sunnuntaina, tammikuuta 31, 2010

Vielä ehdit mukaan: fiktiivistä tosielämää somemaailmassa #firma

Moni on ihmetellyt Twitteriä ja 140 merkkiä, että mihin riittää ja eihän sillä nyt voi mitään sanoa ja pelkkää huomiokeskeistä sirpaleviestintää.

Luovuuden kukka tuo kaunein osoittaa aivan eri suuntaan. Kuten #firman kohdalla.

Vielä ehdit kyytiin miltei alkumetreiltä seuraamaan, kuinka elämä sosiaalisen median innovaatiobisneksissä sujuu, dialogi-tweettauksia heittelevät mm.@bisnesenkeli @toimitusjohtaja  @toimari (innovatiivisessa firmassa 2 toimistusjohtajaa!) @myyntimies @luovajohtaja @kehitysjohtaja @vakioasiakas @BlondiSihteeri @atktukihenkilo @graafikko @reportteri @leffaohjaaja @harjoittalija @konseptoija   @siivooja @proikkari @fronttidevaaja @vuokraduunari  @leiskapetteri @animaattori @asiakaspalvelu @sijoittaja

Juttua Vierityspalkissa ja Juorut.com:issa.

Väripaperi, sakset ja oven aukaiseminen päihittävät interaktiivisen taulun

EDIT. 23.2.2012 + 29.2.2012 kommentoin itseäni: "Olen tänä päivänä eri mieltä menneen itseni kanssa kosketusteknologiasta eri mittakaavoissa. Se, tarvitaanko siihen kallista peltiä ja muovia, on eri asia. Nykyisillä tekniikoilla päästää kevyisiin ratkaisuihin. Mukavaa, että vanhanakin ajatukset voivat vaihtua hyvien perusteiden vaikutuksesta. eBeamin hankinta vireillä kotitoimistoon. Teknologia sinällään on alusta moneen. Uusi ei tee vanhoja tyhjäksi, vanhoista parhaat muuntuvat uuteen."

31.1.2010 kirjoitin:
Iltalehti tukee interaktiivisten valkotaulujen markkinointia Suomeen. Kepeästi otsikoimalla ja painottamalla saadaan syntymään mielikuva siitä, että tässä on härpäke, jonka vuoksi emme ole tietoyhteiskuntakehityksen keihäänkärki.

Videojuttu on otsikoitu: "Mullistaako tämä keksintö koulunkäynnin?" Ja videon viestiä siivitettiin näin: "IL-Digi oli Educa-messuilla tutustumassa uudenlaiseen tapaan opettaa oppilaita luokassa. Tätä tapaa käytetään jo laajalti Euroopassa, ja näillä näkymin se on suuntautumassa myös Suomeen." (Aiheesta myös juttu IL-verkkolehdessä.)


Tyyppiesimerkki opetusteknologiasta, jossa ainoa isohko juttu on värikkyys ja jota markkinoidaan opettajalle opetuksen avuksi. Kampanjahinta tuossa esitellylle systeemille on viiden tonnin paikkeilla. Edes joka toiseen suomalaisluokkaan sellainen varustus... tai joihinkin se tonnin karvalakkimalli. Sitten ne kuluvat, niitä pitää huoltaa, tulee päivitysohjelmia, varaosamyyntiä...

Todellinen mullistus oppimiseen olisi se, että käytettäisiin tyhjiä välineitä, joissa on pelkkiä apuvälineitä. Sellaisessa bisneksessä ei kuitenkaan synny juuri päivittämistarvetta, ei voida myydä uusia, uudistettuja sisältöjä.

Näillä interaktiivisilla tauluilla saadaan aikaan viehättäviä myyntivideoita. Ja meissuilla on ihan hauskaa demota, miten kaukosäätimellä voi äänestää vastauksia ja kappas, siellä ujommat viittaajat pärjäsivätkin paremmin. Mitä mullistavaa tässä on? Kyllä introverteille ja visuaalisille ja muille erilaisille oppijoille saa aikaan moninaisia oppimiskokemuksia vaikka väripapereilla ja saksilla.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että tällä tauluteknologialla mennään taas tyypillisesti siihen halpaan, että uskotaan teknisen laitteen ratkaisevan ongelmia, joita tekninen laite ei voi ratkaista.

Interaktiivisen valkotaulun ja siihen liittyvien oheislaitteiden avulla voidaan organisoida laadukasta, monipuolista ja hauskaa oppimista. Ne eivät estä hyvää oppimista. Niillä voidaan myös toteuttaa kiinnostavia juttuja, kuten näytön nauhoittamisen tai jakamisen etäopiskelijoille, kaikenlaisia visuaalisia pelejä, karttoja yms. Mutta mikä sitten näistä on hintansa väärtti verrattuna esimerkiksi pelkkään tietokone+netti+tykki-pakettiin?

Ja entäs sitten se tilanne, että opettaja ei osaa käyttää laitetta ja siinä se sitten jököttää pimeänä seinällä? Tai siihen tulee vikaa vikaa vikaa? Tai sitä käytetään vain frontaaliopetuksen toteuttamiseen ja oikeastaan jatketaan vanhaa tietoa toistavaa opetustyyliä, drilliharjoituksia ja ... no, kun ajattelen, miten 45 minuutin tunnilla sählätään laitteiden kanssa. Kun omassa luokassa on viime aikoina tykki toiminut hitaasti, olen jättänyt sen pimeäksi. Ollaan käytetty kynää ja paperia. 

Olisihan se kiva, jos joku nyt tulisi tohkeissaan todistamaan, että kyllä nämä taulut mullistavat suomalaisen opetuksen. Itse kaipaisin tiedon jäsentämisen ja kollektiivisen käsittelyn välineitä, arvioinnin apuvälineitä ja koko arviointimaailman uudelleen miettimistä. (Arvioinnista keskustellaan Vinkkiverkossa ja Sometussa.)

Oppimisen kannalta tyhjä työpöytä on hyvä aloitustilanne (en nyt puhu ihan parusluku- ja laskutaidon opettelusta). Keksiminen, tutkiminen, omatoiminen luokittelu, yhdistely, oivaltaminen.... kaikenlaiset projektit, joissa yhdistyy oppivan yhteisön erilainen osaaminen, niistä itselleni on ainakin jäänyt parhaat oppimismuistot.

Siihen aikaan, kun kävin koulua, opettajat antoivat meidän vetää lastenjuhlia ja kaikenlaisia rahankeräämiskemuja. Toteutimme myös biologian ja maantiedon opettajamme Tapio Rintasen johdolla monia unohtumattomia juttuja, puiden istuttamisesta lähiympäristön suunnitteluun, variskeitoista kaislapontikan keittoon (no ei siihen prosentteja saatu, mutta ei haitannut). Olen kokenut itse sen, miten taitava opettaja toimii yläkoululaisten kanssa ja saa erilaiset mukaan. Ei se niin monimutkaista ole. Eräs taitava pedagogi sanoi kerran minulle, että kyllä se riittää, että menet värikynien kanssa tuonne luokkaan.

Rintasen Tapio opetti meitä ottamaan asioista selvää. Varmaan jokainen joutui useaan kertaan lähtemään oppitunnilla ulos luokasta, koulun kirjastoon, toisen opettajan oppitunnille, luontoon. Menimme etsimään vastauksia. Hän antoi meille rohkaisun ja suuntaa, ei vastannut itse. Ja se jos mikä, jäi mieleen. Kuten se, kun vähän polvet tutisten koputin rehtori-ruotsinopettajan luokan ovelle: "Anteeksi, että häiritsen, mutta..."

Oppimisen psykologiasta on paljon tutkittua tietoa. Motivaation ja emootioiden merkitystä ollaan taas julkisemminkin oivaltamassa. Vaihtoehtopedagogiikoissa on elätetty jo vuosisadalta toiselle ja kolmannellekin paljon oivallista. Pidän itse erittäin merkittävänä tietoisuuden ja oman aktiivisuuden virittämistä. Tärkeää on myös yhdessä toimiminen ja erilaisten äänien kuuluville pääsy, maailman avautuminen ja mutkistuminen. Se, että oppii näkemään pintailmiöitten taakse ja että ymmärtää myös, miten voi vaikuttaa maailmanmenoon, miten voi löytää edes pienen oman paikan tässä maailmassa. Merkityksen elämälleen.

Sanomalehti- ja aikakauslehtipäivät ovat tulossa. Mielestäni niissä näkyy eräs suomalaisen oppimiskulttuurin loistokkuus. Mutta näistä joskus lisää.

lauantaina, tammikuuta 30, 2010

Viekö netti opettajat kortistoon?

EDUCA 2010 messuille pyydettiin puhumaan. Saa nyt nähdä, miten messuhumussa kukaan jaksaa kuunnella, mutta tällainen tarina. Aiheeni käsittelee muutoksia, pelkoja ja suuntaa, joka avoimen informaation ja yhteisöllisten työtapojen myötä netitse tunkee koululle.

Mieti ensin, mihin opettajaa tarvitaan? Mikä on nyt opettajan tärkein tehtävä?

Silloin ennen vanhaa, kun minä aloitin koulunkäyntini Vaalimaan kansakoululla, kateederi ja karttakeppi olivat keskeisiä opettajan roolin merkkejä.

 

Entäs, kun tiedon valtatieltä vedetään valokaapelit koululle? Mihin sitä opettajaa enää tarvitaan? Tuoreen tiedon pappi pauhatkoon...?



Mikä on opettajan rooli? Ennenhän opettaja toi uusia asioita, tiedon valoa, kynttilän kansalle.

Kilpailevia tiedon auktoriteetteja on laumoittain. Ja riittääkö edes pelkkä tieto tulevaisuuteen kulkevien nuorten eväiksi? (Joku puhuu kasvatuksesta, vaikka olen omin korvin kuullut aineenopettajan kieltäytyvän kunniasta ja toisen olevan sitä mieltä, että kasvatus kuuluu vain luokanopettajille.) Jos tieto sinänsä olisi riittävää, mehän olisimme jo aikoja sitten passittaneet oppivat lapsukaiset kirjastoon ja informaation lähteille.

Opettajan roolina on pitkään ollut niukan tiedon jakaminen. Koulutusjärjestelmässä ja ajatusmalleissamme on vielä paljon jäänteitä siitä lähestymistavasta, jossa opettajan profession ytimenä oli tiedon jakaminen. Kävin syksyllä Tampereen yliopistolla Uudet lukutaidot kurssin, jossa Juha Suoranta ja Tere Vadén johdattivat meidän opiskelijat läpi vuosisadan. Suhde tietoon ja opettajan rooli on heidän mukaansa kulkenut jättiläisen harteilta jättilaisen jalkoihin. Ennen oli jotain tukevaa, johon nojata ja jota jakaa. Nyt ollaan ihmettelemässä, tutkimassa ja usein myös hämmennyksissään.

