lauantaina, heinäkuuta 26, 2008

Aika-ajatuksia

Viime vuosina olen rekisteröinyt sitä, miten taajan aika, ajankäyttö, kiire ja aika-ahdistus eri muodoissaan tulee vastaan. On haikailua menneisiin kiireettömiin aikoihin. Tai haave siitä, että voisi pysähtyä tekemään vain yhtä asiaa, keskittyä. Tyypillisesti aika on syy siihen, miksi työelämässä joku ei ole päässyt tieto- ja viestintätekniikasta perille niin hyvin kuin tuntee työyhteisön odottavan.

Aika-ajatukset tulvivat mieleeni erityisesti eilisiltana, kun pojanpojan nukuttamisen päälle päivitin toisen pojan wintoosaa kaksi ja puoli tuntia. Sisälsi kriittiset skannaukset. Mutta siis kaksi ja puoli tuntia pelkkää kriittistä päivittämistä. ARG. On insinöörisoftia, joita ei Macille saa – that's why. Huimaa. Luin puoli pokkaridekkaria siinä sivussa, mainiota Rei Shimuraa.

Lenita Airiston julkkisroolista olen aina saanut pieniä näppylöitä – kuulunee hänen strategiaansa, jää mieleen. Eilisessä Hesarin Nyt-liitteessä oli Lenitan haastattelu, jossa oli monta mainiota asiaa ajankäytöstä. Ja työnteosta. Samaa mentaliteettia toivoisin lisää ihmisiin, vaikka toki mielellään vähemmän tiukkaan brändättynä, vallattomammalla tavalla. Lenita on usein haastatteluissa kertonut, mitä ei tee. Hän on reippaasti epätäydellinen nainen. Ei passaa miehiä, ei kuluta aikaansa asioihin, jotka eivät kiinnosta. Toisaalta kyllä ihailen maan hiljaisia, niitä äiti-vaimoja, jotka pitävät arjen järjestyksessä. Mutta soisin kaikille vapautusliikkeen, jos arki ahdistaa. Aikaa on vähän ja iäisyys.

Nyt-liitteen Lenita-jutussa minua ilahdutti vanhan naisen suhde työhön: kun virtaa on, niin mitä ihmettä sitä eläkkeellä tekee? Pelaa bingoa vai, velmuili Lenita. Ajattelen, että jos ihminen sairastuu tai ei löydä mitään työtä tai psyyke kaipaa pois työstä, niin ihmisellä on siihen aina oikeus. Hoitaminen (eli myös hoidettavana oleminen) on inhimillisyyden ydintä. Mutta, kuten päivän iltahartauskin julisti: ei ole (ihmiskunnalle) hyväksi haudata denaria maahan.

Olin myös hyvin ilahtunut siitä, miten Lenita kuvasi kaikkensa antamista: välillä on totaalisen nahistunut olo.

Ihmiskunnan historian mittakaavassa me pääsemme monissa asioissa nykyään helpolla. On järkyttävää, miten vaikeaksi elämä silti käy niin monille. En ole päässyt myötäelämisyrityksen rinnalla siitä ajatuksesta, että mentaaliset konstruktiot ja ajattelumme viitekehykset luovat osittain ahdistusta. Sosiaalipsykologian ja kulttuuriantropologian analyysit sairauksista ja ahdistuksista ovat mielenkiintoisia. Eräät ihmisen elämää rajoittavat oireyhtymät ovat epäilyksettä kulttuurisidonnaisia, jopa kultuurin tuottamia.

Kesälomakauden alkaessa luin muutamia opastuksia siitä, miten lomalle pitää siirtyä. En ole päässyt omakohtaisesti eläytymään vieläkään palkkatyömaailmaan. Eilenkin piti vastata kysymykseen: Onko sinulla lomaa? Huokaan, kun sydänystävällekin pitää seli-selittää, mitä tarkoittaa, että olen aina lomalla ja aina töissä. Kulttuuri, jossa aika on jaettu pilkottuihin osiin, leimaa näitä aikapalasia. Minusta hieman tuntuu, että aika arvotetaan valmiiksi, että hyvää aikaa ovat vapaa-aika, oma aika, loma ja eläkeläisaika. Muu aika on jotain näiden ikävää uuvuttavaa ja pois-nyhtävää vasta-aikaa.

