ensisijaisesti soisi nyt pedagogisten kollegaverkostojen luovan ja levittävän viisautta äly-aktiivi-kosketus-interaktiivi-esitys-jakamis-taulujen kanssa toimimiseen. Siihen olisi mainiot edellytykset ja kaikki hyötyisivät. Luovuutta, oivalluksia, arjen puurtamista, yritys-erehdys-oppimista. Jakoon vaan. Hatunnosto Markun näkemyksiä kosketustauluista -blogille. Tietääkö kukaan lisää aiheesta nettiin jakavia?

EDIT: via EduCOSS-blogi: "Opinsys on käynnistänyt tiedonkeruutalkoot äly- eli kosketustaulujen Linux-yhteensopivuuden kartoittamiseksi. Opinsys kerää tietoja ja julkaisee ne suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi."

Opetuksen kehittäminen – suuntaa ja realismia

Olen kahlannut läjän opettamisen ja oppimisen tulevaisuutta luonnostelevia ja suuntaa näyttäviä papereita ja verkkolähteitä. Erityisenä helmenä nostaisin esille Helsingin kaupungin Mediakeskuksen Pasi Silanderin ja Jukka Oravan tekemän Osuke-wikin. Siinä on poimittu terveellä järjellä ja tieteellisellä viisaudella taustateorioista ja -visioista sovellettavat kohteet. Asiat on konkretisoitu työpaperien muotoon ja esitetty ohjauksellisesti, portaittain ajassa etenevänä prosessina.

Taitotasojen kansallinen kuvaus on työn alla. Sometussa on jo 2008 Tarmo Toikkasen aloittama aihetta käsittelevä Web.ope.fi-keskustelu, jota kannattaisi jälleen elvytellä.

Itse olen vuoden vaihteen jälkeen miettinyt kovasti tulevaa tilannetta lukutaidon näkökulmasta. Osaammeko avata ja ymmärtää oppisisältöjä? Osaammeko tuottaa sisältöä? Teknologia suo loistavia mahdollisuuksia, erityisesti oppimiseen autenttisissa tilanteissa sekä erilaisille oppijoille. Mutta samalla oppimista tukevien sisältöjen formaatit lisääntyvät ja laitteiden määrä kasvaa. Entä kotien rooli? Jos vanhemmat eivät osaa osallistua vierestä lastensa oppimistilanteisiin?

Laajennetusta lukutaidosta alullaan oleva wiki ja blogi (seuraa Twitterillä). Tunnistat nämä pohdinnat nimestä Nettikettu. Kirjastoilla on merkittävä rooli laajennetun lukutaidon kohdalla.

Kirjoitin otsikkoon sanan realismia siksi, että kaikessa pitäisi muistaa, miksi kehitetään. Ensi sijassa ideana on tukea parhaalla mahdollisella tavalla lapsia ja nuoria sekä tässä ja nyt että antamalla heitä eväitä tulevaisuutta varten.

Kokoelma ajankohtaisia lähteitä opetuksen kehittäjille

Mielelläni otan vastaan täydennyksiä. Eivät ole missään järjestyksessä.

Koulutuksen tietoyhteiskuntakehittäminen 2020. Parempaa laatua, tehokkaampaa yhteistyötä ja avoimempaa vuorovaikutusta, OKM 2010
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/Koulutuksen_tietoyhteiskuntakehittaminen_2020.html
Kriittinen arviointi Martti Hellström http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/12/tietoyhteiskuntaa-kehittamaan.html

Lukiokoulutuksen uudistusmuistio ensimmäinen kierros http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2010/11/lukio.html?lang=fi

Tuottava ja uudistuva Suomi – Digitaalinen agenda vuosille 2011–2020 Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle http://www.lvm.fi/web/fi/julkaisu/view/1213693 LVMN:n tiedote http://www.valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/tiedotteet/tiedote/fi.jsp?oid=313376

Opetustoimen henkilöstökoulutuksen neuvottelukunta http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/aikuiskoulutus_ja_vapaa_sivistystyoe/opetustoimenkoulutus/?lang=fi

Opettajien työhyvinvointi − Katsaus opettajien työhyvinvointitutkimuksiin 2004−2009 http://www.oph.fi/julkaisut/2010/opettajien_tyohyvinvointi

Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunta 2010: Kansallinen tieto-ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma http://blogs.helsinki.fi/oppiailoakouluun/2010/12/01/kansallinen-tieto-ja-viestintatekniikan-opetuskayton-suunnitelma/
Kriittinen arviointi Martti Hellström http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/12/tietoyhteiskuntaa-kehittamaan-osa-2.html

UNESCO:n Information and Communication Technology Competency Framework for Teachers (ICT-CFT)
http://www.unesco.org/en/migrated/cairo/crosscutting-mainstreaming-principal-priorities-and-special-themes-of-the-unesco-cairo-office/ict-competency-framework-for-teachers-ict-cft/

Helsingin kaupungin mediakeskus Jukka Orava ja Pasi Silander 2009: Työkalupakki tvt-opetuskäytön arviointiin ja kehittämistavoitteiden asettamiseen http://osuke.meke.wikispaces.net/

Minna Taivassalo-Salkosuo muistiinpanot Online Educa Berliini UNESCO:n ICT-CFT -foorumista http://matkaraportit.wikispaces.com/Opettajien+osaaminen

Minna Taivassalo-Salkosuo, Pasi Silander ja Jukka Orava: Millaista osaamista? Luonnostelua tvt-taitotasoihin http://typewith.me/M7ccBdpzz2

Oppimisen tulevaisuus 2030 Linturi, Laitio, Rubin, Sirén, Linturi 2010, http://www.edelphi.fi/fi/groups/ot/content/index

Autenttisen verkko-oppimisen kriteerit
http://opettajatv.yle.fi/kurssit/Sosiaalinen_media_oppimisen_ja_opetuksen_valineena_osio6_autenttisuus_arviointi
Arviointilomake: Elements of authentic learning as evaluation criteria (based on Herrington & Oliver 2000). Suom. (osin soveltaen) L. Vainio ja I. Leppisaari: http://www2.amk.fi/esitykset/Autenttisen_verkko_oppimisen_arviointi.pdf

Sometu-verkostossa huhtikuussa 2008 Tarmo Toikkasen aloittama Web.ope.fi-keskustelu uudistuksista opettajien taitotasoihin (keskustelussa esille nousivat myös oppijan taitotasot) http://www.sometu.fi/group/opetuskaytto/forum/topics/1404780:Topic:12926

Onko meillä luovaa voimaa?

Viikko kului Berliinin Online Educassa, maailman suurimmassa opetusteknologia-alan vuotuisessa tapahtumassa, joka kokosi tänä vuonna yli 2000 osallistujaa 108:sta maasta.

Päällimmäisenä tunnelmana oli vahva halu muuttaa toimintatapoja, siis sitä, miten ihmiset toimivat keskenään. Suhde teknologiaan oli luontevaa, hypetyksen ajat ovat jääneet tältä osin taa. Tosin edelleen keskustelua leimasi jonkinlainen sopeutumisen sävy: maailma on muuttunut, joten oppimista koskevien järjestelmien on seurattava maailman muutosta.

Muutos on niin suuri, että kai edelleen ja pitkään kuljemme sopeutumisen asenteella. Mutta pelkkä sopeutuminen ei riitä. Sopeutuja seuraa aina jonkun muun valitsemia ja avaamia reittejä. Tämä kuvastui tavattoman hyvin konferenssin lopulla nuorisopaneelissa, jossa lukiolaisilla ja yliopiston juuri aloittaneilla nuorilla oli mahdollisuus esitellä unelmiensa koulun toimintatapoja. Toiveissa ei ollut mitään mullistavaa. Kaikki nuorten toiveet voidaan toteuttaa opetusjärjestelyissä heti.

Massiivista sopeutumisen aikaa on aina seurannut heräämisen ja tiedostamisen aika. Usein herättäjät ovat olleet nuoria, mutta miten on lähitulevaisuudessa? Radikaaleimpia ajatuksia kuulee kokeneemmilta ikäluokilta.

Maailma on aina ollut täynnä kriisejä ja erilaisia ongelmia. Nyt niiden mittakaava on kasvanut, eikä väestömäärän huima kasvu auta asiaa, ei ilmastonmuutoskaan.