Olemme keskellä suurta toimintakulttuurin muutosta. Muutoksen takana ovat tieto- ja viestintätekniikka, internet ja sosiaalinen media, millä nimillä nyt sitten viitataankaan teknisesti helposti tavoitettavaan informaatioon ja yhdessä rakenneltaviin vuorovaikutuksen foorumeihin. Maailma muuttuu, muuttuuko koulu? Taisi olla jonkun kirjan nimenäkin.

Mitä oppiminen on? Missä opitaan? Miten koulussa opetetaan? Suljetun luokanoven takana yksinään toimivan opettajan johdolla?

Ja miten opittu todennetaan? Valvotussa suljetussa tilassa ilman mitään muita apuvälineitä kuin kynä, kumi ja paperi. Missään tapauksessa ei saa keskustella kenenkään kanssa. Eikä syntyneitä tuotoksiakaan näe kukaan muu kuin opettaja. Mitä tekemistä tällä osaamisen osoittamisen tavalla on elämän kanssa? En sano, että perinteinen kurssikoe on huono. Sanon, että jos se on arvostettu ja kunnioitettu tapa osoittaa osaaminen, se johtaa tietoa toistaviin oppimismenetelmiin, joilla ei ole suurta käyttöä koulumaailman ulkopuolella. (Arvioinnista keskustellaan Vinkkiverkossa ja Sometussa.)

Entäs, kun se tietokaan ei ole niin selvää ja helppoa. Oppikirja saattaa olla jostain kohdasta vanhentunut tai puutteellinen heti painokoneesta ulos tultuaan. Ja entäs sitten se valtava jäsentymättömän datan ja informaation vyöry, joka elämämme täyttää? Onko informaatiosta tullut elämän ahdistaja, paha pullon henki?

Netti on paha, sieltä saa ikäviä vaikutteita, väärää tietoa, siellä on pornoa ja pomminteko-ohjeita, se addiktoi, vieroittaa oikeasta elämästä, passivoi ruumiin ja jäykistää mielen. Eikö niin? Ja siellä asuu se ilkeä nettiväki, joka pöhisee, kuhisee ja perustaa viharyhmiä Facebookiin.
Mutta enstäs sitten, jos koulu rahoitetaan pahalta netiltä, entäs jos kielletään hedelmä? Jos mediakasvatusta, nettitaitoja ja kriittistä ajattelua ei opeteta koulussa? Entä, jos kukaan ei kerro, miten nettiä voi käyttää oppimiseen, yhteistyöhön ja kaikenlaiseen yhteiseen hyvään työhön? Mitä tulee sohvaperunan mukulasta? Miten käy, jos kodeissa kukaan ei tiedä eikä jaksa välittää, mitä ne mukulat netissä puuhaavat, korkeintaan vähän lisää kielletään hedelmää?

Mikä on opettajan rooli? Olisiko se ohjata, opastaa, näyttää suuntaa ja raivata tietä? Umpihankeen yhdessä oppijoitten kanssa? Ennen mentiin yhteen suuntaan kaikki jonossa. Nyt mahdollisuuksia avataan useaan suuntaan ja opettaja kannustaa omille tutkimusretkille, auttaa alkumatkan (kuva kannattaa katsoa suurempana klikkaamalla, nuo pikkukuvat kuvaavat sitä, että ennen mentiin kaikki jonossa, opettaja raivasi tietä, nyt opettaja mahdollistaa ja avaa moneen suuntaan polun päitä, oikeastaan olisi pitänyt vielä piirtää mukaan pari opettajan kollegaa, sillä tieto- ja viestintätekniikan mahdollistamista voidaan tehdä yhteistyössä ja verkostoissa).

Netti on kuin viidakko, ennen opettaja raivasi tietä, mutta nyt jaetaan viidakkoveitsiä ja näytetään mallia, raivataan kaikki yhdessä. Opettajan ei tarvitse olla suvereeni tekniikan ammattilainen. Nykyinen netti ja siihen liittyvät tekniset taidot ovat asioita, joissa nuoriso on hyvä, ja joita oikeastaan lapset ja nuoret ovat omaksuneet ennen aikuisia. Jos opettajalla on käsillä lauma nuorisoa, hänellä on myös saatavilla monta hyvää assistenttiä eri tarpeisiin. Lapsi ja nuori taas saa palkkioksi pätemisen tunnetta ja onnistumisen iloa. Usein auttamishaluisia löytyy, kun vaan kehtaa kysyä.

Suuri muutos on myös siinä, miten tieto ja kaverit tulevat taskuun ja miten pienillä liikkuvilla laitteilla jaetaan tätä tilaa ja hetkeä netin kautta maailmalle. Miten mobiilin viestinnän mahdollisuudet voidaan ottaa mukaan oppimiseen?

Vai pitäisikö vain kerätä kännykät ja muut härvelit pois häiritsemästä? Ankeana esimerkkinä tästä parin vuoden takainen tapahtuma: Lukiolaiset toivoivat langatonta nettiä koululle, sellaista, jolla pääsisi omilla laitteilla nettiin. Mietimme, että oppilaskunta voisi ylläpitää palvelua, joka voitaisiin laittaa alkuun hankerahoilla. Mutta ei se niin vaan käy. Kaupungin kiinteistöön ei voi tuoda avointa nettiä, on ylläpitovastuut, huoltokustannukset ja kaikenlaista ylimääräistä vaivaa.

Koneet ja laitteet ovat hämänneet monia; kouluissakin mentiin tieto- ja viestintätekniikan käyttöön tekniikka edellä. Opeteltiin koodaamaan ja tietotekniikka omittiin muiden kuin humanistien käyttöön. Osaamisen tasosta tuli pelon aihe. Ennemmin oltiin hiljaa kuin tunnustettiin, että ei vaan osata. Käyttöönottokoulutuksesta säästettiin. Eikä voi vannoa, etteikö tätä tapahtuisi vieläkin koulujen työyhteisöissä. Uutukaiset videoneuvottelulaitteet tai interaktiiviset valkotaulut saattavat lojua asennettuina, mutta kukahan ne saisi käyntiin?

Voisihan netti ja netin verkostot olla apuna uusiin työtapohin ja tietokäsitykseen opettelevalle opettajalle. Vaikka aluksi tuntuu, että minä vain yksin täällä netissä...

...niin vähin erin voi löytää myös muita kaltaisiaan ja verkostoitua. Aiheesta oppimisverkostot pidin AVO-webinaariesityksen viime joulukuussa. Esitystä voi katsella netitse, jos aihe kiinnostaa.



Tietotekniikka, netti, sosiaalinen media, niissä on hyvin pitkälle kyse ihmisten kohtaamisesta ja inhimillisestä toiminnasta. Teknologia luo kehyksen, ihmiset sisällön ja toiminnan. Opettajan rooli ei tässä kokonaisuudessa vähene, mutta se muuttuu eikä muutos ole helppo, varsinkin, kun mahdollisuuksia kuvaa parhaiten adjektiivi rajaton.



torstaina, tammikuuta 28, 2010

Arviointi ohjaa oppimista ja opettamista

Mitä pitäisi tehdä? Kaikki hyvin? Yhdessä arviointia kehittämään! Vaikkapa Vinkkiverkon Arviointi-ryhmässä tai Sometun Arviointi-keskustelussa.

Kun pitäisi muotoilla oppimistehtäviä nettiin...

Verkkotehtävien muotoilu aiheuttaa joskus päänvaivaa. Välillä taas jälkijättöisiä harmitteluja. Väärin muotoilti tehtävä jämäyttää opiskelijoiden aivot, latistaa intoa ja motivaatioita ja sitten ollaankin liikkeellä kivireen kanssa. Mitään viisastenkiveä minulla ei ole jakaa, mutta tässä jotain vinkkejä ja virikkeitä.

Plurk, jos uutukaiskokeilut houkuttavat

Taas uusi! Ensi haukkauksella selätti Facebook-tunteen, johon en ole koskaan oikein päässyt. Plurk on ihastuttava (subjektiivinen mielipide) sosiaalinen elo-olotila. Juttelu etenee aikajanalla, jokaiseen plurkkaukseen voi chattäillä tai kommentoida. Karmaa kerätään ja kaikenlaista pientä säätöä löytyy, ahkerampi plurkkailija saa systeemihyvää. Integroituu muutamiin muihin somepalveluihin. Itse en tosin koskaan esim. etsi meilini kautta kontakteja, en luota noihin kiinnityspintoihin (voin kuvitella peikkoja... mutta kumminkin). Kutsu siis tässä näin http://www.plurk.com/arongas/invite


keskiviikkona, tammikuuta 27, 2010

Mitäs me niillä tavu viivoilla ja yhdys sanoilla!

Otsikkoa lukemalla Hesarin tuoreessa jutussa ilmeisesti kerrotaan poloisesta kissasta ja koirasta, jotka eivät enää tulevaisuudessa saa syödä lihaa kotimaassaan Kiinassa, vaikka luontonsa niin vaatisi. Murheellista kissan ja koiran puolesta. Vai mitä!


maanantaina, tammikuuta 25, 2010

Suomi oppimisosaamisen huippumaa: lisää ideaa bisnekseen

Teknologiakeskus Innopark Oy käynnisti oppisisältöjen liiketoimintamallien selvitystyön. Tutkinnan alla ovat nykyiset ja erityisesti tulevaisuuden mahdolliset mallit sekä arvoketjut. Teen viikonloppuisin ja muina vapaahetkinä eli yrittäjänä ja Kari A. Hintikan (ja Nethunt Oy:n) alihankkijana kyseistä selvitystä.

Oma osani on erityisesti perata jo olemassa olevia liiketoimintamalleja sekä alan yrityksten ja koulupuolen oppisisältötuotteita. Tässä blogissa on jo vilahtanut muutamia tähän urakkaan liittyviä juttuja.

eOppimistoimialan yrityksistä kartoitusta tekee erillisenä selvityksenä Valopi Oy:n Jarmo Tanskanen.

Selvistystyön taustalla on Finpron viimevuotinen projekti Future Learning Finland ja laajempi tavoite edistää suomalaista oppimisosaamisen kaupallistamista. Finpron hankesivuilla kiteytetään:
The high quality of Finnish education has been duly noted around the word. Now the Future Learning Finland project led by Finpro is making the famous Finnish educational competence widely available on international markets. Chalkboards and pointers are things of the past: future learning tools consist of mobile terminals and virtual classrooms.

The Future Learning Finland project aims to distribute information about the high quality of Finnish education, as well as the services and technologies in the field. National operating models cannot be directly transferred to other environments and cultures, but learning and experiences can be shared. 


Tässä seuraavien viikkojen aikana tarjolla on erilaisia mahdollisuuksia osallistua ideointiin ja analysointiin. Kirjoitamme osia selvityksestä luonnoksina avoimeen verkkoon. Sorsastamme ja jaamme syntyvää saalista. Ensimmäisiä verkko-osallistumisen paikkoja ovat Qaiku-kanava ja Twitter. Selvitys on nimetty ELMA:ksi (vaikka vähän jahkailin saman nimisen maaseutunäyttelyn vuoksi, mutta nimimaailma on mitä on).

