sunnuntaina, huhtikuuta 25, 2010

Mitä järkeä Twitterissä? #ITK2010

Luin eilen erään konkariopettajan blogista kohtuullisen nuivia kommentteja Twitteristä ja sen käytöstä tapahtumien taustakanavana. Ei tietenkään ole tarkoitus, että kaikki ilahtuvat ja ihastuvat Twitteriin. Ihan sama kuin pahan ruuan ja huonojen tv-ohjelmien kanssa: ei tartte ottaa, jos ei maistu.

ITK-konferenssissa Twitterin käytöstä voin listata monenlaisia etupuolia, joista ainakin itselleni ja muutamille tuttavilleni tuntui olleen hyötyä:

Twitterillä tiedotettiin, missä alkaa mitä ja kuka on äänessä. Esimerkiksi joukko Elma-julkkareihin tulijoita oli menossa väärään paikkaan, mutta kiitos Twitterin, oikea paikka löytyi hetkessä. Ohjelmalakanan kanssa oli välillä tihrustamista, että missäs olikaan se, jonne ajattelin mennä. Kaverin twiitti auttoi suunnistamaan. Twitteristä selvisi myös useammankin kerran, että kuka on äänessä ja itse kertasin vielä kotona Twitteristä, että loppupuheenvuoron pitäjä oli siis Johannes Ojansuu. Kännykän Twitter oli kaikista kätevin tämän informaation löytämiseen.

Kollektiivisten muistiinpanojen tekeminen on Jaikun, Qaikun ja Twitterin aikakaudella muodostunut vakiintuneeksi tavaksi. Itseäni ei haittaa yhtään, että osa talletetuista lauseista on samoja. En kirjoita konferensseissa kynällä paperille, en kaipaa mitään papereita. Kirjoittaminen on kuitenkin hyvä tapa oppia ja hahmottaa ja kun kirjoittaa nettiin, samalla jäsentää kuulemaansa. Kollektiivinen jäsentely on ehdottomasti hauskempaa kuin yksin tehty. Toivon mukaan jatkossa twiittejä tai mitä lie minimerkintöjä voidaan myös kätevästi koota mielleavaruuskartoiksi tai 3Dmiellekartoiksi tai jotain sinne päin. Mukaan tietenkin kuvia ja videopätkiä. Twitterin kautta löytyi myös nopeimmin linkit Bambuser-videoihin ja eri reittejä lähetettyihin valokuviin.

Twitter-profiilien kautta tuli tunnistettua monia konferenssiosallistujia. Tulin myös itse tunnistetuksi. Hauskaa oli, kun ihmiset tulivat moikkaamaan ja juttelemaan. Vaatimatonkin verkkokontakti madalta kontaktin ottamisen kynnystä.

Twitter yhdisti myös fyysisesti läsnäolleita etäläsnäolijoihin. Itse ainakin vastasin muutamiin etäläsnäolijoitten kysymyksiin Twitterin kautta. Oleelliset vastaukset levisivät myös nopeasti twiitteinä eteenpäin. Joku kokee tämän moninkertaisuuden harmillisena, mutta itse en. Silmä tottuu hahmotunnistamaan tutut twiitit.

Erityisen ilahduttavaa on kiittelyn ja moikkailun kulttuuri, joka kotimaiseen Twitteriin on syntynyt. Kiitos on pieni asia, joka ei vaadi paljon, mutta ilahduttaa suuresti. Ehkä kiittelykin voi joskus riistäytyä; puuroksi menee jos kaikkia kiitetään moneen kertaan kaikesta. Silti pieni ylikiittely on pieni hinta siitä ystävällismielisyyden ilmapiiristä, joka mikroviestinnän ympäristöissä vallitsee. Twitterin ohella aivan vastaava tunnelma leijuu myös Qaikussa.

Kätevää Twitterissä ovat myös kaikenlaiset lisävimpaimet ja soveluspalvelut, joilla kertynyttä informaatiota voi ohjailla ja seuloa.

Lisäsin tämän pikkumietteen otsikkoon #ITK2010, mistä seuraa, että kun tämän blogimerkinnän otsikko menee omaan Twitteriini, se menee myös ITK-päivien Twitter-koosteeseen ja sitä kautta myös osaksi konferenssin syötevirrasta tehtävää tutkimusta.

3 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Maailma on yksinkertaisesti muuttunut. Oppiminen ja opettaminen ovat muuttuneet. Twitter on yksi hyvä esimerkki tästä muutoksesta. Kaikki muutos aiheuttaa myös vastarintaa ja sekin on hyvä. Maailma ei ole mustavalkoinen. Muutos ja kehitys ovat kuitenkin väistämättömiä asioita. Elämä itsessään on jatkuvaa muutosta. Meidän tehtävämme on johtaa tätä muutosta haluamaamme suuntaan.

Anne Rongas kirjoitti...

Tero, elämän rikkautta on se, että emme ole kaikki samanlaisia ja että innostumme eri asioista. Koulun suhteen on toki katsottava myös lastenja nuorten etua, etteivät jää jostakin tärkeästä taidosta paitsi vain sen vuoksi, että opettaja ei innostu eikä halua. Aika huolissaan tunnutaan nyt oltavan siitä, miten erilaisessa asemassa ollaan eri kouluissa. Toisissa kehitetään, toimintaa uudistetaan ja luodaan yhteistyötä moneen suuntaan. Toisissa taas toimitaan kuten ennenkin, vaikka maailma onkin muuttunut. ITK-päivillä valtiosihteeri Misukka totesi, ettei koulu voi olla museo.

Kerran eräs isä sanoi, ettei hän halua, että hänen lapsensa on jatkuvien kokeiluhankkeitten kohteena. Omat lapseni eivät päässeet peruskouluaikanaan yhtä venäjän opetuskokeilua kummempien projektien kohteiksi, enkä itse ole kovin tyytyväinen. Hanketoiminnan hyvänä puolena on, että aikuiset tekevät yhteityötä ja rajat rikkoontuvat. Kokeillaan asioita. Omilta kouluajoiltani muistan hyvin ympäristökasvatushankkeen, jossa suunnittelimme kuntakeskusta, istutimme puita, osallistuimme tv-ohjelmaan. Se oli oikeaa elämää, koulua elämää varten.

Unknown kirjoitti...

Totta puhut! Suomi on ehkä jo jäänyt vähän kelkasta eikä aikaa ole hukattavaksi! Onneksi meillä on erinomaisia tuloksia oppimisen saralla perinteisin menetelmin. Maailma kuitenkin muuttuu hurjaa vauhtia eivätkä nämä eväät enää kohta riitä. Koulun on muututtava tai sitten oppiminen siirtyy muihin foorumeihin!