Viikko sitten ärsyttävän yksioikoisesti tartuin Iltalehden otsikkoon, jonka mukaan interaktiiviset taulut mullistavat suomalaisen oppimismaailman. Jatkan nyt vähän lempeämmin.
En usko teknisten härpäkkeitten pelastavaan voimaan, en usko siihen, että vain laitehankinnoilla ilman toimintakulttuurin muutoksia ja kaikkea, mitä sen toteutuminen tarvitsee, saadaan juurikaan mullistuksia aikaan. Seppo-setä antoi palautteessaan hyviä esimerkkejä, joiden soisi avautuvat niin oppilaitosmaailmassa kuin laitetoimittajien tuotekehityksessä. Yrityksissä kamppaillaan saman murroksen vaiheilla: härpäke ei yksin riitä, tarvitaan kokonaisuuden johtamista, asenne- ja työtapojen muuttamista.
Oppimistuotteiden konseptoinnissa on monia haasteellisia osia. On helppo myydä laite tai kirja tai vaikkapa pdf-tiedosto. Kappaletavaroita, valmiiksi tuotettuja, vakioituja, jokaiselle samanlaisia. Oppimisympäristöjä tai intraa onkin sitten jo paljon vaikeampaa myydä, puhumattakaan näistä sosiaalisen median jutuista.
Miten tehdä bisnestä jollakin, joka vaatii asiakkaan toimintaa, osallistumista, räätälöintiä. Yrityksissä myydään ratkaisuja. Kun ajatellaan vaikkapa wikipalvelun tuomista osaksi yrityksen toimintakulttuuria, ei riitä, että mennään kauppaan ja ostetaan wiki. Samalla tavoin toiminnan mahdollistavat koneet ja laitteet ovat tyhjiä ilman sisältöä ja mitä vuorovaikutteisemmasta, interaktiivisemmasta tuotteesta on kysymys, sitä mutkikkaampaa.
Tarvitaan teknisen hallinnan oheen jakamisen ja yhteistyön kulttuuria. Interaktiivisten valkotaulujen ihmevoimaa vähätelleen bloggaukseni kommenteissa Teromakotero ja Seppo-setä ansiokkaasti toivat esille, että tätä tekniseen laitteeseen liittyvää sosiaalista toimeliaisuutta on jo kehittynyt.
Entä, jos oppisisältötoimittaja voisi tarjota tuotteensa ohessa valmiita reittejä tuotetta käyttävien verkostoihin? Tapahtuuko tätä? Ainakin tämänpäiväisen Kauppalehden mukaan suomalaisyrityksissä vielä epäröidään ja nähdään uhkakuvia sosiaalisen median oheistamisessa asiakasrajapintaan. Se, että esimerkiksi hologrammidemokoneen mukana seuraisi valmiiksi integroitu liittymä nettiverkostoihin, loisi tuotteelle huomattavaa lisäarvoa. Nimittäin mikäli tuotteen hankkivassa organisaatiossa ollaan siinä toimintakulttuurin vaiheessa, jossa kontaktit talosta ulos suodaan ja jossa yhteiskehittely, jakaminen ja muu sellainen katsotaan edistävän työtä ja kyseisen yksikön menestystä. (Hologrammidemokone on sellainen laite, jolla voidaan luoda kolmiulotteisia kuvia vaikkapa aivoista, hirvikärpäsestä tai Eiffeltornista luokan pöydälle, ei taida olla vielä tuotannossa.)
Tästä on vain pari vuotta aikaa, kun tapasin laivaseminaarissa erään viisaan naisen, joka oli erään oppimisen osa-alueen maan pätevintä kärkeä. Hän oli vaihtanut työpaikkaa suuren kaupungin päävirastoon. Ja häneltä oli kielletty kaikki keikkaluennot, jopa yhteydenpito ulos talosta. Syy oli tietenkin siinä, että hänen erinomainen osaamisensa oli ostettu taloon ja sitä ei nyt saanut jakaa muille. Hän itse koki tilanteen valitettavana. Hän olisi pitänyt mielellään yhteyttä samaa asiaa pähkäileviin kollegoihinsa. Huipuinkin huippu on ihminen, joka kaipaa keskustelua. Kun tätä ajattelutapaa ryhdytään purkamaan, vaaditaan aika monta asennonmuutosta monessa päässä ja monessa organisaation osassa.
