Sosiaalisen median petollinen intiimiys

Joissakin Facebook-kohuissa ja Twitter-kapinoissa on jo noussut esiin se, että sosiaalinen media kääntyy herkästi nurinperin. Olisikin keskusteltava monialaisen ymmärryksen voimin, millaisiin sosiaalisen median käytänteisiin ihmisiä ohjataan ja opastetaan.

Jo nyt 40+ ihmiset vaihtavat postilaatikolla kuulumisia nettisaiteista: "Löysitkö somesta naapurikuppilan tai Leelian lepotuolin?" Itsekin törmäsin työkaupungin kerrostalopihalla kokeneen ikäiseen herrahenkilöön, joka tuli tervehtimään, että mepä olemme samassa nettiverkostossa. Erilaiset vapaa-aikaan, harrasteisiin ja elämäntapaan liittyvät verkostot levittäytyvät nettiin. Mutta miten sosiaalisen median nykyiset palvelualustat ja ohjelmistot soveltuvat naapurikuppilan- tai Leelian lepotuolin -kaltaiseksi avautumispaikaksi?

 Blogi on aika selkeä, blogin kirjoittaja itse asettaa rajat ja hän myös valitsee sen, käyttääkö omaa todellista nimeään, esitteleekö kasvonsa vai kirjoittaako nettipersoonan suojissa. Epäasiallisista sisällöistä voi ilmoittaa ja useissa järjestelmissä on myös mahdollisuus asettaa portti, joka kertoo, että nyt mennään porno-osastolle. Blogin ongelmana voi olla palvelun kaatuminen, mutta tätä vaaraa torjutaan ottamalla varmuuskopioita. Omalle kohdalleni on osunut viimeisen viiden vuoden aikana yksi palvelun hetkellinen kaatuminen. Kaikki kadoksissa olleet tekstit palautuivat pienen ajan jälkeen.

Mikroblogit, kuten Qaiku ja Jaiku ovat täysin julkisia. Jokainen voi päättää ketä seuraa. Omia viestejään voi tuhota tai editoida, jos alkaa nolottamaan, tosin mopo voi ehtiä sitä ennen karkuteille ilman ohjaajaa. Suomalaisilla mikrokanavilla keskustelut ovat velloneet pienin lainein ja enimmäkseen asialinjalla tai sanailoittellen. Twitterin kaltainen hetkiviestintä on ryöpsähtänyt joissakin tilanteissa asiattomuuksiin, kuten Sometu-keskustelussa on kelailtu, mutta pidemmällä aikavälillä pistemäisyys ja viestivirta hukuttavat mahdolliset karjumiset ja piikittely.

Ongelmallisia sen sijaan ovat verkottumisalustat, kuten Facebook ja Ning. Facebook tosin on viime aikoina laajentanut yksityisyyden säätövalikoimaansa, jolloin henkilö itse voi tehdä valintoja oman näkyvyytensä suhteen. Ning verkottumisalustassa taas tilanne on melkolailla päin vastainen, sillä verkoston perustaja määrittelee profiili- ja seuraamistietoja lukuunottamatta palvelun rakenteen, kuten näkyvyyden ulkopuolisille ja tätä näkyvyyttä verkoston perustaja ja ylläpitäjä-roolin saaneet voivat vaihtaa koska tahansa.

Ning tarjoaa myös auliisti syötettä kaikilta sivuila riippumatta siitä, onko sivut suljettu ulkopuolisilta vai ei. Tein erästä tapausta varten kokeen, eikä syötteen saaminen ole mitenkään kytketty verkoston jäsenyyteen vaan syötteen saa kuka tahansa. Koulukäytössä ja asialinjan harrastuksissa tästä ei ole mitään haittaa. Ningin syöte on typistetty, se sisältää suunilleen 50 ensimmäistä merkkiä. Joka tapauksessa intiimijutusteluun ja avautumiseen turvaton alusta.

Facebookin ja Ningin ongelma on myös siinä, että sisällöt ovat palveluntarjoajan palvelimella. Näistä ongelmista Reijo ja Elias Aarnio ovat vastikää kirjoittaneet Opettaja-lehdessä (51/2009). Koulukäytössä sallimme tai jopa suosittelemme lempinimiä ja kirjautumiseen webmailia. Myös tehtävän asettelussa on syytä miettiä sopiva yleisluontoisuus, kuten koulussa aina. Myös ohjeistus on tärkeää. Näitä asioita olisi hyvä kehitellä kollektiivisesti, esimerkiksi Vinkkiverkon Ning opetuksessa -ryhmässä.

Tunneviestintä ja sosiaalinen liima ovat parhaassa tapauksessa rakentavia ja elämän suolaa, mutta tunneviestinnän pauloissa myös usein unohtuu se, että netti on aina porteista ja vartijoista huolimatta keskustori ja markkinapaikka. Mediakasvattajat usein kiteyttävät, ettei verkkoon kannata laittaa itsestään mitään, mitä ei olisi valmis laittamaan lähikaupan ilmoitustaululle.

Toisaalta kun säännöt sovitaan ja tietoturvaan sekä identiteetin suojelemiseen liittyvät asiat tunnistetaan, netti tarjoaa paljon ilahduttavaa toimintaa erilaisille ihmisille.