maanantaina, marraskuuta 15, 2010

Kuka itkee tosikyyneliä koulutuksen tasa-arvon puolesta?

Olen pitkän aikaa jupissut hiljaa mielessäni, kun olen kuunnellut opetuksen uudistamisesta käytyä keskustelua. Kriittisten äänien joukossa on ollut ihailtavaa argumentointia, kuten professori Kari Uusikylältä. Hänen painotuksensa ovat tärkeitä (en väitä osaavani poimia oleellisimpia esiin, mutta nämä puhuttelevat itseäni): oppimishalun ja -ilon puolesta sekä pohjoismaisen tasa-arvon puolustaminen (sillä peräkaneetilla että tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, kun se hyvin toteutetaan). Uusikylä on antanut näppäimistönsä syytää tiukkaa kritiikkiä tehostamis- ja tuotteistamisajatuksia vastaan, varsinkin koulutusvientihaaveiden osalta.

Millaista tasa-arvoa koulussa pitäisi olla? Kenen näkökulmasta? Tuore väitöstutkimus erityislukiolaisista kertoo, että liian varhainen tuloskeskeinen lapsuus ja nuoruus uuvuttaa (Aamulehti uutisoi). Minne katoaa oppimisen ilo? Oppisisältökauha on liian iso ja liian vähän on sosiaalista tila-aikaa. Kukaan ei uskalla hellittää. Jos asiasta puhuu kenelle tahansa lukio-opettajalle, vastaus on välittömästi: kyllähän muuten, mutta kun on se ylioppilaskoe. Tässä järjestelmässä on nyt jotain pahasti nyrjällään.

Julkisessa keskustelussa arvoisat asiantuntijat Arkadianmäellä ovat valittaneet ihan oikeansuuntaisesti, että ei kiusata lapsia liikaa ja liian varhain. Mutta vailla parempaa tietoa heidän kritiikkinsä kohdistuu mielestäni omituisesti. Kun nyt ehdotetaan kieltenopiskelun varhentamista, sitä vastustetiin, koska lapset eivät osaa edes äidinkieltään kunnolla. Eivät kaikki aikuisetkaan osaa äidinkieltään kunnolla, jos kyse on kieliopillisesta ilmaisusta. Mutta tiesittekö, että kieltenopiskelumme alkaa silloin, kun lapsen luontainen kyky omaksua kieliä alkaa olla ohi? Lapsi oppisi siis vieraita kielia vaivatta varhain, leikiten. Eikä alakoulun kieltenopiskelussa nykyisten taitavien pedagogien aikana olisi tulossa samaa tankkausta kuin muinoin (eihän?).

Koulutuksellisen tasa-arvon suhteen meillä on parhaillaan meneillään isojako, eikä siitä tunnu juuri kukaan huolehtivan, paitsi muutamat tutkijat korvessa huutavina ääninä. Lainaan tuoretta OKM:n selvitystä: "Koulujen väliset erot ovat erittäin suuria puhuttaessa tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisestä. Orastava koulujen eriytyminen uhkaa toteutuessaan heikentää perusasteella saatuja hyviä oppimistuloksia." Tämä on mahdollistettu ilman suurta depattia.

En ole nyt millään muotoa väittämässä, että tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat sellaisenaan tekisivät ketään autuaaksi. Lapsille on äärimmäisen tärkeää ensisijaisesti laulaa, leikkiä ja ilakoida. Siihen oheen mahtuu kuitenkin luontevasti kasvu informaatioylikylläiseen aikaan, medioituneeseen todellisuuteen ja ubiikkiin, jokapaikan teknologiaan. Ja nimen omaa tuettu kasvu, jossa on mukana sosioemotionaalinen tuki, turvallisuus ja kasvatusarvoihin pohjautuva huolenpito. En soisi pientä jälkikasvuani yksin nettisyövereihin ja someverkostoihin.

Teknologia mahdollistaa irtoamisen pulpetista, autenttisissa tilanteissa oppimisen, tutkivan ja ilmiöihin kiinnittyvän oppimisen, luovan toiminnan ja iloisen oppimisen, jossa aina on vertaisia apuna.