Puhumattakaan sitten siitä, että monilla kunnilla ei ole tarjota omille organisaatioilleen, kuten kouluille, muuta kuin IT- tai atk-tukea, joka hoitaa yhteydet kuntoon ja raudat raksuttamaan. Sosiaalisen median käyttötukea ei ole. Eikä esimerkiksi kouluilla pedagogista teknistä tukea. Huutakoon hep, jonka tvt-strategioissa puhutaan interaktiivisesta tekniikasta niin, että puhutaan myös ihmisten keskinäisestä yhteistoiminnasta, verkostoista, sosiaalisesta mediasta tai millä nimellä nyt sitten kutsutaankaan. Siis muustakin kuin laitteista ja ohjelmista ja näiden mekaanisesta käyttötaidosta.
Koulupuolella on tietenkin ensin vielä mietittävä sekin asia, ettei ole riittävästi ihmisiä ja aikaa, on kunta-yyteet, on lomautukset, sijaiskiellot, täyttämättömät virat, poissäästetyt kouluavustajat ja erityisopetustunnit. Mitenhän on tuon valtakunnallisen tasa-arvonkaan laita tietoyhteiskuntavalmiuksissa ja niihin kasvamisessa tai kasvattamisessa.
ELMA on raportti (e)oppisisältöjen liiketoimintamalleista Teknologiakeskus Innopark Oy:lle tekijöinään Kari A. Hintikka ja Anne Rongas. Osallistu ja seuraa Twitterissä tai Qaikussa.
8 kommenttia:
Noiden hienojen teknisten härpäkkäiden tarina organisaatiossa lienee se, että joku myyntitykki on onnistunut vakuuttamaan johdon niiden tarpeellisuudesta (siis tarkoitan tässä teknisiä härpäkkeitä en johtoa). Tämän jälkeen niitä hankitaan useita ja sitten aletaan puhuaan suureen ääneen, miten opetus voi harpata nyt suuren askeleen eteenpäin näiden avulla. Annetaan määräys, että niitä pitää ruveta käyttämään.
Mitä tästä sitten seuraa? Stressaantuneita opettajia, jotka pelkäävät tunnille menoa, kun heidän luokassaan on tuollainen härpäke ja sitä pitäisi johdon määräyksestä alkaa käyttämään, vaikka opettajalle itselleen ei ole ilmennyt tarvetta. Hänelle olisi riittänyt tietokone ja videotykki.
Väitän, että tällainen ylhäältä synnytetty "tarve" on organisaatioissa aika yleistä. Mitäs sitten, jos tämä tarve olisi syntynyt opettajista ja heidän todellisista tarpeista, halusta tehdä jollain härpäkkeellä jotain ihan oikeasti. Silloin opettajilla olisi motivaatiota härpäkkeen käyttöön, mutta tie todennäköisesti kivisempi.
Itse olen tykästynyt noihin valkoisiin tauluhin, koska niitä voi käyttää hiirenä. Ei tarvitse mennä aina koneen ääreen, vaan taulusta voi napsauttaa vaikkapa Prezi-esitystä eteenpäin. Todella mukavia leluja. :)
Niinpä! Kunpa koulutusorganisaatioissa nyt tajuttaisiin vältää tuo väärinpäin puuhun meneminen, joka johti siihen, että tietokoneitten käyttöönotto on vieläkin kesken. Ja tietokoneet sentään tulivat muille työpaikoille jo 80-luvulla. Siis todelliseen käyttöön, osaksi normaalia toimintaa, joka sulautuu työhön.