Tiiviistäen: ELMA on raportti (E-)oppisisältöjen LiiketoimintaMAlleista. Tavoitteena on löytää uusia ideoita ja näkökulmia alan yrityksille. Verkko-osallistumista ja keskustelua toivotaan kaikilta kiinnostuneilta selvitystyön alusta alkaen.

Missä se bisnes on?

Kesätyönä kiersin haastattelemassa e-oppimisalan yrityksiä ja työstän loppuraporttia opettavaiselta ja antoisalta retkeltä. Lähes kaikille haastatelluille oli yhteistä tuskailu ansaintamallien kanssa. Tässä ote haastattelukierroksen raportista:

E-oppimistuotteiden asiakaskuntaa ovat formaalin koulutuksen järjestäjät, työelämän koulutusjärjestemät, vapaa-ajan harrasteopintojen tarjoajat ja yksityiset kuluttajat. Kotimaiset markkinat ovat suppeita ja osa asiakassegmenteistä hyvinkin pieniä. Oppimistuotteiden vienti laajentaisi huomattavasti potentiaalista asiakaskuntaa, mutta kieli ja kulttuuri koettiin haastattelun perusteella useimmiten suurena rajoittavana tekijänä. Tosin tarkkaan harkitulla konseptilla ja hyvillä suhteilla suomalainen oppimistuote oli löytänyt tiensä ulkomaille. Myös monikansallisen yrityksen henkilöstökoulutukseen räätälöity koulutuskokonaisuus oli ylittänyt kielirajat. Oman tuotteensa mukauttamista kansainväliseen levitykseen miettivät varsinkin pelillisiä tuotteita toimittavat yritykset: tuotteen kehittämisprosessi on pitkä ja kallis, asiakaskuntaa mielittäisiin lisää.

Yhteistä lähes kaikille haastateltaville oli mietteliäisyys eoppimistuotteiden suhteen: "Missä se bisnes on?" Ansaintalogiikan löytäminen on haasteellista avointen digitaalisten aineistojen levitessä YouTuben, Wikipedian, yliopistojen ja kansallisten yleisradioyhtiöitten verkkosivustojen ja muiden vastaavien kautta. Määrällä ei voida kilpailla, vaan valtit on löydettävä asiakkaan tarpeista, kuten
täsmällisesti kohdennetusta, luotettavasta ja laadukkaasta sisällöstä, jota voidaan mahdollisesti räätälöidä asiakkaan tarpeisiin.


ELMA on raportti (e)oppisisältöjen liiketoimintamalleista Teknologiakeskus Innopark Oy:lle tekijöinään Kari A. Hintikka ja Anne Rongas. Osallistu ja seuraa Twitterissä tai Qaikussa.

sunnuntaina, tammikuuta 24, 2010

Sujuva valokuvansiirtoketju

Ihan aina kännykkäkameran valokuvalaatu ei kelpaa. Jos tahtoo nettiin jakoon parempilaatuisia kuvia, kuvat pitää siirtää kamerasta tietokoneelle ja sieltä nettiin. Picasa on jo pitkään helpottanut tätä systeemiä indeksoimalla kaikki koneelle ladatut kuvat ja mahdollistamalla kuvien nettijakamisen. Picasaa voikin lämpimästi suositella Windows-käyttäjille.

Mac tarjoaa vielä suoremman reitin. Windowsissa kuvat ladataan ensin koneelle. Itse suosin Windowsin omaa siirtoapuria, joka luo automaattisesti kansion latauspäivälle. Macillä kytken kameran koneeseen, iPhoto avautuu ja yksi klikkaus, kuvat siirtyvät koneelle, automaattisesti kuvauspäivän mukaiseen järjestykseen. Valitut kuvat voin lähettää saman tien Flickr-kuvanjakopalveluun ilman mitään erillistä ohjelmaa. Voin lähettämisen yhteydessä valita, kenelle kuvat näkyvät ja missä koossa ne lähetetään (web-koko, optimoitu tai originaali). Erittäin kätevää.


perjantaina, tammikuuta 22, 2010

Edukännyköitä lapsenlapsille

Toiveiden tynnyri auki: kuulin eilen, että on olemassa kännykkäsovellus, jolla saa tähtitaivaalle tähtäämällä tietoonsa tähtien nimet. Haluan lapsenlapselleni kännykän, joka liikennemerkkiin tähtäämällä kertoo liikennemerkin ja mitä jalankulkijan tai autoilijan pitää tehdä. Ja tietenkin sellaisen, joka opettaa tunnistamaan kaloja ja kasveja. Ja sellaisen, jolla voi harjoitella laskemaan ja laulamaan.

SPR:llä on ensiapuopas kännykkään. Voi kuvitella liudan mainioita oppaita, joille olisi enemmän käyttöä kännykässä kuin jossain kirjahyllyn takimmaisessa nurkassa, mistä ei ikinä löydä just sitä opasta, jonka tarvisi. Varsinkin oppaita, joita voisi ohjata kännykän kameralla tai puhumalla.

Niin että kun lapsenlapseni tulee kännykkäikään, niin meillä rahoittajilla saattaa olla suurempi hinku ostaa edukännykkä kuin viihdeluuri.

tiistaina, tammikuuta 19, 2010

Voit itse valita oppikirjasi

Luin juuri professori Jyri Mannisen haasteen meille opettajille innovoida uusia oppimisympäristöjä. Mannisen, tai sanoisinko hänen vanhana opiskelijanaan Jyrin, tulevaisuusvisio on täyttä rautaa:
"Oppikirjoja ja -materiaaleja on yhden sijasta useita, ja niitä hyödynnetään vertaillen ja soveltaen. Opiskelu ei tapahdu yksinomaan luokkahuoneessa, vaan erilaisia oppimisympäristöjä hyödyntäen ja yhdistellen. Samalla opettajilla on mahdollisuus tehdä yhteistyötä yli oppiainerajojen ja etenkin erilaisten käytännön toimijoiden kanssa."
Olen yhdeksättä vuotta opettajana ja edelleen hämmästelen oppikirjasidoksia. Ymmärrän, että tehtäväkirjoissa on tärkeää olla sama kirja koko porukalla, mutta muuten? Itse olen antanut opiskelijoilleni suosituksia ja samalla kertonut, että kunhan on x-vuoden jälkeen painettu kirja, niin sopii tälle kurssille. Olen myös kannustanut opiskelemaan samaa kurssia usean oppikirjan avulla, varsinkin, jos tähtäimenä on yo-tutkinto. Tämän viisauden talletin loistavan biologian ja maantiedon opettajani, Tapio Rintasen,  tunneilta.


En ole yhtään kurssia tähän mennessä lukiossa opettanut oppikirjasta (kääk, tuleeko nyt nootti jostain...), vaan kaikki opetussuunnitelmasta. Sitä pidän oppimistoimintaa ohjaavana asiakirjana. Oppikirjat on tehty opetussuunnitelman mukaan. Siis minkä tahansa oppikirjan pitää kelvata.

Ymmärrän kustannusalan huolen, oppikirjamarkkinoilla leijuu tummia pilviä. Oppikirjan tulevaisuudesta kirjoitin tähän blogiin äskettäin. Tänään näin ensimmäistä kertaa kirjakaupassa kierrätyskirjahyllyn (pitää käydä kuvaamassa huomenna). Sellainen on Helsingin Suomalaisen kirjakaupan oppikirjaosastolla. Entäs jos oppikirjat löytyvät tulevaisuudessa Wikikirjastosta? Juuri tv-uutiset kertovat Gummerruksen kirjapainon lopettamisesta.

Oma näkyni on se, että toisen asteen koulut ja kirjastot toimivat yhdessä. Samalla kurssilla käytetään lukuisia oppimateriaaleja. Osa oppiaineistoista syntyy kollektiivisesti, osa on toimitettua, osa kansainvälistä. Osa oppiaineistosta on maksullista ja osa vertaistuotannon kautta maksutonta. Osa oppiaineistojen luomisen ympäristöistä on mainos- tms. -rahoitteisia, osa kaupallisia. Turvallisuudesta saattaa tulla koulumaailmassa myyntivaltti.

sunnuntaina, tammikuuta 17, 2010

Missä viipyy pedagoginen sisustusarkkitehtuuri ja kalustesuunnittelu?

Viime tiistainen innovaatiojuna-retki pysähtyi Oulussa ja joukkio jakautui tutustumiskohteisiin. Huippunopealla aikataululla tulevaisuuden koulun projektipäällikkö Pasi Mattila järjesti meille vierailun Pohjankartanon koulun InnoAulaa wau-tutkailemaan. Ja kyllä se wau tapahtui heti ensi askeleen jälkeen, vielä enemmän kuitenkin näin jälkikäteen pohdiskellessa.

Rakennus on vanha 70-luvun alun suoraa ja avaraa arkkitehtuuria. Samassa tilassa toimivat yläkoulun lisäksi Madetojan musiikkilukio ja Oulun opisto. Koulu sijaitsee lähellä rautatieasemaa. Suuri aulatila on toiminut jo aiemmin messukäytössä ja nyt InnoAula-kalustus ja sisustushankkeen jälkeen vielä paremmin.

Seuraavassa erittelen päällimmäisiä ajatuksia, jotka nyt ajatellen hämmästyttävät. Miksi näitä ei ole laajamittaisesti jo olemassa? Miksi emme toimi näin?

Pedagoginen kaluste- ja sisustussuunnittelu

Kouluissa käytetään toimistokalusteita. Toimistoissa käytetään PowerPoint-esityskalusteita. Koulujen kalustaminen tukee valtaosin frontaaliopetusta. Kalustuksella osoitetaan, mistä informaatio tulee, kuka johtaa. Toimistokalustamisessa sama linja. Erottuvia neukkarisisustusratkaisuja en juuri muista, ainoastaan Tampereen yliopiston INFIM:in sisustuksessa olen nähnyt oivalluksia.

Yllä olevassa kuvassa oranssipaitainen Pasi Mattila nojaa opettajanpöytään. Opettajanpöytä on pieni pyörillä liikuteltava ja kaasujousella varustettu laskutila. Mitä tekee yhdessä kohdassa näköttävällä opettajanpöydällä? Sillä jököttää yhdessä paikassa. Yllä näkyvässä luokassa oli säilytystilaa ja apupöytiä. Ei siis huolta, etteikö opettaja saisi tavaroitaan jonnekin.

Pohjankartanossa oli käytössä tiukalla aikataululla tietty kiinteä rahamäärä, joka ei joustanut. Siellä mietittiin jokainen ratkaisu ja valittiin kaikilla kriteereillä mitaten sopivin. Kaikkia haaveita ei toteutettu, vaan mietittiin asioita. Monet kalusteista oli tehty arkkitehdin kanssa ja paikallisessa puusepänverstaassa. Näin oli toimittu, koska sopivia muuntautumiskykyisiä ja tietotekniikkaan integroitavia kalusteita ei ole olemassa.

