Eikö innostunut ole hieman lapsellinen? Akateeminen innostus - häh? Epäilyttävää harrastelumeininkiä. Olen viime viikon aikana intoillut perussettiluennon virittämän oivalluksen kanssa. Intoutuminen johti aaaaah taas kirjojen rakastajan kirjojen äärelle: Kari Uusikylä, Howard Gardner, Mihaly Csikszentmihalyi.Luin 9 vuotta vanhaa filosofian portfoliotani (alla). Onkohan hyväksi olla edelleen samaa mieltä? Edelleen herkkänä samojen asioitten kanssa ja intonaan, no samojen kanssa. Ei mitään kehitystä. Muistelin toisaalla 18-vuotiaana intoilemaani ja miten ne asiat hehkuttavat edelleen. Että ei mitään kehitystä.
Into syntyy merkityksistä. Katson lapsia! Itseäni lapsena. Olenhan minäkin ollut intonaan... eikö? Koen itseni miltei joka päivä alikehittyneeksi, koska intoudun. Mutta viis veisaan, koska lapsena näin innostuvia ihmisiä ja olemisen vapautta. Entä jos nykylapset ja -nuoret eivät näe sellaista? Jos ei ole edes lämmiteltyä uutta aaltoa kyynärsauvana? Entä jos ympärillä on vain väsyneitä, kiireisiä, uupuneita, kyynisiä ja turhautuneita aikuisia?
Rajalla
5 kommenttia:
Innostuminen on todellakin lapsellista. Minä en halua ikinä aikuiseksi kasvaakaan!
Olen vähän ajatellut seuraavaa: historiassa on ollut todella pitkä ja surullinen jakso, jolloin ollaan eletty miesten maailmaa miesten ehdoilla. Sen jälkeen on ollut pieni hetki historiassa, jolloin naiset vihdoin ovat ainakin vähän päässeet esille ja myös vaikuttamaan siihen, millainen maailma on. Olisiko nyt tulossa lasten maailman aika?
Innovaatio, inspiraatio, luominen, ne ovat kaikki leikkimistä. Taiteilija on ihminen, joka ei koskaan lakannut leikkimiästä. Minulle tulee aina vähän väliä Flow-kokemuksia, enkä niistä luopuisi mistään hinnasta. Ne ovat rakkauden lisäksi se elämän suola, joka tekee elämästä merkityksellisen. Flow:n vallassa ei tule mieleenkään kysyä sitä, mikä on elämän merkitys. Nauttii vain jokaisesta hetkestä kuin se olisi viimeinen.
Kaikki leikkimään!
Jesh! Kiitos Teromakotero. Vaikka tuon tietää, niin jo pelkästään asian kirjoittaminen näkyville hävettää hienoisesti. Jotta syntyisi loistoideoita, pitää uskaltaa kulkea eri suuntiin, pitää uskaltaa harhailla, ei voi olla aina vain suojassa, talvehtimassa, kuten Irigaray ilmaisee. Muistiini on jäänyt myös Martti Lindqvistin kuvaava ilmaisu säilykepurkkielämästä. Minä olen välillä tosi typerä, heitän idioottimaisia ideoita, epäonnistun. Mutta juuri sitä pitää sallia ja sietää, sekä itsessään että muissa. Lämmöllä muistan Esa Saarisen ja Kirsti Longan luentoa latistuksen mankelista.
Akateeminen innostus - kehittyminen - innostus - alikehittyneisyys - väsymys - kiire - uppuneisuus - turhautuneisuus...
Noista sanoista voi ponnistella eteenpäin löytääkseen uudelleen itsensä. Tosin omin voimin sellaisen yrittäminen on toivotonta. Yhtä lailla kuin on mahdotonta kiireen voittaminen tai täydelliseksi kehittyminen itseään eteenpäin piiskaamalla ja väkisin liikkeellä pitämällä. Ei sellaisessa koe flow-fiiliksiä, eikä nauti unelmista, koska niitä ei ole. Tai ehkä aluksi voi ollakin, mutta pian - yllättävänkin pian - itse tehty menestys osoittaa olevansa "silkkoa sisältä".
Samoin siis itse suoritettu paluu kiireen noidankehästä. Hulluhan se on, joka jättää markkinatalouden realiteetit oman onnensa nojaan ja uskaltaa joutilaisuudellaan herätellä itsessään uinuvia intuitioita, luovuutta ja sitä paljon markkinoitua innovatiivisuutta. Lepo antaa henkisellekin "osake"pääomallemme kunnon tuoton.