Luin mielenkiintoisen pikkupohdiskelun siitä, miten käyttää aikaansa verkossa ja verkkotuttavuuksien kanssa. En halua olla missään tapauksessa ilkeä, mutta joskus tulee tunne, että aika-ahdistusta kokevat ihmiset eivät käy tietoista keskustelua itsensä kanssa. Siksi Lenita ärsyttävyydessään viehättää. Hän kertoo selkeästi, mitä valitsee ja mitä sulkee pois. Aika-ahdistuksen puristuksessa elävä ihminen ehkä yrittää olla joka suuntaan hyvä. Hyvä kaikissa rooleissaan. Priorisoida kaiken.

Palkkatyökesinä olen tuntenut, kuinka minua syytetään työn tekemisestä (palkkatyön lisäksi olen yksityisyrittäjä). Maanviljelijäkesinä (joita kertyi reippaat 20) tunsin, miten minua syytettiin joutilaisuudesta. Koska ikinä ei voi miellyttää kaikkia, voi vapaasti valita, ketä haluaa vaikkapa omalla ajankäytöllään miellyttää.

Mielestäni suomalainen työelämä sairastaa pahasti. Sille pitäisi tehdä paljon. Sen sijaan, että työelämälle tehtäsiin paljon, ihmisten annetaan sairastua työuupumukseen ja muihin inhottaviin ajankäyttöoireyhtymiin.

En paasaa näitä mitenkään ylhäältä alas. Muistan hyvin, miltä tuntui aloittaa palkkatyö. Samaan aikaan esikoinen lähti kotoa. Ja oli pari muuta isoa asiaa meneillään. Olin aivan stressissä. En ikinä unohda sitä tunnetta. Pyysin mm. esimiestäni erottamaan minut, koska olen niin surkea työntekijä. Jopa aina tiukka työorientoitunut anoppini lohdutteli minua, hyvin sympaattisesti.

Kannattaa olla avoimen ennakkoluuloton sen suhteen, miten suhtautuu omaan aikaansa. Yhden ihmisen elämässä kaikki aika on 100% omaa. Siksi pitäisi kunnioittaa sekä omaa että toisen suhdetta käytettävissä olevaan, lopultakin hyvin rajalliseen, aikaan. Se on vain tässä ja nyt. Ei sen enempää.

Olen jo tottunut siihen, että aika-ajattelussa puhun vierasta kieltä. Sellainen tunne ei saisi lakkauttaa ihmisen omaa ajattelua. Joten selitän edelleen mielelläni sydänystävillenikin itselleni päivänselviä juttuja ja toisaalta tinkimättä pidän kiinni niistä aikasuhteista, jotka syvällä itsessäni koen oikeiksi.

PS. Saako sanoa, että Lenita on vanha? Hän on isäni ikäinen, syntynyt 1937. Itse olen syntynyt 1962 ja olen mummo ja mielelläni vanha. Minusta vanhuus on ihanaa. Olen myös sitä mieltä, että ikinuoruus on teennäistä ja rasittavaa. Biologia on lahjomaton, vaikka ihminen voi toki välttää vanhettumista vauhdittavia asioita. Jos Lenitaa ei saa sanoa vanhaksi, lakkautan välittömästi orastavan ihailuni. (By the way: isäni perusti oman firman, kun täytti 65 ja hyvin menee.)

3 kommenttia:

Sun äitis kirjoitti...