Henkilökohtainen viihtyminen, kivat fiilikset, helppo ja ihan-kiva luovat suojapensaikon kaikelta maailman mittakaavassa ahdistavalta. Turvallisuushakuisuus voi olla yksi seuraavien vuosikymmenten lavea yhteinen nimittäjä erilaisille välineille, toimintatavoille ja sosiaalisille käytänteille.

Internetiin kaivataan käyttösääntöjä, lukuisat lisää-vain-vesi -tyyppiset ohjeet leviävät kuluvalkeana. Tietoisuutta tai painavampaa aktivoitumista (kuin tykkää-napin painamista) vaativat nettifoorumit ovat edelleen marginaalia. Netti pyritään edelleen valjastamaan kulutusjuhlan tueksi.

Horizon-raporttien perustaja Larry Johnson havainnollisti teknologian aikajanaa ja tulevaisuutta. Hänen puheenvuoronsä keskittyi MILLÄ-kysymyksiin.

Jos entisellään säilyminen, mahdollisimman vähäinen muutos ja turvallisuus vetävät suuria joukkoja, onko siinä juuri oikea suunta, johon pitäisi kulkea? Kyse on tulevaisuudesta ja arvovalinnoista. Nykyinen tahti on kestämätön. Kyllä, pistää sydämessä: Berliiniin lennettiin. Jotenkin tulee niin lammasmainen olo, jopa näiden omien ajatusten kanssa.

Miksi me emme tee mitään? Miksi annamme maailman vain lipua kohti suuria ongelmia? Olisi jo aika tarttua toimeen ja keksiä uusia menetelmiä, uusia sosiaalisia rakenteita, uusia ratkaisuja, uusia tuotteita, jotka eivät enää kuluta vaan jopa päin vastoin. Oppiminen sopeutumisen airuena ei riitä, oppimisen on oltava uutta luova, muutoksen airut. Mihin suuntaan? Vähintään suuntaansa etsien. Miten ja miksi?

Vanha tvt-virsi, mikä tästä tekee niin hidasta?

Luin päivällä OKM:n tuoreen muistion Koulun tietoyhteiskuntakehittäminen 2020 ja mietin, että miten tämä teksti on niin tuttua. Toki asiat ovat tuttuja, mutta oli siinä muutakin. Nimittäin kirjoitin ihan samoista asioista keväällä 2007, siis himppusen vaille 4 vuotta sitten, alueellisen verkko-opetuksen kehittämishankken päättyessä.

Tällaista tekstiä esimerkiksi:

Verkko-opetuksella saavutetaan kaksi nykyisin tärkeänä pidettyä koulutuksen tavoitetta: oppimisen henkilökohtaistaminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen eli yhteistyö- ja ryhmätaitojen kehittäminen. Verkko-opetuksen kehittäminen on aina samalla kokonaisvaltaisesti koulun toimintakulttuurin ja opetustyön kehittämistä. Hyvin järjestetty verkko-opetus ohjaa luontevasti aktiiviseen oppimiseen ja tukee myös eri tavoin oppivia

Koulujen välillä on suuria eroja tieto- ja viestintätekniikan käytössä. Myös opettajien taidot vaihtelevat. Kehittäjäkouluissa ollaan pitkällä, kun samaan aikaan toisissa kouluissa tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä juuri ollenkaan. Tästä syystä opettajien täydennyskoulutus on erityisen tärkeää. Alueellinen tvt-strategia ja yhteiset päätökset edistävät oppijoiden tasa-arvoa ja tukevat koulujen hallinnollista kehittämistä.

Kirjoitin silloin aikoinaan neljä opasta: oppijalle, opettajalle, opolle ja päättäjälle. Kaikki ovat ladattavissa muinaiseen blogimerkintään sijoitetusta Boxnetistä ja päättäjäopas myös hieman varhemman bloggauksen liitteenä. Julkaisin nyt tuon päättäjäoppaan tekstin ja osia kuvituksesta Scribdiin, jos ketä kiinnostaa.

Tvt opetuksessa – opas päättäjille, kevät 2007

Kuka itkee tosikyyneliä koulutuksen tasa-arvon puolesta?

