Olen jemmannut tällaisen illan varalle (pitkän viikon päälle työntekopaasto) herkullisen aiheen, joka lämpeni jälleen kerran, viimeksi lukiessani, mitä Juha Suoranta aiheesta sanoi blogissaan: opettaminen oppikirjan mukaan.
Opetustyötä säätelevä asiakirja on opetussuunnitelma. Se on yhteisen keskustelun tulos. Minäkin olen 7-vuotisen opettaja-aikani kuluessa päässyt yhteen suunnitelmauudistukseen mukaan. Olen nähnyt, miten tympeästi hoh-hoijaa siihen osallistutaan. Ilmeisesti kokemus on jollakin syvällä tasolla, että opetussuunnitelmien uudistamistyö ei kuitenkaan ole minun asiani, tai meidän, että ne siellä kuitenkin sanelee, eikä mikään kuitenkaan muutu.
Oppimista tukevia aineistoja tehdään opetussuunnitelma perusteella. Tästä lähtökohdasta katsoen en ole ymmärtänyt yhden yksittäisen oppikirjan ylenmääräistä noudattamista. On toki tilanteita, joissa on hyväksi olla jotain yhteistä jaettavaa, kuten matemaattinen ongelma tai suomennettava teksti. Itse annan opiskelijoitteni vapaasti valita, mitä oppikirjaa käyttävät. Olen hankkinut kaikki tarjolla olevat. Suosittelen lukemaan useammasta kirjasta yhtä aikaa.
Opiskelijat pitää usein opettaa lukemaan kirjaa. Lukiossa siis. Osaavathan he lukea tietenkin, mutta ovat usein hyvin sidoksissaan sekä lukemisessa että kirjoittamisessa alusta loppuun -tekniikkaan. Kirja luetaan sivu sivulta alusta loppuun ja teksti kirjoitetaan aloittamalla ensimmäisestä kirjaimesta ja samaa kyytiä viimeiseen pisteeseen.
Jahka tästä koulunalun hötkyilystä tokenen, jatkamme Pasi Silanderin kanssa alulle laittamaamme Ilmiöpohjaisuus-adressia, joka yllyttää opetuksen viranomaisia laatimaan oppiainejakoisen opetussuunnitelman rinnalle ilmiöihin ja ongelmiin perustuvan opetussuunnitelman. Wikissä kehitellään asiaa eteenpäin, osaalistuminen ilahduttavaa.
Koulumaailmassa käytetään mittareina ulkoatoistamissuorituksia, lukiossa yo-tutkintoa. Pisakin mittaa vain rajattua osaa tiedoista, taidoista ja ymmärtämisestä. Totesimme kollegan kanssa eilen lukioiden ränkking-listasta, että jos sen ottaisi tosissaan, opetuksessa paahdettaisiin niitä asioita, joilla takuuvarmasti saa yo-kokeissa hyviä tuloksia. Sekö olisi palvelus nuorisolle? Oma työkaupunkini päästää kaikki halukkaat lukioon. Kahden tutkinnon tekijät eivät ehdi ja jaksa useinkaan jahdata hyviä arvosanoja. Samoilla kriteereillä silti sijoitetaan pääkaupungin eliittilukio ja kirjavan satamakaupungin jokamiehen lukio. Kiusaus pänttäysopttamiseen kasvaa.
Mutta suomalaisessa opettajakunnassa ja suomalaisessa koulumaailmassa on hyvin paljon ihan toisenlaista henkeä. Kollegan kanssa todistelimme, miksi toimimme toisin. Kollega on oppilashuoltoryhmässä ja molemmat saamme psykologian opettajina kohdata nuorison karua arkea.
Ymmärtäminen ja henkinen kasvu, into, ote elämään. Kirja voi aina tukea näitä myönteisen kasvun perusasioita. Kirjojen rakastajana sen tiedän. Totuuksia esittävä kirja voi toisaalta olla hyvin vaarallinen. Muistan järkytykseni, kun rautaesirippu romahti ja tajusin, mitä soopaa historian tunneilla oli opiskeltu. Ja eniten, mistä oli vaiettu (lapsuuskotini on 30 metrin päässä Venäjän rajalta). Olin erittäin ilahtunut aikoinaan, kun nuorempi poikani pikkuserkkunsa kanssa oikoi viidennellä luokalla historian kirjan virheitä. Pojat vaativat arvatenkin opettajalta vastauksia kirjaviisauksien sijaan. Oppivat ainakin kysymään. Juuri sitä pitäisi harjoitella enemmän.