Meillä KyAMK:ssa älytauluja hyödynnetään esim. etäopetuksessa kontaktiopetuksen lisäksi. Acrobat Connect Pro eli ACP tarjoaa yhteyden, joka välittää äänet sekä reaaliaikaisen kuvan siitä, mitä älytaululla tapahtuu. Esim. matematiikan opettajalle taulu voi olla pelkkä piirto- ja kirjoitusalusta, jota ei enää tarvitse ajatella teknisenä välineenä vaan perinteisen tussitaulun korvikkeena. Tietokoneen ja taulun olemassaolon voi melkein unontaa, kun keskittyy itse opetukseen.
Mainitsit Anne tuen tärkeydestä. Meillä ATK-tuen ja käyttäjän välissä on Oppimisteknologiakeskus, johon itsekin kuulun ja joka tukee ja kouluttaa käyttäjiä. Kun ATK-tuki tietää laitteiden tarpeet, me puolestamme pyrimme näkemään käyttäjien tarpeet ja täyttämään välissä olevan kuilun. Opettajilta onkin tullut kiitosta kattavasta tuen järjestämisestä sekä kommenttia, ettei tämä onnistuisi ilman tukea.
Tekniikalla pitää siis olla tarkoitus, tai paremminkin tarkoituksia. Ei kuitenkaan niin päin, tekniikka itse on tarkoitus :)
Marko, tuo on hyvä hallinnollinen rakennelma ja mainiota, että olette nimenneet OPPIMISteknologiakeskukseksi.
Sarkaa riittää kumminkin tosi paljon, ennen kuin kaikki sujuu, ohjaus, opettaminen, oppiminen ja teknologia sekä oppimisyhteisö ja -verkostot.
Kun pari lasta on siellä KyAMKissa, niin käyttöönottomurroksen tarinoita on tullut korviin, kuten se, kun aamupäivää meni erikoiskurssista vähän sähellykseen, kun kukaan ei osannut ottaa näkymästä pois eBeamin työkalupalettia. Eikä tästä ole pitkää aikaa, kun toisessa organisaatiossa ei edes yksikön it-vastaava saanut interaktiivista taulua tulille, että sitten läppäreitten näytöistä katseltiin esitystä. Työsarka ei yksin ole raudan ja ihmisten välissä vaan myös käyttöliittymäsuunnittelussa.
Aina roiskuu, kun rapataan, etenkin alkuvaiheessa. Mutta lopulta onnistumiset voittavat aiemmat epäonnistumiset.
Olen itsekin silloin tällöin opiskelijoilta kysellyt, miten heidän näkökulmastaan opettajat ovat onnistuneet ottamaan tekniikan haltuun. Kuten odottaa saattaa, epävarmuutta on ollut havaittavissa. Toisaalta toiset ovat taasen ottaneet tekniikan suorastaan tehokäyttöön heti alusta pitäen.
Mutta mukana pysytään, kehitetään ja kehitytään. Siitä se kokonaisuus pala palalta lopulta lähtee rullaamaan rutiinilla :)
Näin on Marko, soisi rennon suhtautumisen leviävän. Oppilaitoksissa olisikin hyväksi ottaa oppijat mukaan, aiheesta kirjoitti Digitoday juuri äskettäin.
Tietokoneen käyttöönotossa hyvin pitkälti kävi niin, että ne, jotka eivät heti oppineet pikaisessa koulutuksessa, salasivat osaamattomuutensa parhaansa mukaan, välttelivät tai aktiivisesti vastustivat tietotekniikkaa.
Lapsissa ja nuorissa on motivoitunutta reserviä. Myös netti voi olla apuna ja tukena, kuten erilaiset verkostot. Sitä mietinkin, että nämä voisivat jotenkin integroitua valmiiksi uusiin tuotteisiin. Laite- tai oppisisältötuottajan kilpailuvalttina voisi olla reitti käyttöä tukeviin kollegaverkostoihin. Tosin tämä on vaikeaa maastoa, jos liian paljon ryhdytään piilomainostamaan käyttäjien kautta yhtä tiettyä tuotetta, "yrityshattu päässä", kuten Christina Forsgård asian ilmaisee (vinkkasin Kauppalehden juttuun tuossa blogitekstissä), verkosto ei vedä puoleensa.