Esimerkkinä tästä liikuteltava musiikkiluokka, jossa pyörillä kulkavaan pömpeliin oli upotettu langattomia kosketusnäytöllä toimivia tietokoneita. Saatavilla olevilla ohjelmilla oli mahdollista soittaa kitaraa, koskettimia ja rumpusettiä. Bänditreenit voi pitää vilkkaassa aulassa äänettömästi langattomien kuulokkeitten avulla ja sitten, kun on aika esiintyä, viereinen stage, videonäyttö ja audiojärjestelmä on helposti yhdistettävissä settiin.

Käytävälläkin voi oppia

Koko koulurakennusta, ihmisiä ja kalustusta oli mietitty oppimisen kannalta. Kun normaalisti kello soittaa koululaiset sisälle luokkiin, suuri osa koulun pinta-alasta tyhjenee. InnoAulassa käytävät ja aulatila toimivat myös oppituntien aikana.

Matematiikan opettaja kertoi, että oppitunnin alussa hän jakaa tehtävät ja antaa oppijoiden valita itselleen mieluisimman työskentelypaikan. Hän totesi, ettei itse ymmärrä, mitä ideaa on siinä, että joku menee aulaan laskemaan, mutta tämä joku oli selittänyt, että siellä on kivaa, kun näkee kavereita. Mitä väliä sillä on, istuuko pulpettiin kahlittuna vai ei? Se väli, että pulpettiin kahlittuna jokainen ei pääse oppimisvireeseen tai työ ei vain suju.

Käytävälle oli myös järjestetty pitkiä pöytiä, penkkejä ja nettinäyttö. Minikannettavat ja muu liikuteltava tekniikka mahdollistaa sen, että oppitunnin aikana voidaan liikkua. Aulan työskentelypisteitä nimitettiin pesiksi. Muusta tilasta nämä pesät oli erotettu läpikuultavilla verhoilla. Hämmästyttävästi meidänkin 20-henkinen joukkio mahtui pesään ja tunnelma oli rauhoittava.

Valaistus, akustiikka ja ympäristöpsykologia

Kouluissa ja toimistoissa on tyypillisesti julma valaistus. Itse viivytän mahdollisimman pitkään valojen laittamista (mitä työtoverini vähän kummastelevat, että mitä sinä täällä pimeässä). Samaa olen havainnut päivällä lukiolaisten tekevän. Jos he saavat itse kontrolloida valaistusta, he jättävät loistelamput sytyttämättä.

Ikkunaverhot ovat monen luokkahuoneen ainut akustinen pehmentäjä. Luokissa kolisee kolkosti.

Pohjankartanon koulussa oli asennettu valaistuksen säätelyjärjestelmä, joka automaattisesti reagoi ikkunoista lankeavaan päivänvaloon. Säätöä saattoi tietenkin muuttaa käsin. Valaistuksen suhteen sisustajilla olisi ollut enemmänkin ajatuksia, mutta kaikkea ei pystytty tiiviissä aikataulussa toteuttamaan.

Suomessa on tehty jo pitkään tasokasta ympäristöpsykologista tutkimusta (Horelli). Ympäristöpsykologia ottaa huomioon ihmisen ympäristön kaikki osa-alueet, ei vain fyysistä ympäristöä. Pohjankartanon koulussa saattoi tuntea ja kokea, miten vaikuttavia voivat olla pienet ratkaisut.

Nyt olisi korka aika saada yhteen ympäristöpsykologian ammattilaisia, kalustesuunnittelijoita, valaisu- ja audiojärjestelmien suunnittelijoita. Ratkaisuja pitäisi saada bulkkituotantoon. Ei auta, että joku nyt kommentoi, että onhan meillä huippudesignia. On sitä jossain, mutta haluan sitä arkeemme, lastemme ja nuortemme arkeen. Kuten monet huppusuunnittelijat Alvar Aaltoa myöten ovat kuuluttaneet.

Raha ei ratkaise

Pasi Mattila kertoi uudelleen sisustetussa luokassa, ettei uusi ratkaisu ollut sen kalliimpi kuin miksi perinteistä luokkahuonesisustusta noudattava ratkaisu olisi muodostunut. Aulatilassa oli tehty valintoja, jotka säästivät kustannuksia suhteessa tavoitteisiin.

Kun laitevalmistajien myyntitykit pääsevät kauppaamaan tuotteitaan kalustepäätöksistä tekeville, ei pedagogiikasta taideta useinkaan puhua, kuin ehkä korulauseilla. Olen ollut kuuntelemassa Oulun oppilaitosjohtoa kolme vuotta sitten, kun tulevaisuuden koulu -hanke oli vasta käynnistymässä. Vaikutuksen teki koko päättäjälinjan perehtyminen pedagogiikkaan, puhuivat pedagogisesta johtamisesta. Ei mennä hallinnon, ei oppettajien vaan oppijoitten ehdoilla. Nimittäin oppijoitten ehdoille meneminen tuottaa hyvää tulosta myös opettajille ja hallinnolle, mutta päin vastoin homma ei toimi.

Ei näitä saa mistään

Useammankin ratkaisun kohdalla Pasi Mattila joutui toteamaan, että ei näitä saa oikein mistään. Osa ratkaisuista oli toteutettu, kuten edellä mainitsin, uniikkina käsityönä. Osa oli laajojen verksotojen avulla etsitty ja löydetty. Jos tietää, mitä haluaa, saa. Mutta kuinka moni koulun tai toimiston kalustaja tietää, ehtii ottaa selvää tai edes haluaa?

Onko laitevalmistajilla halua ja innostusta sisustussuunnitteluun ja arkkitehtoonisiin ideointeihin? Ihan kivoja laitteita on, mutta ohjelmia puuttuu. Viihdeohjelmilla saadaan näyttäviä mainoskuvia ja demoja, mutta entä käytännön sovellukset.

Pohjankartanon InnoAulassa oli lähiyhteisöä sekä tilojen käyttäjiä palveleva kahvila, jonka yhteyteen oli rakennetu sosiaalisen median nurkkaus. Sen eräs upea oivallus on Kalevaattori eli pieni pömpeli, josta voi seurata reaaliajassa maakuntalehti Kalevan nettilehteä.

Oppimisympäristöajattelusta löytyy hyvä kirja: Oppimista tukevat ympäristöt – johdatus oppimisympäristöajatteluun (Opetushallitus, Manninen ym. 2007). Kirjassa otetaan monipuolisesti kantaa oppimisympäristön kaikkiin ulottuvuuksiin. Teoksessa todetaan, että koulurakentamisen vaikutusta oppimiseen on tutkittu vielä vähän, eikä vähäinen tieto saavuta rakentajia.

Tämän aihepiirin soisi saavan oppimisinnovaattorit liikkeelle. Suomessa on pedagogista osaamista vientituotteeksi saakka. Kun tämä osaaminen liitetään kalusteisiin, sisustuselementteihin ja teknologiaan, ei painiskella kieliongelman kanssa. Kulttuurisesti asia ei tietenkään ole yksinkertainen. Pasi Mattilakin korosti, että uudenlainen oppimistila-ajattelu on herättänyt myös koko koulun toimintakulttuurin murroksen. Millä me haluamme mennä tulevaisuuteen?

Oppijoitten kommentti InnoAulasta: Ei ahista!

Kalevan arkistossa kuvakooste InnoAulasta.

InnoAulan esite.

Diaesitys InnoAula-hankkeesta:
Innoaula_esitys

lauantaina, tammikuuta 16, 2010

Nettiauttamisen pieniä suuria lumouksia

Eilen illalla ylipitkän työpäivän jäljilta hiipuneena silmäilin sähköposteja. Kappas, juuri eräs rehtori pääkaupungista kyselee pitkään hikoiltuaan apua koulun verkkoympäristöön sopivan valokuvan kanssa. Helppo vastata, pari linkkiä avuksi, muutama hetki, ei mikään vaiva umpiväsyneenäkään. Paluupostin kiitossanoissa kuvastui tuskailun hetkeen netitse saadun avun merkitys.

Innovaatiojunaretkellä joku (tungoksessa en ehtinyt rekisteröidä kuka) tuli kiittelemään Google Wave -tunnuksista, taisi olla parikin kiittelijää. Jaoin tunnuksia ensin kavereille ja sitten Qaikussa täysin tuntemattomillekin, kunnes säästelin viimeisiä jälleen lähikaverihätään. Kutsuja tuli lisää ja jälleen kaverinkaverille lähti kutsuja ilman sen kummempia skannailuja, että onko minulle mitään hyötyä jakaa saalistani jollekin tuikituntemattomalle, joita nettikaverin kaverit perinteisessä tuntemis-mielessä ovat.

Kerroin tässä blogissa jo aiemmin, miten sain IT-tukea Twitteristä nettitikun asennustuskaan. Tunne ei unohdu.

Sorsastuksesta on tullut suomalaisten nettiverkostojen maan tapa. Sorsastamis-sanalla ilmoitetaan, että kysyn nyt jotain, jota aion käyttää ammatillisesti hyödykseni. Ihmiset voivat sitten itse päättää, antavatko toiselle hyödyttäviä apulauseita. Itse sorsastin viimeksi oppikirjan tulevaisuusajatuksia ja vaikka saalis menee työn alla olevaan selvitykseen, sen ensi version laitoin täällä kaikkien saataville (toimeksiantajan kanssa on sovittu, että muutenkin tekstipalasia julkaistaan koko kirjoittamisprosessin ajan).

Nettiauttamista on absurdia ryhtyä jaottelemaan hyväntekeväisyystyöhön ja kaupalliseen toimintaan. Nämä sulavat yhteen. Niin käy muissakin elämän ympyröissä. Itse olen aloittanut aikoja sitten kirjoittamisharrastuksen. Harrastus on muuttunut työksi. Toisaalta kaupallisessa ja hyötymismielessä auttamistyötä tekevä nopeasti paljastuu. Nettiverkostot ovat kuin pieniä lapsia: vaikea huijjata, feikkimeininki ei kanna pitkälle.

Nettiauttamisessa oivallista on vaivattomuus. Minulta ei paljon vaadi, että jaan omastani tai annan vastauksen toisen ihmettelyyn. Voin samalla luottaa, että joku vastaa minulle. Auttamisen ei tarvitse mennä päikseen. Auttajien ei tarvitse edes tuntea toisiaan. Eikä itketä sitäkään, hyötyykö toinen taloudellisesti saamastaan avusta.

perjantaina, tammikuuta 15, 2010

Sosiaalisen median petollinen intiimiys

Joissakin Facebook-kohuissa ja Twitter-kapinoissa on jo noussut esiin se, että sosiaalinen media kääntyy herkästi nurinperin. Olisikin keskusteltava monialaisen ymmärryksen voimin, millaisiin sosiaalisen median käytänteisiin ihmisiä ohjataan ja opastetaan.