Olen pitkän aikaa jupissut hiljaa mielessäni, kun olen kuunnellut opetuksen uudistamisesta käytyä keskustelua. Kriittisten äänien joukossa on ollut ihailtavaa argumentointia, kuten professori Kari Uusikylältä. Hänen painotuksensa ovat tärkeitä (en väitä osaavani poimia oleellisimpia esiin, mutta nämä puhuttelevat itseäni): oppimishalun ja -ilon puolesta sekä pohjoismaisen tasa-arvon puolustaminen (sillä peräkaneetilla että tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, kun se hyvin toteutetaan). Uusikylä on antanut näppäimistönsä syytää tiukkaa kritiikkiä tehostamis- ja tuotteistamisajatuksia vastaan, varsinkin koulutusvientihaaveiden osalta.

Millaista tasa-arvoa koulussa pitäisi olla? Kenen näkökulmasta? Tuore väitöstutkimus erityislukiolaisista kertoo, että liian varhainen tuloskeskeinen lapsuus ja nuoruus uuvuttaa (Aamulehti uutisoi). Minne katoaa oppimisen ilo? Oppisisältökauha on liian iso ja liian vähän on sosiaalista tila-aikaa. Kukaan ei uskalla hellittää. Jos asiasta puhuu kenelle tahansa lukio-opettajalle, vastaus on välittömästi: kyllähän muuten, mutta kun on se ylioppilaskoe. Tässä järjestelmässä on nyt jotain pahasti nyrjällään.

Julkisessa keskustelussa arvoisat asiantuntijat Arkadianmäellä ovat valittaneet ihan oikeansuuntaisesti, että ei kiusata lapsia liikaa ja liian varhain. Mutta vailla parempaa tietoa heidän kritiikkinsä kohdistuu mielestäni omituisesti. Kun nyt ehdotetaan kieltenopiskelun varhentamista, sitä vastustetiin, koska lapset eivät osaa edes äidinkieltään kunnolla. Eivät kaikki aikuisetkaan osaa äidinkieltään kunnolla, jos kyse on kieliopillisesta ilmaisusta. Mutta tiesittekö, että kieltenopiskelumme alkaa silloin, kun lapsen luontainen kyky omaksua kieliä alkaa olla ohi? Lapsi oppisi siis vieraita kielia vaivatta varhain, leikiten. Eikä alakoulun kieltenopiskelussa nykyisten taitavien pedagogien aikana olisi tulossa samaa tankkausta kuin muinoin (eihän?).

Koulutuksellisen tasa-arvon suhteen meillä on parhaillaan meneillään isojako, eikä siitä tunnu juuri kukaan huolehtivan, paitsi muutamat tutkijat korvessa huutavina ääninä. Lainaan tuoretta OKM:n selvitystä: "Koulujen väliset erot ovat erittäin suuria puhuttaessa tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisestä. Orastava koulujen eriytyminen uhkaa toteutuessaan heikentää perusasteella saatuja hyviä oppimistuloksia." Tämä on mahdollistettu ilman suurta depattia.

En ole nyt millään muotoa väittämässä, että tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat sellaisenaan tekisivät ketään autuaaksi. Lapsille on äärimmäisen tärkeää ensisijaisesti laulaa, leikkiä ja ilakoida. Siihen oheen mahtuu kuitenkin luontevasti kasvu informaatioylikylläiseen aikaan, medioituneeseen todellisuuteen ja ubiikkiin, jokapaikan teknologiaan. Ja nimen omaa tuettu kasvu, jossa on mukana sosioemotionaalinen tuki, turvallisuus ja kasvatusarvoihin pohjautuva huolenpito. En soisi pientä jälkikasvuani yksin nettisyövereihin ja someverkostoihin.

Teknologia mahdollistaa irtoamisen pulpetista, autenttisissa tilanteissa oppimisen, tutkivan ja ilmiöihin kiinnittyvän oppimisen, luovan toiminnan ja iloisen oppimisen, jossa aina on vertaisia apuna.

Teknologia on osa työtä nyt ja veikkaan, että lähitulevaisuudessakin. Valmiuksia tarvitaan. Onko oikein, että juuri tässä kohdassa meillä tupajumin lailla etenee epätasa-arvo eikä (juuri) kukaan edes piittaa. Aiheesta ei kai saa palstatilaa ja irtopisteitä.

