Olen jemmannut tällaisen illan varalle (pitkän viikon päälle työntekopaasto) herkullisen aiheen, joka lämpeni jälleen kerran, viimeksi lukiessani, mitä
Juha Suoranta aiheesta sanoi blogissaan: opettaminen oppikirjan mukaan.
Opetustyötä säätelevä asiakirja on opetussuunnitelma. Se on yhteisen keskustelun tulos. Minäkin olen 7-vuotisen opettaja-aikani kuluessa päässyt yhteen suunnitelmauudistukseen mukaan. Olen nähnyt, miten tympeästi hoh-hoijaa siihen osallistutaan. Ilmeisesti kokemus on jollakin syvällä tasolla, että opetussuunnitelmien uudistamistyö ei kuitenkaan ole minun asiani, tai meidän, että ne siellä kuitenkin sanelee, eikä mikään kuitenkaan muutu.
Oppimista tukevia aineistoja tehdään opetussuunnitelma perusteella. Tästä lähtökohdasta katsoen en ole ymmärtänyt yhden yksittäisen oppikirjan ylenmääräistä noudattamista. On toki tilanteita, joissa on hyväksi olla jotain yhteistä jaettavaa, kuten matemaattinen ongelma tai suomennettava teksti. Itse annan opiskelijoitteni vapaasti valita, mitä oppikirjaa käyttävät. Olen hankkinut kaikki tarjolla olevat. Suosittelen lukemaan useammasta kirjasta yhtä aikaa.
Opiskelijat pitää usein opettaa lukemaan kirjaa. Lukiossa siis. Osaavathan he lukea tietenkin, mutta ovat usein hyvin sidoksissaan sekä lukemisessa että kirjoittamisessa alusta loppuun -tekniikkaan. Kirja luetaan sivu sivulta alusta loppuun ja teksti kirjoitetaan aloittamalla ensimmäisestä kirjaimesta ja samaa kyytiä viimeiseen pisteeseen.
Jahka tästä koulunalun hötkyilystä tokenen, jatkamme Pasi Silanderin kanssa alulle laittamaamme
Ilmiöpohjaisuus-adressia, joka yllyttää opetuksen viranomaisia laatimaan oppiainejakoisen opetussuunnitelman rinnalle ilmiöihin ja ongelmiin perustuvan opetussuunnitelman.
Wikissä kehitellään asiaa eteenpäin, osaalistuminen ilahduttavaa.
Koulumaailmassa käytetään mittareina ulkoatoistamissuorituksia, lukiossa yo-tutkintoa. Pisakin mittaa vain rajattua osaa tiedoista, taidoista ja ymmärtämisestä. Totesimme kollegan kanssa eilen lukioiden ränkking-listasta, että jos sen ottaisi tosissaan, opetuksessa paahdettaisiin niitä asioita, joilla takuuvarmasti saa yo-kokeissa hyviä tuloksia. Sekö olisi palvelus nuorisolle? Oma työkaupunkini päästää kaikki halukkaat lukioon. Kahden tutkinnon tekijät eivät ehdi ja jaksa useinkaan jahdata hyviä arvosanoja. Samoilla kriteereillä silti sijoitetaan pääkaupungin eliittilukio ja kirjavan satamakaupungin jokamiehen lukio. Kiusaus pänttäysopttamiseen kasvaa.
Mutta suomalaisessa opettajakunnassa ja suomalaisessa koulumaailmassa on hyvin paljon ihan toisenlaista henkeä. Kollegan kanssa todistelimme, miksi toimimme toisin. Kollega on oppilashuoltoryhmässä ja molemmat saamme psykologian opettajina kohdata nuorison karua arkea.
Ymmärtäminen ja henkinen kasvu, into, ote elämään. Kirja voi aina tukea näitä myönteisen kasvun perusasioita. Kirjojen rakastajana sen tiedän. Totuuksia esittävä kirja voi toisaalta olla hyvin vaarallinen. Muistan järkytykseni, kun rautaesirippu romahti ja tajusin, mitä soopaa historian tunneilla oli opiskeltu. Ja eniten, mistä oli vaiettu (lapsuuskotini on 30 metrin päässä Venäjän rajalta). Olin erittäin ilahtunut aikoinaan, kun nuorempi poikani pikkuserkkunsa kanssa oikoi viidennellä luokalla historian kirjan virheitä. Pojat vaativat arvatenkin opettajalta vastauksia kirjaviisauksien sijaan. Oppivat ainakin kysymään. Juuri sitä pitäisi harjoitella enemmän.
Ja oikea vastaus ei löydy vain yhtä oppikirjaa lukemalla...
(Ja haa: oma aikuislukiomme oli aikuislukio-ränkinglistan nelonen!)