perjantaina, lokakuuta 14, 2011

Vastahangan vuori ja esteiden suo – miksi tvt on edelleen tulevaisuutta kouluissa?

Harto Pönkä pohdiskeli eilen blogissaan aihetta, jota itsekin olen miettinyt vuosikausia ja tänne blogiinkin kirjoittanut siksi. Kyse on teknologian opetus- ohjaus- ja oppimiskäytöstä. Miksi kouluissa erot kasvavat? Miksi joissakin kouluissa lasten ja nuorten saamat valmiudet eivät riitä jatko-opinnoissa ja työelämässä?

Arvopohdiskelua liidulla. Älykännyllä nettiin. Vanha teknologia toimii uuden kanssa.
Olen kuullut paljon hyviä perusteluita, mutta asia pohdituttaa edelleen. Oma suhteeni tieto- ja viestintätekniikkaan perustuu pitkälti maanviljelijätaustaani. Maanviljelijä joutuu alati tunnustamaan vallitsevat olosuhteet. Vaikka kuinka haluaisi, että asiat säilyvät sellaisina, kuin minä itse haluan, ne eivät säily. Hyvin harva enää kaskeaa tai raivaa suota kuokalla.

On totta, että kaikessa maailman kehityksessä ei ole todellista kehitystä ja oikeastaan edistys vie taakse päin (kuten teollinen maatalous). On totta, kuten moni opettaja miettii, että se nuoriso on jo muutenkin ihan liikaa koneilla. Mutta kun he eivät koneilla opi kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, tiedonkäsittelytaitoja, yhteisöllisen oppimisen ja työskentelyn taitoja, ongelmanratkaisutaitoja... välttämättä (monet nimittäin oppivat).

Kommentoin Harton bloggausta:
Eräässä Opetushallituksen tilaisuudessa jokunen aika sitten lounastin suuressa suomalaisessa yrityksessä henkilöstöpuolella johtajana työskentelevän kanssa. Hän itse edusti iältään itseäni vanhempaa ikäluokkaa. Ja mikä hänen keskustelunavauksensa oli: "Ylioppilastutkinnossa pitäisi olla ryhmäkokeita ja netti käytössä." Ja samaa rataa muusta kouluoppimisen kuilusta tämän päivän työelämään. Siis ei tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan ja tulevaisuuden kouluihin.  
Kouluissa opitaan paljon oikeita asioita, mutta paljon jää oppimatta. Ops ei nytkään rajoita. Jos sen lukee huolella, se nimen omaa antaa paljon mahdollisuuksia toteuttaa sitä opetusta ja oppimista, joka antaa parhaat eväät nuorisollemme elämässä eteenpäin. 
Mutta kuten toteat, kun tiukka ohjaus puuttuu, asiat eivät etene. Itse olen tätä samaa miettinyt, sillä on päivän selvää, että nämä tekniset asiat eivät ole vaikeita. Ne oppii jopa lukutaidoton lapsi, joten ne oppii myös akateemisesti koulutettu opettaja. On kyse muusta kuin teknisistä kynnyksistä, mutta niihin vedotaan, vuodesta toiseen.
Tekniikka sulautuu meidän ihmisten toimintaan. Se yhdistää meitä ihmisiä. Se auttaa säästämään luontoa (vaikka se samalla myös tuhoaa). Voimme helposti tehdä paljon hyvää sekä yksilön että yhteisön oppimisen ja toimintakyvyn hyväksi teknologian avustuksella. Enkä tässä todellakaan julista mitään teknologiauskovaisuutta. Tämän päivän paras tekniikka vapauttaa meitä tämän päivän huonoimmasta tekniikasta. Koska minulla on hyvät nettiyhteydet ja vempaimet, yksityisautoilen radikaalisti vähemmän kuin ennen. Suurimman loven haluan lentomatkailuun. Se on tuhoisin tapa liikuttaa ihmisiä ja tavaroita. Silti emme hannaa näitä teknologioita vastaan. Miksi?

Vähälläkin voidaan tehdä paljon, kun keksitään yhdessä ja toimitaan yhteen. Kyse ei ole aina siitä, että pitäisi ensin olla suuret investoinnit ja valtavat resurssit. Kyse on miltei aina siitä, että meidän pitäisi tunnustaa tosiasiat ja sopeutua yhteisvoimin siihen, missä nyt olemme ja minne matkamme kulkee. Ihmiskunnalla on edessään suuria ongelmia. Miksi ihmeessä edelleen räpiköimme tätä totuutta vastaan? Meidän on kyettävä maailmanlaajuiseen ongelmanratkaisuun ja yhteistyöhön, jos haluamme, että tämä pallo hengittää. Emme me voi tätä työtä tehdä ilman tieto- ja viestintätekniikkaa.

Kuten Teemu Arina niin osuvasti kiteytti MindTrek-konferenssissa pari viikkoa sitten: Olemme tavoitelleet itsenäisyyttä ja itsellisyyttä (independence). Nyt olisi aika tavoitella keskinäistä riippuvuutta (interdependence). Tai kuten Kari A. Hintikan ja Tuija Aallon kanssa pohdimme: kohti vertaisaikaa.

Kyse on jatkossakin työstä ja toimeentulosta, mutta myös toinen toistemme ja Maan huolehtimisesta. Teknologian kestävä käyttö pitäisi liittää kouluissa muihin aktiivisen ja vastuullisen kansalaisuuden taitoihin. Tiedän, että tehtävä on hankala ja nykyisin kaikkea arvopohjaista ja eettistä varotaan, ettei loukata ketään. Varoessamme menetämme intomme, ilomme, ideamme, innovoimamme.