Ja oikea vastaus ei löydy vain yhtä oppikirjaa lukemalla...
(Ja haa: oma aikuislukiomme oli aikuislukio-ränkinglistan nelonen!)
8 kommenttia:
Oli aivan pakko kommentoida tuohon opetussuunnitelmatyöhön. Oma urani on jo yli 20-vuotinen ja kokemuksen mukaan yhden opetussuunnitelman ikä on 10 vuotta. Jokainen uudistus pitkässä matikassa on ollut huononnus. Alkaa hiukan tuntua siltä, että uudistettava on ihan sen takia että tuntuu siltä että jotain tehtäisiin. Laskujeni mukaan joudun tähän ruljanssin vielä kerran...
Olen aivan samaa mieltä kanssasi ymmärryksen opettamisesta ja siksi juuri opetussuunnitelma on minulle taakka. Tietyt asiat on vain käytävä läpi vaikka mieluummin opettaisin vaikka vähemmän asiaa mutta perusteellisesti.
Matikan kirjoja eivät oppilaat osaa lukea, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, joten minun on toimittava tulkitsijana, kädestä pitäjänä, sparraajana jne. Rehellisesti sanottuna ei niitä koskaan opikaan lukemaan. Vaatii aika pitkän koulutuksen ennen kuin saa varmuuden kritisoida lukemaansa. Välillä tuntuu, etteivät kaikki opettajatkaan osaa.
Ranking listoja tunnutaan vastustettavan laajasti mutta en oikeastaan ymmärrä miksi. Nyt on sentään valinnanvapaus eikä enää ole pakko mennä oman koulupiirin lukioon. Isoilla paikkakunnilla kun jako meni kaupunginosien mukaan...
Aikuislukioiden ranking-listasta en ole koskaan välittänyt. Me korjaamme niitä vahinkoja, joita muut ovat aikanaan aiheuttanneet!
Edellisen kommentoijan viimeinen lause sai niskakarvani pystyyn:" Me korjaamme niitä vahinkoja, joita muut ovat aikanaan aiheuttanneet!" Kiitos. Minä siis lukionopettajana korjaan yläkoulun aiheuttamia vahinkoja. Samoin minä yläkoulun opettajana korjaan alakoulun aiheuttamia vahinkoja. Alakoulu vissiin sitten korjaa päiväkotien vahinkoja ja päiväkodit kotien? Ei se kyllä ihan noin voi mennä.
Ranking-listoista samaa mieltä. Mekin otamme vastaan kaikki tulijat ja parhaamme mukaan teemme töitä - välillä onnistutaan, välillä ei. Useimmiten kyllä onnistutaan.
En ymmärrä miksi oppikirjan käyttäminen on niin hirveän paha asia. Itse käytän lukiossa ja yläkoulussa oppikirjaa - helpottaa työmäärää, mutta ei välttämättä ole niin sitova kuin monet kuvittelevat. Kyllä minä tarvittaessa voin etsiä itse muuta materiaalia, poiketa kirjasta. Kirjasta esim. voi mielestäni puuttua kokonaan joku siihen kohtaan sopiva asia, joten otan sen silloin. Ammattikoulutuksen puolella minulla ei ole käytössä kirjaa. Niin lyhyille kursseille (18h ja 24h) ei kannata ostatuttaa kirjaa. Mutta kyllä materiaalin etsiminen, tekeminen, soveltaminen, raakkaaminen, sanaston tekeminen (ko. koululla ei ole sanakirjoja, nettisanakirjat ovat osoittautuneet riittämättömiksi erikoisalan sanaston suhteen ja atk-luokkaan ei edes aina pääse) teetättävät minulle tosi paljon työtä. Olen ihan tosissani miettinyt tälle kurssille sopivan opiskeluvihkosen tekemistä, olisikohan kustantaja kiinnostunut? Toisaalta se kuuluisa kysymys - aika!
Vissiin ihan pakko poistaa blogisi rss-lukijasta - haluaisin unohtaa työt viikonloppuna enkä ryhtyä lauantaiaamuna pohtimaan oppikirjoja ja opseja ;)
Harmillista Leena, jos ops-uudistukset vievät huonompaan suuntaan. Kyse on ihmisten toiminnasta ja voisivat ihmiset yhdessä protestoida... mutta ei se niin helppoa ole. Tiedän. Toisaalta tuntuisi kyllä todella kummalliseltä, jos opetussuunnitelmia ei ollenkaan uudistettaisi. 10 vuotta maailman muutosta on eri aloilla valtavan pitkä aika.