Lukekaa ihmeessä tuo OKM:n julkaisu!

Ugh. Olen saarnannut (ja muistin, että viikon takainen työankeutta käsittelevä pauhaus jäi vielä tuomatta Facebookista tänne, sen vielä teen).

Millaisia taitoja koulussa pitäisi oppia?

Juuri OKM:n julkaisema Koulutuksen tietoyhteiskuntakehittäminen 2020. Parempaa laatua, tehokkaampaa yhteistyötä ja avoimempaa vuorovaikutusta alkaa hailakoin sävyin:

"Suomen koulutus ja opetus on huippuluokkaa. Tämä on todettu useissa kansainvälisissä arvioinneissa (mm. oecd 2003 ja 2006). Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön osalta tilanne ei ole aivan näin valoisa. Suomessa on investoitu voimakkaasti laitteisiin ja verkko- yhteyksiin, mutta pedagogiikka ja koulun toimintakulttuuri ei ole juurikaan muuttunut. Uusia teknologian tukemia pedagogisia mahdollisuuksia ei ole hyödynnetty siinä määrin kuin olisi ollut mahdollista."

Tuoreessa Tiede-lehdessä (11/2010) PISA-jutussa haastateltu professori Jouni Välijärvi kertoo, ettei Suomi osallistunut uusimmassa mittauksessa kokeilussa olleeseen ja jatkossa vakiintuvaan sähköisten tekstien lukutaito-osioon. Seuraavalla kierroksella tähänkin osioon on otettava osaa: "Välijärvi epäilee, etteivät sen tulokset tule olemaan suomalaisille mairittelevia. Sähköinen lukutaito edellyttää perinteistä monipuolisempaa taitoa etsiä, arvioida ja yhdistellä muodoltaan vaihtelevaa tietoa eri lähteistä. Toisin kuin moni meistä luulee, Suomi ei ole enää mikään tietotekniikan ihmemaa. Tietokoneympäristön opiskelu on kouluissamme valitettavasti jäänyt lapsenkenkiin."

Haastattelusta jää vähän sellainen maku, että kyse olisi itsetarkoituksesta, mutta tämä näkymä syntyy varmaan siitä, että toimituksellisesti asioita kärjistetään ja kompleksisuutta ei aukeaman jutussa juuri pääse käsittelemään (kaipaa välillä vanhaa kunnon Tiede-lehteä, jossa oli piiiitkiä kunnon juttuja).

OKM:n julkaisun mukaan: "Tulevaisuudessa oppijoilta edellytetään jatkuvaa muutoskykyä, monialaista ammattitaitoa, vastuuta omasta työstä, kommunikaatio- ja vuorovaikutustaitoa sekä itsetuntemusta. Yhteisölliset taidot korostuvat yksilöllisten ominaisuuksien rinnalla."

Tiedon siirtäminen ja tiedon hankkiminen ei riitä. Muuttuvan ja monimutkaisen maailman keskellä meillä on uskomattomia mahdollisuuksia joukkoälyn, kollektiivisen älyn, hajautetun kognition ja oppivien verkostojen puolella. Toimintamalli on kuitenkin tässä sosiaalisen tietämistaitamisen maailmassa sellainen, joka on perinteiseksi kokemassamme koulumaailmassa (joka sekin on vain lyhyen historian siipale) kiellettyä toimintaa. Epävirallisesti kaveria on jeesattu, asioita on ratkottu yhteisvoimin, mutta virallisesti on pitänyt esittää yksilön osaamista. Totta on, että oppijalle ei voi antaa todistusta ilman yksilöllisen osaamisen arviointi, mutta tässäpä sitä onkin iso haaste arvioinnin kehittämiselle.

OKM:n paperissa tiivistetään haasteita koulumaailman eri toimijoille, oppijalle ja opettajalle haasteina esitetään:

"Haaste opiskelijoille: Hyödynnän tieto- ja viestintätekniikkaa luovasti kaikessa opiskelua edistävässä toiminnassa. Haaste opettajille: Hyödynnän tieto- ja viestintätekniikkaa aktiivisesti opetuksessani. Osallistun tarjolla olevaan koulutukseen ja pidän siten yllä omaa ammattitaitoani myös tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä."

