Kuuntelin tänään koevalvonnan aikana Stephen Downesin luentoa. Siis keho Kotkassa, korvat Kanadassa, ja välillä sitten Suomen chat-ryhmässä. Ensin tuohon kirjoitin, että osallistuin, mutta kyllä se oli seuraamista, kuuntelua. Vähän outs-naider. Mutta hauskaa oli silti. Downesin jutut (tämänpäiväisen esityksen kalvot) kiitävät varmaan kovaa ja korkealta ohi, jos ei ole tieteenfilosofista intressiä ollut jo valmiiksi. (Esityksen keskeisin osa 2 verkossa.)
Konstruktivismin sanoma oli eri muodoissaan, että sosiaalinen tulee yksilön pään sisään, että vuorovaikutus ympäristöön antaa eväät ja ainekset, joiden varassa rakentaa kuvaa maailmasta. Nyt asiaa hahmotetaan hieman toisin (sillä on nimikin: konnektivismi). Rahvaan piippuhyllyltä tulkiten sanoisin, ettei nykyisyyden informaatiomäärä mahdu yhteen yksilöön vaan tarvitaan yksilöistä muodostuva verkko, joka hahmottaa kokonaisuudesta jotain. Tieto ei ole yksinkertaisesti sisäistettävissä ja ulkoistettavissa. On suunta ja on mahdollisuuksien valikoima. Intuitio osoittaa suuntaa. Kaaos on lähellä koko ajan. Paikallisen ryhmän keskustelussa Teemu Arina viittasikin pilveen rajatun tilan sijaan.
Verkko ahdistaa toisenlaiseen tottuneita. Olen joutunut välillä miettimään, miksi verkko ei ahdista minua. En minä mikään nörtti ole, en millään muotoa. Mutta oivalsin tänään ainakin yhden asian. Kuva-ajattelu, maisema-ajattelu, luonto-oleminen, niissä kaikissa on läsnä loputtomuus, jatkuva muutos vaikka tietty muoto säilyy (tämähän kiinnosti jo 2500 vuotta sitten lunnonfilosofeja). Luonto toimii verkkona. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Luonnossa kaaoksesta tulee järjestys ja järjestys hajoaa kaaokseksi (fraktaalit ja entropia nyt vain pienenä esimerkkinä).
Olen usein kuullut opettajien kommenttina verkkomaailmasta: sirpaleista ja ahdistavaa, miljoonasti kaikkea eikä mitään, mihin voisi oikeasti luottaa. Jokainen etsii oman tapansa ymmärtää maailmaa. Minulle siisti järjestys ja asioiden lokeroiminen on ollut aina kauhistus. Opetustyössä ahdistavinta on kopiokone, se että laitetaan jotain A4:n kokoiseen kehykseen (ja pahinta kaikesta: mustaa valkoisella).
Blogin viehätys on keskeneräisyys. Sen olen luonnossa oppinut. Aina jokin vaihe on kesken. Vaikka kaikella on paikkansa ja kaikki toistuu. Herakleitosin kanssa kahlaamassa...
2 kommenttia:
Tuli mieleen tuosta kopioinnista. Sehän on se ongelma kun oppilaille antaa tehtävän, että sen on oltava sellainen jossa oma ajattelu tulisi näkyviin ja pelkällä kopioinnilla ei asiaa pystyisi kuittaamaan. Vähän sama asia toistuu monissa oppimiaihioissa oppilas selvittää tehtävän summittaisella klikkailulla (esim OPITissa) ja saa vielä kehut päälle vaikkei omassa päässä tapahdu oikein mitään. Tämä on tietysti siirrettävissä opettajiinkin eli opettaja hakee valmista oppimateriaalia netistä (esim oppimisaihioita) ja ahdistuu kun ei juuri hänelle sopivaa heti löydy. Digitaalinen oppimateriaalihan ottaa voimakkaammin kantaa oppimisprosessiin kuin perinteinen esim. kirja. Sen tekijä on jo miettinyt pedagogiikan pitkälle varsinkin jos materiaali on vuorovaikutteista (niinkuin hyvän materiaalin tulisi olla). Silloin opettaja joka käyttää aihiota tavallaan hyväksyy tekijän pedagogiikan. Mielestäni olisi kehitettävä pedagogisia työkaluja opettajille ja opastettava opettajia näillä tekemään omia juttujaan. Uskon että tämä saisi aikaan innostuksen lisääntymisen
Naulan kantaan ja useammankin! Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Kiinnostavaa on keskustella siitä, tarvitaanko erikseen verkkopedagogiikkaa. Hyvä "verkko"pedagogiikka toimii missä vain. Kyse on paljolti tietokäsityksestä ja suhteesta tiedon auktoriteettiin. Onko opettaja tiedon haltija ja annostelija? Aika huima tyyppi pitäisi olla, jos nykymaailmassa olisi sellainen. Kannatan edelleen itse verkkopedagogiikan arvoa ja merkitysta siksi, että lähestymiskulma oppimiseen ei aina ole verkkoon sopiva (ja nyt puhun lähinnä itse verkko-opiskelijana, en ketään yksittäistä opettajaa moittien).
Lähetä kommentti