Jo nyt 40+ ihmiset vaihtavat postilaatikolla kuulumisia nettisaiteista: "Löysitkö somesta naapurikuppilan tai Leelian lepotuolin?" Itsekin törmäsin työkaupungin kerrostalopihalla kokeneen ikäiseen herrahenkilöön, joka tuli tervehtimään, että mepä olemme samassa nettiverkostossa. Erilaiset vapaa-aikaan, harrasteisiin ja elämäntapaan liittyvät verkostot levittäytyvät nettiin. Mutta miten sosiaalisen median nykyiset palvelualustat ja ohjelmistot soveltuvat naapurikuppilan- tai Leelian lepotuolin -kaltaiseksi avautumispaikaksi?



 Blogi on aika selkeä, blogin kirjoittaja itse asettaa rajat ja hän myös valitsee sen, käyttääkö omaa todellista nimeään, esitteleekö kasvonsa vai kirjoittaako nettipersoonan suojissa. Epäasiallisista sisällöistä voi ilmoittaa ja useissa järjestelmissä on myös mahdollisuus asettaa portti, joka kertoo, että nyt mennään porno-osastolle. Blogin ongelmana voi olla palvelun kaatuminen, mutta tätä vaaraa torjutaan ottamalla varmuuskopioita. Omalle kohdalleni on osunut viimeisen viiden vuoden aikana yksi palvelun hetkellinen kaatuminen. Kaikki kadoksissa olleet tekstit palautuivat pienen ajan jälkeen.

Mikroblogit, kuten Qaiku ja Jaiku ovat täysin julkisia. Jokainen voi päättää ketä seuraa. Omia viestejään voi tuhota tai editoida, jos alkaa nolottamaan, tosin mopo voi ehtiä sitä ennen karkuteille ilman ohjaajaa. Suomalaisilla mikrokanavilla keskustelut ovat velloneet pienin lainein ja enimmäkseen asialinjalla tai sanailoittellen. Twitterin kaltainen hetkiviestintä on ryöpsähtänyt joissakin tilanteissa asiattomuuksiin, kuten Sometu-keskustelussa on kelailtu, mutta pidemmällä aikavälillä pistemäisyys ja viestivirta hukuttavat mahdolliset karjumiset ja piikittely.

Ongelmallisia sen sijaan ovat verkottumisalustat, kuten Facebook ja Ning. Facebook tosin on viime aikoina laajentanut yksityisyyden säätövalikoimaansa, jolloin henkilö itse voi tehdä valintoja oman näkyvyytensä suhteen. Ning verkottumisalustassa taas tilanne on melkolailla päin vastainen, sillä verkoston perustaja määrittelee profiili- ja seuraamistietoja lukuunottamatta palvelun rakenteen, kuten näkyvyyden ulkopuolisille ja tätä näkyvyyttä verkoston perustaja ja ylläpitäjä-roolin saaneet voivat vaihtaa koska tahansa.

Ning tarjoaa myös auliisti syötettä kaikilta sivuila riippumatta siitä, onko sivut suljettu ulkopuolisilta vai ei. Tein erästä tapausta varten kokeen, eikä syötteen saaminen ole mitenkään kytketty verkoston jäsenyyteen vaan syötteen saa kuka tahansa. Koulukäytössä ja asialinjan harrastuksissa tästä ei ole mitään haittaa. Ningin syöte on typistetty, se sisältää suunilleen 50 ensimmäistä merkkiä. Joka tapauksessa intiimijutusteluun ja avautumiseen turvaton alusta.

Facebookin ja Ningin ongelma on myös siinä, että sisällöt ovat palveluntarjoajan palvelimella. Näistä ongelmista Reijo ja Elias Aarnio ovat vastikää kirjoittaneet Opettaja-lehdessä (51/2009). Koulukäytössä sallimme tai jopa suosittelemme lempinimiä ja kirjautumiseen webmailia. Myös tehtävän asettelussa on syytä miettiä sopiva yleisluontoisuus, kuten koulussa aina. Myös ohjeistus on tärkeää. Näitä asioita olisi hyvä kehitellä kollektiivisesti, esimerkiksi Vinkkiverkon Ning opetuksessa -ryhmässä.

Tunneviestintä ja sosiaalinen liima ovat parhaassa tapauksessa rakentavia ja elämän suolaa, mutta tunneviestinnän pauloissa myös usein unohtuu se, että netti on aina porteista ja vartijoista huolimatta keskustori ja markkinapaikka. Mediakasvattajat usein kiteyttävät, ettei verkkoon kannata laittaa itsestään mitään, mitä ei olisi valmis laittamaan lähikaupan ilmoitustaululle.

Toisaalta kun säännöt sovitaan ja tietoturvaan sekä identiteetin suojelemiseen liittyvät asiat tunnistetaan, netti tarjoaa paljon ilahduttavaa toimintaa erilaisille ihmisille.

keskiviikkona, tammikuuta 13, 2010

Innovaatioita oppimiseen?

Täällä sitä körötellään läpi totaalivalkaistun Suomen innovaatioita metsästämässä. Vaunullinen ihmisiä edestakaisin Helsinki-Oulu. Energisiä sessioita, omani alkaa 10:30, aiheena bisnesideoita oppimiseen. Qaikuun tai kommenttina tähän. Oppimisen bisnesideat voivat olla kouluun tai yrityksiin, ne voivat olla perinteisiä ja uusia yhdisteleviä tai vaikka jostain eri ympäristöstä oppimiskäyttöön heivattuja. Ideoitten ei tarvitse välttämättä olla teknologiaa vaan ne voivat olla toimintamalleja tai palveluita. Ei tarvitse ajatella sitä, mikä on mahdollista. Omassa esivamistautumisblogissani mietin pois ajattelunkahleita.

juna tulee

Yhteinen työskentelywiki

Edistyneemmillä työpaikoilla alkaa jo olla arkea yhteisesti käsiteltävän informaation käsitteleminen wikissä tai vastaavassa yhteisesti editoitavassa nettipaikassa. Sähköpostitse viestit siroavat ja versiot sekoavat. Kun wikitekniikka tulee tutuksi, perustaminen käy tuota pikaa. Alku voi olla luonnosmaista, sillä kaikkea voi järjestellä uudelleen.

Eri wikialustat vaikuttavat hieman sisällön organisointiin. Itse olen viehättynyt Wikispaces-wikiin, vaikka se ei olekkaan kaikein hienostuneimpia wikiympäristöjä. Olen viime vuosien varrella laitellut opasteita, vaikka ympäristö on päivittynyt, näillä kyllä pääsee alkuun.

Syksyllä olimme Lammilla pari päivää kehittämässä AVO-hankkeen tulevia juttuja. Hämeenlinnalaisilla oli toive opettajien täydennyskoulutuksesta. Ajatuksia sinkoili. Saman tien avasin wikin yhteistä kehittelyä varten. Koulutusta toteutti 4 kouluttajaa, mukana oli myös 2 paikallista koordinaattoria ja hankkeen seurantatutkimuksen tekijä.

Joskus aikaisemmin olemme kollektiivisessa koulutussuunnittelussa erottaneet kurssiwikin ja suunnitteluwikin tai blogin, mutta kannatan sitä, että suunnittelu on avoimesti samassa paikassa, johon koko koulutus rakentuu. Hämeenlinnan koulutuksen kohdalla käytimme keskustelusivua keskinäiseen viestintään ja jälkeenpäinkin ajatellen tuntuu hyvältä ratkaisulta, että kaikki on samassa paikassa.

Unelmani on, että nuoremmatkin opiskelijat uskaltaisivat mukaan kurssiwikin rakenteluun. Nyt hämeenlinnalaisille ja turkulaisille (kevään tullen kotkalaisille) on tarjolla sosiaalisen median koulutusta. Sisältöjä laaditaan wikiin... vapaaehtoisia rakentelijoita ei vielä ole näkynyt, mutta firmani on palkannut lukiolaisen assistentiksi ja hän on kirjoitellut wikiin. Olen pitänyt tätä työtapaa oivallisena, assistentin kanssa vaihdettiin ajatuksia myös Google Wavessa, joka jo nykyisellään sopii ihan kohtuullisesti pienimuotoisiin yhteiskehittelyihin.

Sometu-verkoston wikistä on tullut jo ihan kelpo paikka erimuotoiselle yhteistyölle. Esimerkiksi ITK-päivien valmistelut on hoidettu ilman fyysisiä tapaamisia. Valtakunnallisen ryhmän olisi todella hankalaa työstää yhteisiä dokumentteja ilman jaettua verkkotilaa.

Opintojen kurssitöitä on syksyn aikana tullut tehtyä jo useaan otteeseen kollektiivisissa verkkopaikoissa, kuten tämä uudet lukutaidot kurssin blogiwiki eli siis wiki aiheesta blogit.

AVO-hankkeessa sisäisenä työvälineenä on wiki. Sähköposteja lähetetään kohtuullisen harvoin. Kaikki tietovaranto sekä oleelliset keskustelut pyritään hoitamaan wikin avulla. Laajassa suuren käyttäjäkunnan wikissä tarvitaan organisointia ja jäsentämistä. Hankkeessa onkin yhtenä tavoitteena koota kokemuksia wikityöskentelystä. Oppeja jaetaan myös Wikikirjastoon kollektiivisesti tuotettavaan Viisautta wikin tekoon -verkkokirjassa.

Wikin tapaan toimiva Etherpad on tosi kätevä. Sen oivallisuus on nopea perustaminen, mahdollisuus kirjoittaa yhdessä yhtä aikaa (vielä Google dokumenttia notkeammin, eri kirjoittajien tekstit näkyvät eri väreillä), tekstitilan vierellä oleva chat-ikkuna sekä helppo kelaaminen varhaisempiin vaiheisiin. Google on ostanut Etherpadin, joten saa nähdä, miten palvelulle käy.

Valtakunnallisilla virtuaaliopetuksen päivillä toteutettiin artikkelin kirjoittaminen konferenssiosallistujien ja nettiväen voimin. Kirjoitin tuoreeltaan tapahtumablogiin kuvauksen, joka tässä alla:
Esko Lius laittoi alulle tämän blogin sosiaalisen median tulevaisuutta koskeneen herätetekstin innottamana yhteisöllisen kirjoittamisprosessin uuden wikimäisen Etherpad-verkkopalvelun avulla. Etherpad mahdollistaa usean henkilön yhtäaikaisen kirjoittamisen, mitä tavallinen wiki ei tee.
Kollektiivisessa kirjoittamisprosessissa on työstetty aihetta Sosiaalisen median tulevaisuus opetuksessa. Nimeltä mainiten tekstin tuottamiseen on osallistunut kymmenisen ihmistä, osa paikan päältä virtuaaliopetuksen päiviltä, osa kotoaan, yksi kirjoittaja jopa ulkomailta. Etherpadiin ei tarvitse erikseen kirjautua, vaan riittää, että siirtyy verkkosivulle ja ryhtyy editoimaan tekstiä. Jos joku toinen kirjoittaa yhtä aikaa, tekstin syntymisen näkee suoraan sivulta.

sunnuntaina, tammikuuta 10, 2010

Hybridikirja tulee kouluihin - juoma-automaattien tilalle latauspisteitä

Kyselin pari päivää sitten Twitterissä ihmisten ajatuksia tulevaisuuden oppikirjasta. Kuusi asiantuntijaa vastasi ja yhteenvetona kaikki olettavat jonkin asteista perinteisen kirjan ja uuden teknologian liittoa.