Kysyin Twitterissä tuttavaverkostolta: Millaisia taitoja koulussa pitäisi oppia? Vastaajat ovat samoilla linjoilla OKM:n ja tutkijoiden kanssa.

@mervijan: Koulussa pitäisi oppia vastaamaan kysymykseen mitä teen kun en tiedä mitä teen -> ei vastausten opettelua vaan etsimistä, kysymistä

@aleksisdigi: Oppimisen tavoitteet on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi vain ”asiantuntijoiden” päätettäväksi. Growdforcing nyt!

@Hilppo: yhdessä ajattelutaitoja nyt ainakin ks. http://thinkingtogether.educ.cam.ac.uk/

@jmanninen: Ajattelu, keskustelu. Itsensä tuntemista ja hyväksymistä. Ilmaisua jollain luovalla tavalla.

‎@AMT0404 Taitoja tulla kuulluksi ja tunne siitä, että itse tulee kuulluksi ja että omalla toiminnallaan voi rakentavasti vaikuttaa asioihin

@timorainio Koulussa pitäisi oppia uteliaaksi uusille asioille ja tiedolle - ei numeroiden tai opintopisteiden takia vaan itseisarvoisesti

@jmanninen vastauksena @timorainiolle Uuden oppiminen on innostavaa. Flow:n saavuttaminen innostaa olemaan utelias.

Johon itse vastasin: välillä uuden oppiminen myös ahdistaa, laittaa vanhan tutun pakan sekaisin, sitäkin pitäisi oppia sietämään.

EDIT: keskustelu jatkuu:

@timorainio vastasi @jmanninen Vaatii myös nuorelta itsetuntoa keskittyä oppimiseen jo osaamansa sijaan - kun koulukin usein hakee osaajia ei oppijoita

@jmanninen vastasi @timorainio Koulun pitää tukea yhdessä oppimisen ja tekemisen kulttuuria. On hienoa oivaltaa yhdessä oppilaiden kanssa.

@Pekka Puhakka Toisten kunnioittamista ja kuuntelemista, yhdessä työskentelyä, vastuun ottoa.

Fanfaari näiden oivallisten ajatusten perään!!! Meillä on toivoa.

Open vinkki: klikkaa itsesi verkkoon

Olen vuosien varrella tehnyt erinäisen määrän ruutukaappausvideoita. Palvelut uudistuvat, näkymät vaihtuvat. Nyt Vinkkiverkko-hanke (Kotkan osahanke AVO-kokonaisuudessa) tuottaa pieniä opastevideoita erilaisten somepalveluitten käyttöönottamisesta. Otsikkona kulkee Open vinkki.

Opasteet ovat muutaman minuutin mittaisia. Ne ovat sekä pienoisvideona että selaimelle avautuvana Flash-videona. Laatu on amatööritasoa, mutta kyllä näillä varmaan jotain tolkkua saa asioista. Videoita voi linkittää eteenpäin. Toiveita voi esittää.

Ruutukaappausvideoita teen BB FlashBack Express -ohjelmalla sekä vanhalla puhkuvalla ja puhisevalla Windows-läppärillä. Äänen nappaa koneen oma mikki. Eli mitään ihmeellisiä laitteita ei tarvita eikä sovellus vaadi koneelta suurta vääntöä (nimittäin tuo meidän vanha toosa kaatuu heti, jos sitä enemmän höykytetään).

Muista aina somepalveluitten käyttöehdot ja tietosuojakysymykset. Opetushallitus on juuri julkaissut Elias Aarnion toimittaman kokonaisuuden Sosiaalisen median käyttöehdot opetuksessa. Tulossa on myös Tarmo Toikkasen ja Ville Oksasen kirjoittama kirja Koulujen tekijänoikeudet kuntoon (Facebook-sivu ja kirjaan liittyvän koulutuksen sivusto).

Jos joku somepalvelun käyttäjä nyt pelästyy, että eikö saa käyttää Wikispaces-wikiä tai Voice Threadia, niin on syytä huomata, että suositukset kohdentuvat tarkasti tulkittuihin käyttöehtoihin ja siihen, ovatko käyttöehdot jossain suhteessa meidän oikeuskäytäntöihimme. Tervettä järkeä ja harkintaa voi aina käyttää. Lasten ja nuorten kohdalla aina erittäin vastuullisesti.

