Ääni, puhe, keskustelu & opiskelu

Ylioppilaslehden toissanumerossa oli juttua Euroopan huippuyliopistoista (ja siitäkin, miksi HY ei koskaan voi olla sellainen). Siitä jäi erityisesti mieleen Oxfordissa opiskelleen Mika Lehtimäen kokemus:

Pääasiallinen opetusmuoto Oxfordissa on sekä perusopintojen että jatko-opintojen aikana tutoriaali, jossa istuu yksi professori ja kaksi oppilasta kerrallaan.

Siis keskustelua ja henkilökohtaisuutta. Professorit kutsuivat kotiinsa käymään. Tietenkin kallista opetusta. Ei Suomessa ole koskaan varaa tuollaiseen. Mutta, mutta... ei tämä teknisesti enää niin vaikeaa voi olla. Sovittaa yhteen lukemista, ääntä, puhetta, keskustelua. Kuviakin, toki.

Rakastan kirjoja, luen normaalioloissa reippaat sata sivua päivässä (juuri sain päätökseen Kate Mossen Labyrintin ja nyt Peter Høegin Hiljainen tyttö odottaa). Mutta silti protestoin sitä vastaan, että kouluoppiminen on niin paljon lukemista, lukemista, lukemista. Luetaan usein sellaisella vauhdilla (korkea-asteella varsinkin), ettei ymmärretä, mitä kaikkea luettiin (vanhan tenttikirjan voi ottaa huoletta uudelleenlukuun, siitä irtoaa paljon uutta, toki siksi, että minä muutun, mutta myös siksi, että se tuli niin huonosti luettua). Totta kyllä, paljolla lukemisella on puolensa. Mutta myös varjonsa, opiskelijat kehittävät menetelmiä selvitä lukematta tai sisäistämättä lukemaansa (olen saanut tentistä arvosanan 2 -silloin kun 3 oli maksimi- lukematta kirjaa, en ehtinyt).

Viimeksi petyin itse pikalukemisen kepoisuuteen historiatietojeni kanssa. Tentin viime kesänä 2000 vuotta kristillisen kirkon historiaa: 1000 sivua luettavaa. Mutta vasta Mossen Labyrintti-romaani havahdutti minut ymmärtämään, miten ohuesti kataareista tai muista lahkoista ymmärsin opiskelemani perusteella. Kunpa kirjalta voisi kysyä. Kunpa olisi välillä aikaa tarttua epäolennaisiin. Siis siihen, mitä joku ei ole valinnut ennalta olennaiseksi.

Tänään haaveilin myös siitä, että kirjassa (siis ihan paperisessa kirjassa) olisi digitaalinen hakemisto, sellainen pikkuruinen google ja tietysti äänellä toimiva. Varmasti sellaisia kirjoja on tulevaisuudessa. Siis kirjoja, joille voi jutella. Voisin kysyä, että hei, kerro tarkemmin tästä.

Sitä odotellessa kaikenlaiset keskustelumahdollisuudet tuntuvat mukavilta. Kuten blogit ja wikit. Ja äänet niissä. Steptokokki-A vaivaa uudelleen kurkkuani, mutta sain sentään mediapsykologian opiskelijoilleni laitettua kolme pientä minuuttia (sivun alaosa)omia huomioitani aiheesta äänenä. Piristi sairaspäivän mieltä. Lapsellista, joo varmaan, mutta viis veisaan. Kaipaan itse niin paljon noita juttelevia kirjoja, että juttelevat monologisetkin verkkosivut ilahduttavat. Ja ääni+oppiminen kiinnostaa muuallakin!