Opetussuunnitelmat ovat liian täynnä deteljeja ja siksi niihin toivoisikin syvempää uudistusta. Psykologian lukiokurssilla, kun sen hyvin käy, selviää yliopiston perusopinnoista lähes tulkoon.
Raivostuttavaa on, että liikuntaa, kuvista ja musiikkia vähennetään aina vaan. Juuri ne luovat mieleen ja kehoon henkeä ja saavat aivot toimimaan.
Oliko tämä jotenkin kiihdyttävä aihe vai oliko kommenttisi ironiaa tai sarkasmia Villasukka? Ei oppikirja ole paha, kuka niin on sanonut? Itsekin suosittelen lukemaan jopa montaa yhtäaikaa.
Ja ehdottomasti kannattaa välttää stressiä aiheuttavaa nettiluettavaa. Ihmisillä sattuu olemaan erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä. Se on jotenkin rikasta ja maukasta tässä elämässä. Rauhaa ja hyvää mieltä sinne lauantain ratoksi.
Oppikirjoista, opseista ja vahingollisesta opettamisesta vielä:
Laitan nyt rautalangasta oman logiikkani vielä, jos ei ihan pohdinnasta selvinnyt: opetustyötä ohjaava asiakirja on opetussuunnitelma, sen pohjalta laaditaan kaikenlainen opetusta tukeva aineisto, kuten oppikirjat, joissakin aineissa on hyödyksi, että on yhteinen oppikirja (matikka, fysiikka, kemia, kielet), mutta joissakin taas voidaan vaivatta käyttää opiskelijan valitsemaa oppikirjaa (koskee lukiota, jossa opiskelija itse hankkii kirjan), usean kirjan rinnakkainen lukeminen on hyödyksi. Oppikirjan lukeminen ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen pisteeseen on väärä strategia (kuten tekstien tuottamisessakin) oppimisen näkökulmasta. Ymmärtävää oppimista tavoitteleva kysyy kirjalta, lukee kriittisesti, yhdistelee osia kokonaisuudeksi, etsii lisätietoja.
Sivuhuomiona: akateemiseen kirjoittamiseen ohjatessa ottaa välillä päähän, ettei lukiokirjoissa ole kunnollisia lähdemerkintöjä.
Ja sitten Leenan kommentin viimeisestä lauseesta. Ensisijainen oppimisen vastuu on oppijalla itsellään. Harvoin opettaja aiheuttaa vahinkoa, tosin sekin on mahdollista, jos opettaja alistaa, simputtaa tai muuten käyttää valtaansa väärin. Sitäkin tapahtuu. Olen omana kouluaikanani nähnyt ja varmaan moni muu. Mutta harvinaista varmasti.
Nuoren elämä voi olla nykyisin monella lailla vaikeaa. Koulu on vain yksi osa. Aikuislukion opona kohtaa paljon kaikenlaista. Nuoren kohdalla onneksi elämänhalu ja otteen saaminen omaan elämään on voimakas ja raiteille nouseminen mahdollistuu.
Olen kuullut nuoria arvotettavan arvosanojen mukaan. Se oli hyvin surullista kuultavaa opettajan suusta kuultuna. Tällaiset ihmiset ovat silti poikkeuksia. Joskus tulee vastaan joustamattomuutta, mihin ehkä Leenan kommentti perustuu. Päivälukio ei kuitenkaan voi joustaa samaan tapaan kuin aikuislukio. Jos yhdelle annetaan mahdollisuus suorittaa jokin asia toisin, pyytäjiä on kohta viisikymmentä. Päivälukion on pakko pitää tietyissä asioissa tiukka järjestys. Päivä- ja aikuislukio täydentävät toisiaan. Joskus pelkkä ympäristön vaihtaminen muuttaa otteen opiskeluun. Muistan hyvin myös muutamia poikia, jotka ovat itse todenneet armeijan jälkeen, että nyt on ihan erilainen ajatus opiskelussa.
Näitä tarinoita on paljon, mutta niitä voi vain viitteenomaisesti mainita.
Jollakin lailla olemme kouluissa liian herkkänahkaisia vaihtoehtoja etsivälle keskustelulle - käännämme totutun toiminnan kyseenalaistamisen henkilökohtaiseksi epäluottamuslauseeksi. Toisaalta olemme myös joskus liian hitaita sanomaan hyviä sanoja, kiittämään ja kannustamaan. Jemmaamisen ja yksin puurtamisen traditio on tiukassa, mutta muutos on helppo. Siitä vaan! Opetussuunnitelmakin antaa vapauksia.