VTT selvitti äskettäin oppikirjan tulevaisuutta. He kokeilivat hybridioppikirjaa, jossa kirjaan painettujen kuvakkeiden avulla saattoi avata kännykkään aiheeseen liittyviä sisältöjä, jotka noudattelivat myös oppijan edistymistä. Tutkimustulokset olivat rohkaisevia.

Jokin aika sitten yritimme pienellä porukalla testailla ReadCloud-palvelua, jossa tavoitteena oli lukea kollektiivisesti ekirjoja, jakaa kommentteja, nostaa esiin tekstin oleellisia asioita sekä keskustella teksteistä. Palvelu oli vielä turhan beta, mutta idea varmasti kehittyy ja sopii erittäin hyvin esimerkiksi korkea-asteen perinteisten kirjatenttien rinnalle sekä kirjallisuuskasvatukseen.

Twitter-raati oli myös sitä mieltä, että tutkiva- ja ongelmalähtöinen (+ilmiöpohjainen) oppiminen johtaa siihen, että nykymuotoiset oppikirjat eivät jatkossa ole niin keskeisessä asemassa kuin ovat olleet, yliopistossa tämä muutos on jo selkeästi havaittavissa erään kommentoijan mukaan.

Ongelmissa yhdistyy monta tieteenalaa ja lähteitä tarvitaan aina useita. Oma ymmärrys, tiedon etsintä, tiedon käsittely, ajatusten ja tekstien luominen tutkitun ja koetun perusteella tuntuvat olevan keskiössä myös niissä opinnoissa, joihin olen itse viime aikoina osallistunut. Kirjoilla on aina oma sijansa, mutta liiketoimintana oppikirjan kustantamista joudutaan miettimään uudella tapaa.

Chris Andersonin kirjassa Free (suomennettu Ilmainen) esitellään ilmaisen oppikirjan ja siihen liittyvien oheistuotteiden mahdollisuuksia. Esimerkiksi Wikikirjastossa ja YUDU-palvelussa on jo nyt saatavilla paljon ilmaisia oppikirjoja. Ilmainen kirja on ilouutinen kenelle tahansa opiskelijalle ja kuntien säästöpaineissa houkuttelevaa, kuten on saatu lukea rapakon takaakin, Schwarzeneggerien vaatiessa ilmaisia sähköisiä oppimateriaaleja opiskelijoille.

Mitä sitten Anderson ehdottaa? Ilmaisen kirjan rinnalla sekä huokeita (mustavalkoisia) että kalliimpia maksullisia painettuja kirjoja, oikeus pdf-tiedoston tulostamiseen (lisämaksusta tulostus palveluna, johon kuuluu kirjaksi sitominen), tulostettava luku kirjasta, äänikirja, luku kerrallaan äänikirja, ekirja kokonaisena tai luku kerrallaan, flash card -versio koko kirjasta ja luvusta kerrallaan. Suomi, joka on pieni kielialue, ei varmaan toimi samaan tapaan kuin Andersonin esimerkkitapaus Yhdysvalloista, mutta kyllä näistäkin löytyisi ideoita uusiin tuotteisiin. Tieteenaloihin perustuvissa oppikirjoissa sisällön päivittyminen muutoin kuin massiivisilla uusilla painoksilla olisi eduksi.

Miltä sitten koulunkäynti näyttää tulevaisuudessa? Välitunneilla ei tankata raittiilla ilmalla ja vedellä nuorisoa vaan sähköllä taskuissa tai ranteissa kulkevia oppimislaajennuskoneita. Ehkäpä langattomalla sähköllä.

lauantaina, tammikuuta 09, 2010

Tollukaskelit

Pakkasta on piisannut. Talvitamineiden ja talviharrastusjuttujen myynnille, kuten polttopuukaupallekin piristävää. Loppiaisena köpöttelin tollukkailla eli huopikkailla yhteensä 9 km (1+4+4) ja päälle reippaan puolituntisen lumitöitä pihapoluilla. Vaikkei huopikkaissa ole mitään ihmeellistä ergonomiaa, jalat nauttivat. Kyläpaikassa yhdessä todettiin, että ei näitä nykyään oikein mistään saa (kuvassa jälkiä autojen ja hevosen talvijalkineista).


Omani alkavat kulua kantapäästä puhki. Muistelin, miten lapsuusaikoina tollukkaita kotjattiin. Maitoliimalla liimattiin vanhojen varsista leikattuja uusia pohjia. Huopikkaita ja sisäkäyttöön tehtyjä varrettomia (jollaiset olen hankkinut pari vuotta sitten) saa kumipohjaisinakin. Kestävät kulutusta enemmän. Mutta jokin lumo noissa vanhamallisissa on.

Kiitos taasen Twitterin, kun siellä huokaisin, ettei mistään saa tollukkaita, sain aikamoisen nopeaan linkkivinkin Lahtisen Huopaliikkeen sivuille. Tehtaanmyymälää suositeltiin.

Perhepiirissä on haikailtu kunnon hiihtimien perään, eräsuksia olisikin ollut toissapäivänä myynnissä Kotkan torilla, harmitti lukea siitä eilen jälkikäteen. Eräsuksiin, jollaisia armeijassakin käytetään, sopivat huopavuoriset saappaat (kuten miesten Rokka-saappaat), niillä mennään kelillä kuin kelillä. Lieksan Reinokaupasta näitä oli Räsämäki saanut tarjouskorista kahdet kolmellakympillä.

Eilen investoin pilkkisaappaisiin (aidot Power Boots -merkkiset), tollukkaihin verrattuna niillä on laveampi käyttökausi, kestävät märkää (ja valmistaja antaa vuoden takuun). Ihmejalkineet, pakkasta oli -22°, vain ohut sukka jalkaan ja varpaat vain lämpesivät iltalenkillä.

Ja mikä opetus? Netissä kannattaa aina ihmetellä ääneen. Twitteristä (ja edelleen Qaikusta) saa nopeasti hyviä vinkkejä. Nyt vain odotellaan, että matkan varrelle osuu Jämsä (Lahtisen Huopaliike) tai Lieksa (Reinokauppa). Ja by the way: synnyinpitäjässäni Virolahdella on Pyterlahden kylässä jo vuosia järjestetty Reino- ja Aino-juoksun MM-kisat, tekivätpä sikäläiset kisaintoilijat Reinokauppaan linja-autoretkenkin viime vuonna ennen kisoja.

keskiviikkona, tammikuuta 06, 2010

Innovaatiojuna

Pitkin viime syksyä aaltoilevaan tahtiin on laitettu liikkeeseen Innovaatiojunaa, Visualradion alias Helge Keitelin panos taustatöissä on ollut oleellinen, mutta muitakin junanliikuttajia on ollut aimo joukko.  Erilaisia ihmisiä, erilaista osaamista, sponsoreitten heittämiä pähkinöitä purtavaksi. Suomi nousuun. Vanhat konstit ovat tulleet pääteasemalle. Innovaatiojunaan pääsee osallistumaan etäillenkin monimuotoisesti, Qaikussa, Google Wavessa ja muualla, tässä linkkikokoelmaa.

Helge Keitel on keränyt innovaatiojunailun historiaa blogiin, Irmeli Aro on viritellyt monipuolisin blogikirjoituksin innovaatiosuuntaan. Itse aloitin blogiennakkovalmistautumisen muutama päivä sitten. Piirrän päivittäin ajatuksia kuviksi ja sanailen vähän kuvista ajatuksia. Lähinnä tähtäimessäni on oppiminen, ajatuskahleet, keksimisen vapauttaminen, luovuuden liikkeeseen saaminen, se mystinen pieni jokin.



Blogi: Edestakaisin

tiistaina, tammikuuta 05, 2010

Päivän nettisivusaaliin kammotus ja hohdokki

Päivän mittaan silmien ohi lipuu lukematon määrä nettisivuja. Tältä päivältä jäi elämyksenä mieleen kaksi. Toinen uudistettu Liikenneviraston etusivu, jonka logo on kammotusten luokkaa. Toki kirjaimia voi käsitellä graafisena elementtinä, mutta tässä sanojen pilkkominen on mautonta. Tai siis tarkoitin sanoa, että olen kohtuullisen vanhakantainen sanojen oikeinkirjoitukseen ja tavuviivoihin nähden.

Toinen sitä vastoin kerrassaan upea. Sivu käyttöliittymänä antaa väreillä ja palloilla näkymää sisältöön, navigoinnin avulla zoomaillaan haluttuun kohteeseen, musiikkia kuuntelemaan ja musiikin tahtiin sykkivä pallura on hauska. Kyseessä on Hitlantis, tuoreen musiikin sivusto, jonka taustalla on suomalainen idea nostaa uusia bändejä kuuluville ohi levy-yhtiöitten. Soittolistaradioallergisena fanitan tätä ensisilmäyksellä! Taustoja voi lukea Markkinointi&Mainonta-sivustolta. Mainion nimen on keksinyt Ville Valo.

Varmuuskopioitten aatelia: Macin Time Machine

Joulukuun alussa kokeilin, miten Macin läppäri reagoi nesteeseen. Vahingossa tietenkin. Napakka tähtäys tuulettimeen näppisten alle, ruokalusikallisella halvaus koko koneelle. Korjausarvio 400 € enemmän kuin uuden hankinta. Kiitos maan mainion Lähivakuutuksen, vakuutus kustansi uuden koneen hankinnan (koska kone oli vain 4 kk vanha). Nestevahinko on suunilleen ainut vaurio, jota Macille saatava kattava AppleCare ei korvaa.

Nesteytetty raato käynnistyi ja sammui omia aikojaan pitkin päivää ja laitoin sen varmuuskopioitumaan. Vaikka kone ei ollut pitkiä aikoja päällä, ehti tuorein varmuuskopio tallentua. Koneeni on sitä mallia, josta ei saa akkua itse irti.

Macillä on jännä Time Machine -varmuuskopiointi, joka tallentaa koneen historiaa pitkältä ajalta tietyn kaavan mukaan. Time Machinen selailu on pieni aikamatka oman koneen historiaan. Uuden koneen kanssa hankin elokuussa Macin oman ulkoisen kiintolevyn (ja yhdistetyn Wi-Fi-tukiaseman), Time Capsulen (tilaa tera, sinne mahtuu sekä firman kone että yksityis-Mac). Kun Time Capsule on auki, siihen yhdistettyjen koneiden Time Machine tallentaa automaattisesti varmuuskopiot. En tosin pidä langatonta aina auki – kiva kuulla ensin tutkimustuloksia langatonten lähettimien ja ihmiskudoksen rinnakkainelosta.