Murrosaikaa todellakin eletään kouluissa. Meilläkin on vähän sisustettu uudellen ja hankittu laitteita luokkiin. Uusin ryhmätyötilaksi muutettu luokka otetaan käyttöön alkavalla viikolla, ja vain minä ja rehtori halusivat pitää tunteja siellä, vaikka kaikki on uutta, hienoa ja puhdasta. Niinpä niin, mutta kun sieltä poistettiin piirtoheitin, videolaite ja TV, niin pitäisi sitten opetella käyttämään äly/valko/?taulua.
No, minä lähden soitellen sotaan, ja haluan oikeasti oppia käyttämään sitä seinähärpäkettä, jos vaikka mitä keksisi sen kanssa. Olisin kyllä oikeasti tarvinnut langattoman verkon koko kouluun ja näppäriä läppäreitä oppilaille, muttei niitä sitten saatu... Olisi kanssa tosi mukavaa, jos kouluilla oli tuki/apuhenkilöitä, jotka innostaisivat ja avittaisivat opettajia verkostoiden ja sosiaalisen median hyötykäytössä. Me vaan ollaan sellainen itsepalvelu-yhteiskunta, että vaan pähkäillään ja hoidetaan kaikki yksin. Puolensa kyllä siinäkin. Monet ulkomaiset kollegani, jotka toimivat koulunsa kirjasto- ja TVT-tukihenkilöinä, saavat taistella monikerroksisen byrokratian ja blokattujen palvelujen kimpussa. Meillä sentään saa toimia aika itsenäisesti, jos vaan halua on.
Tärkeistä asioista kirjoittelit taas Anne, ja oli mukava lukea Jukan ja Markon rentoja ja luottavaisia kommentteja. Eiköhän tämä tästä, pala palalta.
Kiintoisa ja aina ajankohtainen keskustelu. Meilläkin oli älytaulu esittelyssä vkl:n koulutuspäivillä - käyttö ei sujunut tosin ongelmitta.
Nämä taulut ovat varmasti hyödyllisiä innovatiivisesti käytettyinä, kuten esimerkeistä on tullut ilmi. Yksi avainsana on kosketusnäyttö, joka yleistyy nyt myös henkilökohtaisissa laitteissa.
Älytaulun suosio perustunee tuttuun metaforaan, jota on helppo myydä ja raha liikkuu. Huomaa, kun katsoo koulutustapahtumien aulojen tiskejä.
Kuitenkin kuulee jatkuvasti juttua siitä, miten taulut lojuvat käyttämättöminä. Olisi kiva nähdä käyttöstatistiikkaa. Mennään usein teknologia edellä. Anne ja monet muut varmasti kritisoivat, kuten itsekin olen tehnyt, kustannustehokkuutta suhteessa esim. opettajien täydennyskoulutukseen tai tietokoneisiin - saati lomautuksiin..Ja toisaalta niiden pedagogisen käytön opettelua.
Samoja uhkia näen Somessakin, (tai aiemmin "tvt:ssä"). Sitäkin voi olla helppo myydä, kun sekin on niin "värikästä" ja trendikästä. Sekin voidaan ottaa käyttöön johdon määräyksestä sen enempää miettimättä taustalla olevia pedagogisia mahdollisuuksia. Mutta miten usein sen kanssa käy samoin. Sekin voidaan ottaa käyttöön ja sitten unohtaa. Tai kuten oppimisalustojen osalta, toistaa vanhoja metaforia uudessa ympäristössä.
Miten resurssoidaan näiden taulujen käytön ideointiin ja opastukseen? Niin älytaululla kuin Somellakin voidaan saada aikaan merkittäviä pedagogisia muutoksia (jälkimmäisellä mielestäni enemmän, ja somea voi käyttää tietty taulullakin :d).
Mitä tulee bloggaukseen, olen itse ainakin muuttanut tyyliäni juuri ajatuksenvirran suuntaan, etenkin kun edustan vain itseäni. Jos kirjoitan lehteen, tyyli on erilainen.
Lähetä kommentti