Tekijänoikeusasiat ovat välillä kinkkisiä, jopa terveen järjen tuolla puolen, kuten Ville Oksasen äskettäinen blogikirjoitus tekijänoikeuslain historian kätköistä paljastaa.

Selkeitä opastevideoita opettajille somevälineisiin

Teacher Treining Videos created by Russell Stannard on mainio sivusto. Videot ovat selkeitä ja informatiivisia. Eri työvälineitä esitellään askel askeleelta ja koosteesta löytyy sisällysluettelo. Kieli on toki Lontoon murretta, mutta kuva puhuu paljon, Russell Stannard esittää asiat selkeästi, rauhallisesti ja videot on suunnattu opetustyötä ajatellen. Palkittu useilla palkinnoilla.

Väripaperi, sakset ja oven aukaiseminen päihittävät interaktiivisen taulun

EDIT. 23.2.2012 + 29.2.2012 kommentoin itseäni: "Olen tänä päivänä eri mieltä menneen itseni kanssa kosketusteknologiasta eri mittakaavoissa. Se, tarvitaanko siihen kallista peltiä ja muovia, on eri asia. Nykyisillä tekniikoilla päästää kevyisiin ratkaisuihin. Mukavaa, että vanhanakin ajatukset voivat vaihtua hyvien perusteiden vaikutuksesta. eBeamin hankinta vireillä kotitoimistoon. Teknologia sinällään on alusta moneen. Uusi ei tee vanhoja tyhjäksi, vanhoista parhaat muuntuvat uuteen."

31.1.2010 kirjoitin:
Iltalehti tukee interaktiivisten valkotaulujen markkinointia Suomeen. Kepeästi otsikoimalla ja painottamalla saadaan syntymään mielikuva siitä, että tässä on härpäke, jonka vuoksi emme ole tietoyhteiskuntakehityksen keihäänkärki.

Videojuttu on otsikoitu: "Mullistaako tämä keksintö koulunkäynnin?" Ja videon viestiä siivitettiin näin: "IL-Digi oli Educa-messuilla tutustumassa uudenlaiseen tapaan opettaa oppilaita luokassa. Tätä tapaa käytetään jo laajalti Euroopassa, ja näillä näkymin se on suuntautumassa myös Suomeen." (Aiheesta myös juttu IL-verkkolehdessä.)

Tyyppiesimerkki opetusteknologiasta, jossa ainoa isohko juttu on värikkyys ja jota markkinoidaan opettajalle opetuksen avuksi. Kampanjahinta tuossa esitellylle systeemille on viiden tonnin paikkeilla. Edes joka toiseen suomalaisluokkaan sellainen varustus... tai joihinkin se tonnin karvalakkimalli. Sitten ne kuluvat, niitä pitää huoltaa, tulee päivitysohjelmia, varaosamyyntiä...

Todellinen mullistus oppimiseen olisi se, että käytettäisiin tyhjiä välineitä, joissa on pelkkiä apuvälineitä. Sellaisessa bisneksessä ei kuitenkaan synny juuri päivittämistarvetta, ei voida myydä uusia, uudistettuja sisältöjä.

Näillä interaktiivisilla tauluilla saadaan aikaan viehättäviä myyntivideoita. Ja meissuilla on ihan hauskaa demota, miten kaukosäätimellä voi äänestää vastauksia ja kappas, siellä ujommat viittaajat pärjäsivätkin paremmin. Mitä mullistavaa tässä on? Kyllä introverteille ja visuaalisille ja muille erilaisille oppijoille saa aikaan moninaisia oppimiskokemuksia vaikka väripapereilla ja saksilla.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että tällä tauluteknologialla mennään taas tyypillisesti siihen halpaan, että uskotaan teknisen laitteen ratkaisevan ongelmia, joita tekninen laite ei voi ratkaista.