Tänään posti toi uuden vastaavan koneen. Kesällä asentelin käyttökuntoon yhtä Vista-konetta ja siinä käyttökuntoon laittamisessa meni kaikkiaan 8 tuntia. Arvuuttelin, että kuinkahan nyt käy ja miten varmuuskopiot oikein siirretään. Helpompaa ei olisi voinut olla: kone laatikosta, piuha seinään, kone auki, aloitusohjelmassa oli kielivalinta ja sitten se kyselikin, että pitääkö siirtää tietoja jostain, no juu, helpon ohjauksen avulla yhteys Time Capsuleen ja vanhan koneen varmuuskopioon. Kaikki kopioitui ja aikaa paketista toimintakuntoiseen palautettuun koneeseen meni 20 minuuttia. Uusi kone oli kuin edellisen kaatumishetkellä. Ohjelmat, profiilitiedot, asetukset, työpöydän viritykset, talletetut salasanat, kaikki. Muutamaa nappia painamalla.

Kaksi vuotta Maciä käytettyäni en enää muuhun vaihda. Niin paljon tehollista työaikaa helppokäyttöisyys säästää. Puhumattakaan varmuuskopioinnin ja palautuksen sujuvudesta.  Makuasioita – omani olen löytänyt.

Vakuutus ei korvaa menetettyjä tiedostoja, joten back up baby, back up!

sunnuntaina, tammikuuta 03, 2010

Porttikielto! Jee, olenko vaarallinen?

Aikoinaan olin lentää Virojoen Itäviitta-ravintolasta, kun ilakoin vallattomasti kavereitten kanssa. Syynä muka päihtymys. Tulin suoraa autokoulusta ravintolaan, alkoholia veressä nolla. Muuten vain hauskaa. Sama ällikkätunne virisi tänään, kun kesken verkkoviestinnän sain porttikiellon Dojolaiset-sivustoon.

"Dojolaiset.com on heimomme osoite ja pääasiallisin harjoittelupaikkamme on verkko. Dojolaisten päämääränä on hyvinvointi ja onnellisuus – hyvä elämä. Toimiva sosiaalinen verkosto ja hyvät ihmissuhteet kuuluvat oleellisesti hyvään elämään. Toimintamme ydin on, että autamme tiedoillamme, taidoillamme, kokemuksillamme ja kontakteillamme toinen toisiamme. Tätä kaikkea on hyvä elämä – living smart."

Serkkuni ja muutama tuttava ovat dojolaisissa, itse olen ollut murreryhmässä vapaa-aikoinan silloin tällön aktiivinen, innostunut sitä kautta taas kirjoittelemaan murrepakinoita. Onnekseni olin tallettanut murrepakinat muuallekin, lähettelen niitä paikallislehteen ja olen lukenut ääneenkin, tallessa ovat siis. Mutta ajatella, jos en olisi tekstejäni tallettanut muualle!

Miksiköhän minut lempattiin pihalle? Dojolaiset-Ning oli aluksi kaikin puolin avoin sivusto, sitten siellä suljettiin muu, paitsi etusivu. Ihmiset juttelevat terveyteen ja vapaa-aikaan liittyvistä asioista. Joissakin viesteissä sisäpiirin mukaan tuntuu olevan heimolaisuus eli dojolaisuus. Taustalla Antti ja Maarit Heikkilä sekä avoimesti etusivullakin näkyvä Rasalas-kustantamo. Maarit Heikkilä näyttää emännöivän, häneltä on tullut muutamia verkostoviestejä, kuten jokin aika sitten paimennus käyttää omaa naamaa profiilikuvana. Etusivulla lukee opastavasti:
"Rekisteröidy antamalla nimesi ja sähköpostiosoitteesi sivuston ylläpitäjälle ja esittele itsesi muille KASVOKUVALLA ja etunimellä. Jokainen, joka lähettää fantasiakuvan, ei ole vielä kypsä dojolaiseksi, eikä tule hyväksytyksi."

Kirjoittelin eilen uuden pakinan, tuttavustuin uuden dojolaisen kanssa ja toivottelin murreryhmässä uutta vuotta. Sitten tuli ryhmäviestiä keskusteluista, joissa oli käynyt ilmi, ettei tohtori Tolonen saanut liityntälupaa dojolaisiin. Syynä oli hänen harjoittamansa vitamiinikauppa. Verkostoviestiä selityksenä tuli molemmilta Heikkilöiltä. Epäkaupallisuudessa ei mainittu mitään, että bisnestä tehdään verkoston etusivulla esittelemällä Rasalaksen kirjoja. Aika napakasti eräs murreryhmäläinen kommentoikin:
EDIT: tästä poistettu lainaus, jonka nappasin porttikiellon jälkeen selaimen välimuistilta kuvaamaan tunnelmia. Tein väärin, koska keskustelu oli salasanan takana. Pyydän anteeksi.


Aika kovilla sanoilla Heikkilätkin verkostoviesteissään ampuivat tohtori Tolosta ja hänen bisnestään. Viestit ovat tallessa, mutta en nyt tähän laita.

Muutaman verkoston ylläpitovastaavana ymmärrän, että välillä häiriköitä pitää sulkea ulos, kuten sellaisia, jotka laittavat paljaan mulkun profiilikuvaksi tai sellaisia, jotka lupaavat vapaasti rakstaa juuri sinua, klikkaathan linkkiäni. Oma uhkaavuuteni oli dojolaisissa kovin aneemista. Kun murreryhmän vetäjä oli päättänyt Tolos-keskustelun vuoksi vetäytyä verkostosta ja jatkaa Facvebookissa, komppasin, että jatketaan siellä ja siitä napsahti porttari. Wau. Ajatuspoliisilla on ollut kiivas ilta, päättyneekö tuohon?

Kun ylläpitäjä sulkee Ning-verkoston jäsenen, hän voi myös palauttaa profiilin, jolloin myös kaikki tekstit palaavat. Jos olisin itse ennättänyt erota, olisin voinut hyvästellä verkostotuttavani ja jättää yhteystietoni mm. sille emäntäkoulukaverille, jota en aikoihin ollut tavanut. Olisin myös voinut tallettaa viestejäni ja kuviani. Nyt voin pyytää Ningin ylläpitoa Palo Altossa poistamaan kiinnitykseni dojolaisiin.  Yhtään ainutta epäasiallista tai edes epämääräistä viestiä en kolmikuukautisen jäsenyyteni aikana verkostoon jättänyt. Minua ei siis potkittu pois mielipiteitteni vuoksi. Jänskä nähdä, saanko perusteet porttikiellolle, pyysin niitä.




EDIT: Muutama Qaiku-kommentti-aiheesta, Twitterissäkin (pari poimintaa myös #communityfail).

EDIT: Tämäpä hyvä opetus! Jotta saisin koko profiilini ja kaiken dojolaisiin tallettamani pois, minun tulisi ensin erota kaikista Ning-verkostoista, lopettaa myös samalla profiililla aiemmin luomani verkostot ja sitten Palo Alton verkkovelhot voivat tuhota verkostoon tallettamani. Vastaus tuli todella nopeasti:

Hi There!


If you would like to deactivate your entire Ning account, you'll first need to leave all Ning Networks you are a part of, using the steps below. Then, let me know when you have finished that and I can proceed with the deactivation.


1) Sign in to http://www.ning.com.
2) Click on the "Ning Networks" link at the top of the page. Select "I've Joined" to view the Ning Networks you are a member of.
3) For each Ning Network you'd like to remove yourself from, click "Leave" below the network name and tagline.
4) Confirm that you'd like to leave this Ning Network and delete all your content by entering your password. Repeat this process for all the Ning Networks you'd like to leave.
5) If you've created any Ning Networks, delete them under the "I've Created" tab. Select "Delete" below the network name and tagline, and confirm that you'd like to delete your Ning Network by entering your password. Repeat this process for all the social networks you've created.


Once you have removed all of your content, please reply to this email and we'll go ahead and deactivate your account. We won't deactivate your account until we receive your reply.


Cheers,
The Ning Team

lauantaina, tammikuuta 02, 2010

Rapauttaako Twitter sivistyksemme?

Tänä vuonna Twitter-lintu on tehnyt pesän Suomeen. Syystalven aikana Sometu-verkoston sivuilla pohdittiin varjopuolia (Twitter-kapinoita konferensseissa). Twitteriä on moitittu hypetykseksi. Sitä on pidetty muodikkaana kuhina-pöheikkönä, jonka minimaalinen viestimerkkien määrä tekee koko välineestä kehnon.

Jokaiseen viestimeen kehittyy vähitellen oma viestintäkulttuuri. Jokaista välinettä ihminen osaa käyttää juoruiluun, ilkeilyyn, kiusaamiseen, rikoksiin ja kaikenlaiseen varjoisaan. Sinänsä pelkkä viestinnän väylä itsessään ei ole hyvä tai paha. Jo Sokrates aikoinaan moitti kirjoittamista ihmisen ajattelua ja muistia rapauttavana viestintätapana.

En usko Twitterin tai minkään viestintävälineen rapauttavan sivistystä. Ihminen ja kulttuuri on jotain monisyisempää. Tietämättömyys tai hengellinen velttous suhteellista. Tapain turmellus muutakin kuin törkyviestejä netissä. Ylilyönnit saattavat liittyä myös uutuuteen. Silti niihin on hyvä ottaa kantaa ja reagoida. Rajoja pitää aina miettiä, niistä on keskusteltava. Jos niin ei tehdä, arvomaailma latistuu. Ja sen ohessa myös sivistys rapautuu. Mutta juttu on suurempi kuin Twitter.

Twitter on mielestäni kiehtova. Syitä on kolme: lyhyt merkkimäärä, lukemattomat liitännäissovellukset ja monet käyttötavat. Lyhyt merkkimäärä inspiroi kehittämään uusia koodeja, jokaista kirjainta ja välimerkkiä joutuu miettimään ja usein hämmästyy itsekin, miten paljon kumminkin 140 merkkiin mahtuu. Liitännäissovellusten loputtomuus tekee Twitteristä ainaisen askartelukohteen. Askartelupakkauksia löytyy hupihetkiin ja hyötykäyttöön. Monet käyttötavat suovat jokaiselle tilaa muokata Twitter omiin tarpeisiin, omaan elämänrytmiin ja viestintävälineisiin.

Sometu-verkoston Twitter-ryhmässä on koottu pohdintaa Twitterin luonteesta ja käytöstä.Twitter-oppaita löytyy, ihmiset vinkkaavat toisiaan Twitter-askarteluun ja merkittäviä innovaatioita syntyy jatkuvasti siitä, miten Twitter voi edistää liiketoimintaa. Joitakin vinkkejä ja havaintoja olen noukkinut talteen, tässä blogissakin Twitter on esiintynyt useaan otteeseen tämän vuoden aikana.

Olen itse saanut monet kerrat korvaamatonta apua Twitterin kautta. Nopeasti ja avuliaasti. Hyviä vinkkejä, uutisia, hupia. Silti pidin aika merkillisenä, että Twitter nousi tänä vuonna ainakin yhdessä listauksessa oppimisen sadan huippuvälineen ykköseksi. Ei kai nyt sentään.