Teknologia on osa työtä nyt ja veikkaan, että lähitulevaisuudessakin. Valmiuksia tarvitaan. Onko oikein, että juuri tässä kohdassa meillä tupajumin lailla etenee epätasa-arvo eikä (juuri) kukaan edes piittaa. Aiheesta ei kai saa palstatilaa ja irtopisteitä.

Lukekaa ihmeessä tuo OKM:n julkaisu!

Ugh. Olen saarnannut (ja muistin, että viikon takainen työankeutta käsittelevä pauhaus jäi vielä tuomatta Facebookista tänne, sen vielä teen).

4 kommenttia:

teromakotero kirjoitti...

Asiaa puhut taas kerran Anne. Tietotekniikan opetuksen kanssa ongelmana on vaan opettajien heikot lähtökohdat opettaa sitä sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Yllättyin juuri viime viikolla, kun minua parikymmentä vuotta nuorempi opettaja sanoi kirkkain silmin, ettei halua tietää tietotekniikasta mitään. Sanoi kiertävänsä tietokoneet kaukaa ja tekevän vain välttämättömän. Koulumaailmassa tunnen itseni monesti nuorison edustajaksi vaikka kuuluisin reilusti viisikymppisten kerhoon.

Anne Rongas kirjoitti...

Nyt en halua olla yhtään kenkkumainen, kun lainaan erästä viime viikkoista puheenvuoroa aiheesta: Puheenvuoron käyttäjä vertasi opettajia pankkitoimihenkilöihin. Hän kysyi, että voisimmeko kuvitella, että pankkitoimihenkilö voisi itsenäisesti valita, käyttääkö tietojärjestelmiä vai hoitaako otot ja panot mieluummin paperisella pankkikirjalla ja käteiskuiteilla. Hän kehotti meitä todella vakavasti miettimään sitä, minne saakka opettajan pedagoginen vapaus ulottuu. Opetustyötä ohjaava asiakirja eli opetussuunnitelma ei anna tuollaista vapautta kiertää tietokoneet kaukaa. Ja tällekö ei sitten edes haluta tehdä mitään? Olemmeko ihan aseettomia tämän asian kanssa? Kyse ei ole mistään uudesta murheesta. Asiaa on jauhettu nyt 20 vuotta. Kyse on järjestelmän ongelmasta, ei siitä, että yksittäiset opettajat olisivat laiskoja tai tyhmiä. Ja järjestelmä toimii nyt joissakin kunnissa notkeasti ja hyvin, toisissa yskien. Ja vaikka järjestelmä takaisi toiminnan notkeuden, voi tulppa tulla vastaan hierarkian jossain toisessa solmussa.

Jukka Manninen kirjoitti...

Emme ole aseettomia tämän asian edessä.
Selkeitä tavoitteita asetettiin ope.fi-hankkeen aikana, jolloin tarkoitus oli kouluttaa kaikki opettajat, joko I-, II- tai III-tason osaajiksi. Hanke hiipui ja hyytyi jotenkin, vaikka opettajat toivoivat sen jatkuvan.
Minusta olisi jokaisessa kunnassa tärkeä asettaa selkeitä minimilaatuvaatimuksia, mitä jokaisen opettajan pitää osata tai tehdä. Meidän koulussa on sovittu esim. että jokainen opettaja käy joka päivä Wilmassa ja sähköpostissa. Selkeä vaatimus/sopimus, jota noudatetaan.
Taitotasoa pidetään yllä räätälöimällä koulutussuunnitelmat opettajille kehityskeskustteluja apuna käyttäen.
Meillä Lahdessa on kohtuullisen kokoisia kouluja, joten oma näkemykseni on se, että jokaisessa koulussa pitäisi olla opettaja, joka pystyy kouluttamaan muut opettajat perustasolle.

Anne Rongas kirjoitti...

Jukka, puhut tärkeää asiaa. Yksittäinen opettaja ei voi ottaa tuota otetta, vaan tarvitaan johtamista. Opettaja ei käy kollegan kanssa kehityskeskusteluja eikä tee sitovia sopimuksia. Kun toimintaa jäsentää johdettu toimintarakenne, siinä onkin sitten vertaisten vetovoima ja vetoapu oleellisen tärkeä, jopa niin, että raskaalta tuntuva asia saa ilmaa siipien alle ja työniloakin hersyy parhaimmillaan.