Kamera käy ja taas syntyi potra julkkis, huomisen surkimus

Ammattini vuoksi teen joulusiivousta aina kesällä. Nyt kylläkin vielä kesätyön hidastamana pienoisannoksina, mietiskellen. Esimerkiksi lapsuutta ja sitä, mikä nyt on toisin. Jäin pidemmäksi ajaksi kehittelemään julkkis-ajatuksia.

Urheilijat, taiteilijat, artistit, poliitikot ja missit olivat lapsuuteni julkkiksia. Leikin pitkään Rauni Palosen paperinukeilla, niillä, joita Apu julkaisi. Kaikilla sen ajan julkkiksilla oli jokin erikoisosaaminen, taito tai heidät oli valittu julkisuuteen.

Vertailin nykyjulkkiksiin. Herkuttelin Sarasvuolla, joka haluaisi nyt olla (kahdestaan) rauhassa julkisuudelta. Mitä mainiota viihdettä menettäisimmekään, jos mies poistuisi julkisuuden valokeilasta. Pää kiinni -blogin näpyttelytaltiointi huimaa Sarasvuo-viihdettä. Mitä kertoo suomalaisesta yritysmaailmasta, että juuri Sarasvuo myy hyvin? Sarasvuo-herkuttelulle lisää mehevyyttä Heikki Mäki-Kulmalan kirjasta Näin puhui Sarasvuo (Vastapaino 2002), joka on tietenkin kateellinen ja ilkeä kirja (hyi, nam), vähintään yksisilmäinen.

Toinen herkkujulkkis, joka ei lapsuudessani olisi millään päässyt julkkisten kaartiin (vihjaan ettei tuo edellinenkään olisi), on Johanna Tukiainen. Toisaalta Tukiainen ehkä olisi keksinyt keinot. Hän pohtii Aamulehdessä omaa julkisuuttaan, josta jutusta sitten Iltasanomat kirjoitti jutun, josta minä kirjoitan tähän pienen jutun. Siis kuten toimittaja, joka haastattelee toimittajaa median roolista nyky-yhteiskunnassa.

Paheksun julkkiksia, koska heistä lähtevä häly peittää vakavat asiat alleen. Ilkamoin julkkisten kustannuksella, koska heistä irtoaa paljon vitsailun ja vääntelyn aihetta. Rantoudun julkkisten kanssa, sillä he ovat osa elämän sirkusta.

Jos olisi aikaa, alkaisin piirtää nykyjulkkispaperinukkeja ja niille roolinvaihtovaatteita. Sarasvuo Miehikkälän Vilkkaan verkkareihin ja Tukiainen Salen myyjien tunika-housu-asuun. Ja paljon muuta. Minut on jo pienenä ehdollistettu leikkimään julkkiksilla.

Julkkikset ovat sitä, mitä me näemme ja luemme. Miksi me tarvitsemme julkkiksia? Jos emme tarvitsisi heitä, heitä ei olisi olemassa. Tätä ei voi kääntää toisin päin.

Vaikka Sarasvuosta saa mitä vain (piikittely helppoa), olen silti mietiskellyt, osaanko ottaa enää vakavasti kansanedustaja Tuulikki Ukkolaa, jolla on huomattavan vankka journalistinen tausta ja joka kirjoittaa "blogissaan" kyseisestä henkilöstä:

"Paskanjauhamisella miljonääriksi
   Tyhjänpuhumisen Suomen mestari, yritysvalmentaja Jari Sarasvuo tekaisi Aamulehteen kirjoituksen, joka toi kirjoittajalle ainakin hetkeksi julkisuutta ja mielihyvää. Sitähän Sarasvuon kaltaiset yritysvalmentajat, helppoheikit, "nilkit, loiset ja satiaiset" haluavat.
   Ilman julkisuutta Sarasvuo ei olisi mitään. Sitä hän tarvitsee myydäkseen itseään yrityksille, kunnille ja seurakunnille. On todella saavutus, että paskanjauhamisella voi Suomessa tulla miljonääriksi."

Julkkisten tehtävä on olla paheksuttavana ja ihailtavana. Kun enää edes journalistin etiikka ei säätele meitä verkossa hääriviä (aiheesta hyviä huomioita Tuhat sanaa -blogissa, katso myös Sediksen versio kansalaisjournalistin ohjeiksi), ollaan melko lähellä keskiajan hirttäjäisiä.

Täytyy sanoa, että nämä Sarasvuot ja Tukiaiset alkavat tulla sympaattisiksi, mitä paksumpaa köyttä ja mittavampaa roviota heille tarjotaan. Mitä tämä kertoo meistä ja tästä ajasta?