Kysyin eilen Twitterissä, miksi kyseinen väline on hyvä ja tässä muutamia kommentteja, samaa mieltä täälläkin, että:

@koivulahti: Voi seurata ketä tahansa ja on siksi hyvä keino pysyä tutkalla päivän puheenaiheista sekä kollegoiden ja kumppanien touhuista.

@mervijan: Twitter on kuin itsestään täyttyvä piparipurkki. Pipareita eri maista, eri resepteillä joka makuun ja lähtöön : )

@sinikkalw: Twitter on täynnä älyttömän avuliasta väkeä, sekä reaaliaikainen ja nopea. Vastauksia saa nopeasti melkeinpä mihin vaan.

@KristiinaMeme: BTA=Bileet Taskussa Aina. Aina juttuseuraa!


perjantaina, tammikuuta 01, 2010

Raadonsyöjät netissä

Hakutulosoptimoinnin iljettävä ilmiö: eilisen ampumatapauksen jälkeen muutamat mediatalot ostivat nopsaan Googlen AdWors-hakusanoja, joita Issakaisen Tommi noukki talteen (ruutukaappauksia): MTV3 ja Iltalehti, avainsanoina mm. Shkupolli, Espoo, ampumavälikohtaus.

Täällä ainakin napsahti hakuboikotti päälle näiden firmojen suhteen. Yäk.
EDIT: Markkinointi & Mainonta uutisoi aiheesta.

Varmuuskopioi, se on niin helppoa!

Issakaisen Tommin tuore viserrys (alkujaan bloggaus) innosti vielä erikseen täälläkin muistuttamaan, että ota ihmeessa rutiiniksi varmuuskopiointi! Keinoja on monia ja parhaat huippuhelppoja.

Joulukuuni alkoi muun ohessa sillä, että tietokoneen näppiksille läikähti arviolta ruokalusikallinen ihan tavallista nestettä. Onnekkaasti suoraan tuulettimeen, josta se oli ruumiinavauspöytäkirjan mukaan läiskynyt kaikkialle. Korjausarvio 1800 euroa. Kiitos Lähivakuutuksen kotivakuutuksen, sain ostaa uuden koneen, vaurioitunut kun oli vain 4 kuukautta vanha. Omavastuuseenkin löytyi alkuvuodesta saatu arvokortti. Kun jouluaatonaattona vein kuitteja toimistoon, virkailija kertoi, miten toisinaan ihmiset peräävät myös korvauksia tuhoutuneista tiedostoistaan, kuten valokuvista. Ei vakuutus sellaisia voi korvata. "Mikä niiden hintakin olisi?" vakuutusvirkailija ihmetteli.

Samana aamuna kirjanpitäjäni luona ällisteltiin sitä, mitä yksiyisyrittäjälle käy, kun tietokone ei aamulla käynnisty. Hänellä oli ollut sellainen aamu. Tilanne oli pelastettu, mutta vinkkasin, että tikkujen lisäksi ulkoinen kiintolevy ja automaattinen varmuuskopiointiohjelma.

Nesteytetty koneeni käynnistyi ja sammui omia aikojaan niin kauan kuin akussa virtaa riitti (sitä mallia Mac Book Pro, ettei akkua saa itse irti). Time Capsule päälle ja Time Machine varmuuskopioimaan. Vaikka kone ei ollut hereillä pitkiä toveja kerrallaan, viimeisin varmuuskopio syntyi. Tärkeimmät juttuni ovat nettipilvissä ja useilla koneilla. Yhden koneen varassa ei ole mitään. Eikä tietotyöläisellä saisi koskaan olla.

Siis jos et ole viikkoon varmuuskopioinut, tee se heti. Nyt. Mahottomasti hyviä apuja asiaan. Ja tarkista ihmeessä kotivakuutuksesi! Tuoreella koneellani oli myös AppleCare, jonka suunnilleen ainut ei-korvattava on tuo nestevaurio. Alla suloinen konevainaa opiskelumatkalla Tampereen junassa:

Vanhoja sanomalehtiä ja tuoretta somea

Monta vuotta siitä, kun kotona ensikertaa ehdottelin, että voisi sanomalehden tilaamisen sijaan lukea verkkolehteä. Ei ottanut tulta silloin, mutta nykyisin kaikki ovat tyytyväisiä siihen, ettei turhaa postia tule. Uutiset luetaan netistä, tietokoneella tai puhelimella. Siitä on tullut normaalia.

Twitter-tuttavistani osa toimii netin kirjeenvaihtajina, aina tuoretta kalaa jaossa. Osa uutisista saapuu syötteenlukijaan, osa Friendfeediin. Syötteenlukijasta jaan erikoisalani juttuja eteenpäin.

Yhä useampi tuttavani jakaa uutisia sivuharrastuksenaan. Silloin tällöin. Kun kymmeniä silloin-tällöitä summautuu, päivän ajankohtaistarjonta on personoitua ja riittävää. Tuntuu kuin joku jossain toimittaisi parhaat palat juuri minulle. Huippua ihmiselle, joka ei voi olla säilömättä eteen osuneita herkkuja. Verkon varaan heittäytyminen opettaa luopumaan lehtileikekansioista ja vuosikertakokoelmista. Aina ne jostain löytyvät, jos tarvitaan. Tai koskaan ne eivät kumminkaan löydy omista varastoista, kun tarvis olisi.

Toisaalta vanhat uutiset antavat kiinnostavaa perspektiiviä. On huippua ollut lukea esimerkiksi tämän joululoman pannuhuonehetkinä Maaseudun Tulevaisuuksia vuodelta 1989. Twitter säilöö esimerkiksi vain viimeiset 3200 viestiä, joten nettikellarin hyllylle tarvitaan säilöntäapua, kuten BackupMyTweets.

Kotimaiset aviisit ovat edelleenkin kovin heikosti tuotteistaneet nettitarjontaansa, vaikka esimerkiksi Chris Anderson on seikkaperäisesti (ja ilmaiseksi) kertonut, kuinka homman voi toteuttaa. Itse esimerkiksi ostaisin netitse johtavan valtakunnalisen sanomalehden juttuja, jos niitä saisi erikseen muutamalla sentillä. Jos käyttöliittymä olisi hyvä ja olisi vaikka oma ostoskukkaro, jonne tallettaisin kympin, käyttäisin aika surutta nettirahaani juttujen ostamiseen.

Sorsastuskausi 24/7 – ooh, mikä autuus!

Yksin ajattelu johtaa yksipuolisiin tuloksiin. Siksi on aina hyväksi kysyä toiselta. Toinen voi olla  säilöttyä laatua: kirja, radio-ohjelma, elokuva. Mutta parhainta aina, jos toinen on elävä ihminen. Some on tuonut tiettyyn teemaan intoutuneet asianharrastajat sekä ammattilaiset lähemmäs toisiaan. Yhä useammin työn ja muun olemisajan raja häviää.

Amatöörit–ammattilaiset -keskustelulla on netissä jo pitkät perinteet. Suurta huolta ammattinsa puolesta ovat kokeneet esimerkiksi valokuvaajat. Mutta virta käy myös toiseen suuntaan: yritykset ja ammatinharjoittajat hyötyvät. Joku juttelee huvikseen siitä, mitä toinen tekee työkeen. Ja se työkseen tekijä saa tietenkin juttelusta taloudellista hyötyä.

Nettijoukkoille annettu tehtävä inspiroi ihmisiä jakamaan maksutta omastaan. Ilmiön englanninkielinen nimitys on crowdsoursing. Suomenkielistä nimitystä on haettu. Sanastokeskus TSK ehdottaa seuraavaa (jos olet Google Wavessa ja haluat osallistua termitalkoiden kommentointiin, julkinen Wave aiheesta löytyy nimellä TSK:n Web 2.0 -sanaston vedoksen ihmettelyä):

talkoistaminen ; joukouttaminen ; joukkoulkoistaminen
mieluummin kuin: yleisöosallisuus
sv skockjobb n  ; folkjobb n ; ~ grupparbete n
en crowdsourcing
työn tai tehtävän antaminen vapaaehtoisista ihmisistä koostuvan joukon suoritettavaksi   


Talkoistettavat tehtävät liittyvät usein tiedon hankkimiseen, järjestämiseen ja analysointiin. Talkoistamisessa työn tai tehtävän suorittaa tyypillisesti alan ammattilaisen sijaan harrastaja tai joukko harrastajia. Harrastajat suorittavat työn vapaaehtoisesti vapaa-aikanaan, eikä heille makseta siitä korvausta, tai korvaus on matalampi kuin ammattilaisille maksettava. Esimerkki talkoistamisesta on, että yritys valitsee mainoskampanjaansa tarvitsemansa valokuvan harrastajakuvaajien sisällönjakopalveluun tallentamien kuvien joukosta tai että viestintäväline hankkii uutisia ammattitoimittajien sijaan maallikoilta. Talkoistaa voidaan myös muun
muassa laskenta- ja suunnittelutehtäviä.


Tuija Aalto kirjoitti aiheesta jo pari vuotta sitten Tuhat sanaa -blogissaan: Crowdsourssaus tavallistuu. Blogikirjoituksessa sekä kommenteissa löytyy talkoistamisen, joukouttamisen, joukkouttamisen ja sorsastuksen käännöstapailua. Mukana on myös linkki klassikko jaikaisuun, jossa Suviko kaipasi sääntöjä jaikusourcingille ja Sun äitis pähkäilyyn, miksei sääntöjä tarvi kaivata.

Vakiintuneeksi merkiksi ammatillisesti hyödynnettävään netti-ihmettelyyn on muotoutunut maininta: sorsastan. Termi on mainio, viittaahan se äänneasultaan crowdsourcing-sanaan ja sisällöltään metsästämiseen, saaliin kärkkymiseen.

Sovin äskettäin kirjoittavani yhden jutun opetusteknologian virstanpylväistä, miten liitutaulusta on siirrytty sosiaaliseen mediaan ja interaktiivisille valkotauluille.


Tein yhden toivioretken käyttäytymistieteellisen kirjastoon Siltavuorenpenkereelle, eikä tulokseton retki ollutkaan. Toissapäivänä ja eilen, vaikka olikin loma-aikaa ja uuden vuoden (aaton)aatto, kyselin nettiapua Qaikussa, Twitterissä ja tässä blogissa. Mietin vielä, että ajankohta on huono, pitää kysellä varmasti uudelleen. Sellaisia paisteja on nyt kumminkin kannettu eteen hopeatarjottimella, ettei paremmasta väliä.

Nettiauttaminen on kevyttä. Olen moneen kertaan vinkannut omalle polulle osuneille kysyjille jotain pientä. Jos kysymyksen kohde on tuttu, vinkkaaminen sujuu vaivatta, se jopa auttaa itseä syventämään omaa osaamistaan asian suhteen, mistä syntyy ensimmäinen palkinto. Toinen palkinto on se, että tohtii itse kysyä. Verkossa ei vaadita kaupankäyntiä: sinä minulta, minä sinulle vaan netti on kollektiivi. Kysyn netiltä, netti vastaa minulle, toki ihmisten äänillä, ja sitten voin vastineeksi itse jakaa omasta tietämyksestäni samalla tavalla.