Lukiossa äidinkielen opettajamme Kaisu Pohto opasti meitä ymmärtämään Seitsemää veljestä kasvutarinana, jossa alussa metsäläisinä eläneet veljekset kasvoivat yhteiskuntakelpoisiksi opittuaan ajanhallintaa ja säännöllistä työntekoa (ja lukemaan). Alussa veljekset rehkaisivat satunnaisesti paljon, mutta vetivät välillä ihan lössiksi. Kaisu oli hyvä opettaja ja fiksu nainen, mutta tuota aika- ja tekemiskäsitystä vastaan muistan mielessäni protestoineeni jo silloin. Ja sittemmin vielä enemmän.

Minä saan aikaiseksi metsäläisen tavalla. Välillä unohdan ajan täysin, kun saan tehdä sitä, mitä haluan. Ja vastapainoksi olen välillä totaalisen laiska. Kun tekemisen vimma on päällä, en kestä, jos joku (lähinnä mieheni) vaatii keskeyttämään. Tai vastaavasti tulee hopottamaan, että pitäisi aloitta jo, jos vielä olen laiskottelumoodissa. Niin kauan kun en määräajoista lipsu, ei tekemisiini tarvitse ulkopuolisten puuttua (hämmästyttävän usein muilla ihmisillä tuntuu olevan tarve puolestani annostella minun aikaani työajaksi ja vapaa-ajaksi).

Opettajan työssä on paljon vapautta itse päättää milloin työtään tekee (paitsi tietysti kontaktiopetuksessa, joka rullaa annettujen lukujärjestysten mukaan, mutta sepä onkin nykyisin vain pikkuruinen osa opettajan työstä). Siksi olen tässä työssä niin hyvin viihtynyt.

Vietin lapsuuteni maalla. Kenelläkään tuntemallani aikuisella ei ollut tiettyihin kellonaikoihin sidottua työaikaa ja vapaa-aikaa. Siitäköhän juontaa se, etten omassa elämässänikään osaa tägätä aikaa Tehtaan pillin mukaan hengittäneissä yhteisöissä kasvaneilla voi olla toisin.

***

Runontekijää mukaellen:

Tietysti Lenita on vanha.
Nuorin tuntemani vanha,
mutta ehdottomasti edellisiin
ikäpolviin kuuluva.


Minullakaan ei ole mitään vanhenemista vastaan. Siitä kyllä olen sinulle kade, että olet jo mummoksi ehtinyt, vaikka 60-luvulla syntyneenä olet silmissäni ikuinen kakara!

Armi kirjoitti...

Luulen, että Sun äitis osui melko oikeaan sanoessaan "Vietin lapsuuteni maalla. Kenelläkään tuntemallani aikuisella ei ollut tiettyihin kellonaikoihin sidottua työaikaa ja vapaa-aikaa. Siitäköhän juontaa se, etten omassa elämässänikään osaa tägätä aikaa Tehtaan pillin mukaan hengittäneissä yhteisöissä kasvaneilla voi olla toisin."

Tehtaan juurella kasvaneena, vaikka en tehtaan pillejä muista kuulleeni, oli selvää, milloin iskä lähti töihin ja milloin sieltä tuli kotiin. Kuin kello! Töiden jälkeen tehtiin jotain muuta, ja lomilla lähdettiin retkille sukulaisiin ja kerran kesässä Lintsille. Oli siis selvä ero työ- ja vapaa-ajan välillä.

Maalla työnteko on erilaista, samoin kuin ajatustyötä tekevän. Opettajana on koko ajan työ, jos ei mielessä, niin mukana. Idea, materiaalia tms. saattaa pulpahtaa esiin milloin vain.

Kiva olisi, jos erilaista työtä tekevät ja erilaista aikaa elävät voisivat hyväksyä toisenlaisen tavan tehdä asioita, ettei toisen tapa elää tuntuisi oman elämän arvostelemiselta tms.

Sun äitis kirjoitti...

" ettei toisen tapa elää tuntuisi oman elämän arvostelemiselta"

Hienosti sanottu, ja koskee niin montaa muutakin asiaa kuin erilaisia aikakäsityksiä!