Anteeksi, ymmärsin väärin oppikirjalauseesi (tai tuon "ylenmääräistä noudattamista"). Oppikirja aihe jostain syystä on minulle kiihdyttävä - ehkäpä siksi, että tuttavapiiriini kuuluu pari kollegaa, jotka halveksivat oppikirjoja ja ihan muutaman yksittäisen lukiolaisen kansssa saa joka syksy tapella kirjojen hankkimisesta.
Ironiaa - paljolti omaan itseeni kohdistuvaa - oli tuo loppuosa. Toisaalta rakastan opettamista yli kaiken, mutta toisaalta haluan vapaa-aikanani unohtaa sen niin täysin kuin mahdollista. Jotenkin opettaminen on elämäntapa, kaiken valtaava rohmu. Voisin kuvitella lääkärin ammatin olevan samanlainen (aina ajatuksissa jossain taustalla), mutta ei hissiasentaja veljeni tuo työtään mukanaan kaikkialle ja aina korviensa välissä. En välillä ymmärrä miten perheelliset opettajat selviävät.
Ps. En minä sinua poista lukijastani, kyllä olen saanut täältä monta hyvää vinkkiä, koska tykkään kuitenkin tietotekniikasta tosi paljon.
Tämän jutun kommentissa heitin lauseen "oppimisen vastuu on oppijalla", jota Juha Suoranta kommentoi blogissaan sammakoksi.
Minun on syytä muotoilla ajatteluani paremmin ja tarkemmin. Mutta kun tässä vähän selitän, ehkä myös lause avautuu eri kulmasta.
Koulumaailmaan on hiipinyt jonkilainen tuotteistus- ja asiakkuusasenne. Olen tästä pitänyt yleisemmällä tasolla puheen Aktiivinen kansalaisuus ja hyvä hallinto -tilaisuudessa vuosia sitten.
Kukaan ei opi puolestani tietoja ja taitoja. Oppiminen vaatii vaivannäköä. Toki yhteisöllisen oppimisen tasolla yksilön ei tarvitse oppia kaikkea mahdollista, mutta myös sosiaaliset taidot vaikkapa yhteisöllisen osaamisen hydyntämiseen on opittava.
Suorannan tulkinnan mukaan lauseeni merkitsi oppijan sysäämistä oman onnensa (tai onnettomuutensa) nojaan. Tässä yhteydessä mietin kirjoittaessani sitä, miten joku oppii kaikesta huolimatta, ettei mentaalinen muutos yksilön tiedoissa ja taidoissa ole opettajan ansio ja etteivät oppijat ole kenenkään opettajan jatkeita.
Monesti muutoinkin olemme kollegoitten kanssa puhuneet oppijan omasta vastuusta. Nykyisin ei ole harvinaista, että asiakasroolinsa omaksuneet oppimistuotteitten kuluttujat tulevat tekemään valituksen, mikäli arvosanat eivät ole toivottuja. Kokeisiin, jopa ylioppilastutkintoon, mennään katsomaan valmistautumatta, pääsisikö läpi.
No, minulle tuli nyt läksyksi lukea kasvatussosiologian perusoppikirja ja opetella selkeämpää argumenointia. Hävettää tietenkin. Se on oman koulumaailmani tuottama tunne vääristä vastauksista. Ilman harhailua harvoin löytää perille, joten sanon itselleni, ettei häpeän tunne ole vaarallista.
Juuri näinhän se menee. Yläkoulun opettajana (matem) näen, että tärkein tehtäväni on ohjata oppilaita oman pään käyttöön ja tekemisen kautta saatavaan hyvän olon tunteeseen. Näkee niin paljon sellaista "muka tekemistä" missä pää ja sydän ei ole mukana ja päämääränä tuntuu olevan miten tästä nyt helpoimmalla pääsee. Onnellisuus tulee siitä, että pyrkii tekemään asiat mahdollisimman hyvin sillä omalla tasollaan. Oppikirjat tai laajemmin oppimateriaalitkin pyritään tekemään niin valmiiksi pureksituiksi, ettei vaan itse joutuisi töihin. Kun pari vuotta sitten yläasteella syksyllä aloitin matematiikan opetuksen ilman oppikirjoja (tilatut kirjat eivät olleet vielä tulleet), hätä oppilailla oli heti suuri ja vähän ajan kuluttua vanhemmat olivat kimpussa. Ja selitys on siinä että nythän joudun todella kuuntelemaan ja osallistumaan tähän opiskeluun ja tekemään töitä. Tekemisen taito ja tekemisen kautta koettavan ilon saaminen ovat jotenkin hukassa.
Lähetä kommentti