Kysyn vielä: Mitä on Anne se mainitsema ja kaipaamasi(?) kehittyminen? Eikö ennemminkin niin, että jos yhä olet innostunut ja kiinnostunut samoista asioista ja niinpä siis touhunnut ja pohtinut juuri noiden asioiden kanssa vuodesta toiseen - eikö silloin asiantuntijuutesi nimenomaan tuossa asiassa ole aivan vertaansa vailla? Etenkin jos sinulla yhä on (siunattua kyllä) paukkuja leikkiä tuon asian kanssa. Minusta me näytämme uusille sukupolville mallia, jota he ottavat meistä tahtomattaankin. Pieni prosentti elää vastarintaliikettä ja tekee juuri päin vastoin kuin me, mutta silloinkin he ovat katsoneet ensin meihin voidakseen sitten kääntää kelkkansa.
Olisipa mainiota jos joku uusi sukupolvi toisi tähän maailmaan aivan oman kulttuurinsa. Jo se, että he toisivat sen osoittaisi heillä olevan innostusta asialleen, sillä muutoin ei uutta kyllä synny tämän vahvasti kaikkiin perinteisiin nojaavan ihmiskunnan keskellä. Toki perinteet luovat turvallisen pohjan, mutta häilyvä on se viiva, joka erottaa muutosvastarinnan rikkomattomien perinteiden ketjusta. Usein ehkä tarkoituksellakin pelokkaiden ihmisten hämärtämä raja uuden ja vanhan välillä. Onko sitten uusi sen parempi kuin vanha, tahi toisin päin?
Tapio kysymykseesi: julkiseen en laita kaikkea, tekstin taustalla on juttuja, joihin aikuisena törmää, en tiedä, huomaavatko kaikki törmäävänsä, elämään voi tottua ja se on ehkä ihan hyvä vaihtoehto. Yritän aina silloin tällöin eri keinoin muistuttaa, että nuoriso ymmärtää, tajuaa, osaa, kykenee. Joskus esim. opehuoneissa kuulee ja huomio huomio, ymmärrän kyllä miksi, ikävää tekstiä nuorisosta. Siksi sanon usein, etten itse ole ajattelultani kovin paljoa kehittynyt sitten vuoden -80. Minulla on tallella mammuttimainen päiväkirja niiltä ajoilta ja edelleen olen samaa mieltä, samassa maailmasuhteessa. Lapsiltakin olisi paljon opittavaa. Jos voisimme noin laajemminkin ottaa vähän rennommin, olla hieman ystävällisempiä, ei se mitään maksa, mutta tekee elämästä valoisamman.
Joku joskus kuittasi tämän tapaisiin, että helppohan minun on sanoa. Vastasin yksityisesti. Toivon mukaan ymmärsi, että tämä suhde työhön ja elämään on mietitty ja polun kautta tultu. Ei tästä enempää.
Tuo Tapio#:n kuvaus siitä, miten yksilö itse luo oman noidankehänsä josta ei pääse pois pysäytti. Juuri noinhan siinä käy. Oma mieli on ajan kuluessa rakentanut koppinsa ja joko unohtanut tehdä siihen oven tai sen, että kopissa ylipäätään on ovi.
Innostuminen on hieno asia ja siihen kai kaikki perustuukin? Ihminen innostuu tekemään jotain ja mitä kauemmin tuo into kestää, sen siunatumpi tilanne. Joillakin se kestää läpi koko elämän, toisilla ei.
Vaikka innostuminen katoaa, se ei välttämättä ole kadonnut. Ehkä asia, josta innostui ei vain enää tarjoa elämyksiä, joita se ennen tarjosi ja jotka kannustivat leikkimään, kokeilemaan ja innostumaan lisää.
Kun noin käy, ihminen varmaan alitajuisesti innostuisi jostain muusta mutta onkin sitten jo onnesta, ajoituksesta ja uskalluksesta kiinni, voiko hän jättää aiemmin elämyksiä tarjonneelle asialle hyvästit tai löytää edes keinoja, joilla vanha rakkaus heräisi taas henkiin.
Joka tapauksessa innostumisessa tai lapsellisuudessa ei todellakaan pitäisi olla mitään hävettävää - sehän on tekemisen ja luovuuden riemua parhaimmillaan! Jos ympärillä on vain pahantuulisia mutrusuita, ehkä he vain ovat jumiutuneet tekemään jotain, minkä osaavat mutta mikä ei enää tarjoa heille elämyksiä.
Lähetä kommentti