Omissa mietteissäni olen päätynyt siihen, että suuri syypää vastahangan vuoreen ja esteiden suohon on se, että koulussa opettaja tekee työtään yksin ja opiskelija opiskelee yksin. Yksin suuressa joukossa. Vertaisuus ja verkostot puuttuvat. Kaikilla on taakka selässään ja vielä kivireki päälle.

Se, mistä Harto puhui paljon, yhdessä tekemisen mullistus, ei ole laajassa mittakaavassa edelleenkään totta. Pelätään, varotaan, ei jakseta. Syy ei ole kenenkään yksittäisen opettajan vaan koko rakenteen. Siksi muutos on niin hidas ja vaikea. Suomessa toteutettiin peruskoulu, suuri rakenteellinen uudistus. Kyllä meillä on mahdollisuuksia tehdä jälleen jotain samaa, jos vain tahdomme. Rakenteita on uudistettava – Karthago on tuhottava.



8 kommenttia:

Hponka kirjoitti...

Hyvä jatko, kiitos Anne! Jaettu huolikin yhdistää.

Kai kirjoitti...

Olipas hyvä kirjoitus!
Tämä yksintekemisen kulttuuri ja pelko ettei loukata ketään tai saateta oppilaita eriarvoiseen asemaan jarruttaa kehitystä. Mitä siitä tulisi jos urheiluvalmentajakin menisi aina "huonoimpien" tahtiin?

Työelämän vaatimuksista mainitsit mm. ryhmäkokeet ja internetin hyväksikäytön. Nii-in, ja tuntuu että koulujen arjessa pyritään kitkemään pois näitä. Onko kiire peräisin oppikirjojen tekijöiltä, tunnollisuudesta opsia kohtaan vai yo-kirjoituksista. Ryhmätyöskentely on integroitu oppiaineisiin, mutta opettaako kukaan toimimaan ryhmässä: roolien jakamista, vastuuttamista. Vai onko suurin osa koulujen ryhmätyöskentelystä kuten minun 10-sormijärjestelmäni: 10 etsii ja kaksi hakkaa (nk. Condor-tekniikka).
Onneksi opettajat ovat tulossa ulos luokistaan yhteiseen verkostoon. Kainuussa on luotu lukio-opettajien pedagoginen verkosto, jossa opettajat jakavat kollegiaalisesti käytänteitä oman aineryhmänsä muille opettajille. Varmasti muuallakin on samantyyppisiä yli kuntarajojen olevia verkostoja, ja lisää syntyy koko ajan.

Anonyymi kirjoitti...

Mikään ei ole niin tylsää kuin yksin tekeminen. Monet opettajat kyllästyvät esim kokeiden laatimiseen (yksinäisyys on siinä iso osatekijä) ja aineiston valmisteluun. Entäpä jos:

Kolme saman aineen opettajaa kerääntyisi yhteen ja ideoisi yhdessä sellaisen kokeen, joka todellakin innostaisi oppilaita? Kokeiden tylsyyttä ei ole määrätty OPS:ssa, se tulee siitä, että niitä on tylsä tehdä. Pieni hauska ryhmätyö voisi tuottaa "hauskan" kokeen.

Opetusmateriaalin teko voisi onnistua myös ryhmässä. Nykyvälinein ryhmän ei ehkä tarvitsekaan olla samassa tilassa.

Opettajilla tavoitteena ei välttämättä tarvitse olla tietotekniikan hyödyntäminen koulussa vaan oman jaksamisen tukeminen ja se, että työntekokin voi olla hauskaa.

JariValkkynen kirjoitti...

Mielenkiintoisesta aiheesta täyttä asiaa. Itsekin törmään omassa työssäni usein kollegoihin, jotka eivät halua tai uskalla kokeilla mitään uutta opetuksessaan. Muistan kun aloitin työt opettajana, eräs kollegani sanoi että et voi tehdä mitään muutoksia opetukseen, koska niin ei ole toimittu ennenkään.... Yrittäjätaustani auttoi kovasti, uskalsin kyseenalaistaa käytetyt menetelmät ja tehdä asiat mieleni mukaisesti...

teromakotero kirjoitti...

Olen vakuuttunut siitä, että muutos on jo alkanut. Se etenee tuskallisen hitaasti, mutta on jo alkanut. Muutoksen aikana nousee esille aina vastaan hangoittelijoita ja muutoksen vastustajia. Onneksi meillä Suomessa on aivan mahtavia visionäärejä ja epävarmuustekijöitä pelkäämättömiä sosiaalisen median pioneerejä, jotka avaavat tietä kohti uudenlaista maailmaa. Sinä Anne olet yksi näistä pioneereistä, knowmadeista johtotähdistä!

HeSorsa kirjoitti...

Hyvä että tämä(kin) aihe nostaa päätään keskustelussa välillä! Itse olen tätä omassa päässäni pyöritellyt ja pikkuhiljaa taas päästämässä sitä uloskin päästä.
Innostamalla saa osan porukkaa liikkeelle (ja hullun leiman) mutta millä sen lopun saa nitkahtamaan? Tai hurahtamaan? Yhdessä tekeminen on hauskaa. Meillä on työhuoneessa päästy mukavaan jakamisen vireeseen ja tuntuu, että työ soljuu sitä kautta helpommin, kuin että jokainen asia pitäisi itse keksiä alusta loppuun. Yhteiskokeita meillä on pidetty, kokemukset on pääsääntöisesti hyviä.

LiisaH kirjoitti...

Käsitykseni mukaan myös opettajien koulutus kulkee edelleen aika muinaisia latuja.

Satu Roos kirjoitti...

Ei kun Karthagoa hajottamaan. Muutoksen on hankala edetä seinien läpi, siis tuuletusreikiä poraamaan ops:iin ja open aivoihin. Interdepence esiin eli luokkahuoneiden solistit samaan bändiin.