Interaktiivisen valkotaulun ja siihen liittyvien oheislaitteiden avulla voidaan organisoida laadukasta, monipuolista ja hauskaa oppimista. Ne eivät estä hyvää oppimista. Niillä voidaan myös toteuttaa kiinnostavia juttuja, kuten näytön nauhoittamisen tai jakamisen etäopiskelijoille, kaikenlaisia visuaalisia pelejä, karttoja yms. Mutta mikä sitten näistä on hintansa väärtti verrattuna esimerkiksi pelkkään tietokone+netti+tykki-pakettiin?

Ja entäs sitten se tilanne, että opettaja ei osaa käyttää laitetta ja siinä se sitten jököttää pimeänä seinällä? Tai siihen tulee vikaa vikaa vikaa? Tai sitä käytetään vain frontaaliopetuksen toteuttamiseen ja oikeastaan jatketaan vanhaa tietoa toistavaa opetustyyliä, drilliharjoituksia ja ... no, kun ajattelen, miten 45 minuutin tunnilla sählätään laitteiden kanssa. Kun omassa luokassa on viime aikoina tykki toiminut hitaasti, olen jättänyt sen pimeäksi. Ollaan käytetty kynää ja paperia. 

Olisihan se kiva, jos joku nyt tulisi tohkeissaan todistamaan, että kyllä nämä taulut mullistavat suomalaisen opetuksen. Itse kaipaisin tiedon jäsentämisen ja kollektiivisen käsittelyn välineitä, arvioinnin apuvälineitä ja koko arviointimaailman uudelleen miettimistä. (Arvioinnista keskustellaan Vinkkiverkossa ja Sometussa.)

Oppimisen kannalta tyhjä työpöytä on hyvä aloitustilanne (en nyt puhu ihan parusluku- ja laskutaidon opettelusta). Keksiminen, tutkiminen, omatoiminen luokittelu, yhdistely, oivaltaminen.... kaikenlaiset projektit, joissa yhdistyy oppivan yhteisön erilainen osaaminen, niistä itselleni on ainakin jäänyt parhaat oppimismuistot.

Siihen aikaan, kun kävin koulua, opettajat antoivat meidän vetää lastenjuhlia ja kaikenlaisia rahankeräämiskemuja. Toteutimme myös biologian ja maantiedon opettajamme Tapio Rintasen johdolla monia unohtumattomia juttuja, puiden istuttamisesta lähiympäristön suunnitteluun, variskeitoista kaislapontikan keittoon (no ei siihen prosentteja saatu, mutta ei haitannut). Olen kokenut itse sen, miten taitava opettaja toimii yläkoululaisten kanssa ja saa erilaiset mukaan. Ei se niin monimutkaista ole. Eräs taitava pedagogi sanoi kerran minulle, että kyllä se riittää, että menet värikynien kanssa tuonne luokkaan.

Rintasen Tapio opetti meitä ottamaan asioista selvää. Varmaan jokainen joutui useaan kertaan lähtemään oppitunnilla ulos luokasta, koulun kirjastoon, toisen opettajan oppitunnille, luontoon. Menimme etsimään vastauksia. Hän antoi meille rohkaisun ja suuntaa, ei vastannut itse. Ja se jos mikä, jäi mieleen. Kuten se, kun vähän polvet tutisten koputin rehtori-ruotsinopettajan luokan ovelle: "Anteeksi, että häiritsen, mutta..."

Oppimisen psykologiasta on paljon tutkittua tietoa. Motivaation ja emootioiden merkitystä ollaan taas julkisemminkin oivaltamassa. Vaihtoehtopedagogiikoissa on elätetty jo vuosisadalta toiselle ja kolmannellekin paljon oivallista. Pidän itse erittäin merkittävänä tietoisuuden ja oman aktiivisuuden virittämistä. Tärkeää on myös yhdessä toimiminen ja erilaisten äänien kuuluville pääsy, maailman avautuminen ja mutkistuminen. Se, että oppii näkemään pintailmiöitten taakse ja että ymmärtää myös, miten voi vaikuttaa maailmanmenoon, miten voi löytää edes pienen oman paikan tässä maailmassa. Merkityksen elämälleen.

Sanomalehti- ja aikakauslehtipäivät ovat tulossa. Mielestäni niissä näkyy eräs suomalaisen oppimiskulttuurin loistokkuus. Mutta näistä joskus lisää.