"Ei siellä kukaan kannusta"

Otsikko ei ole keksitty. Eräs nuori viittasi lauseella omaan kouluunsa muutama aika sitten. Ymmärrän, että nuorison sietäminen ja kouluarjen pyörittäminen ovat kohtuullisen haasteellista, ja ehtiikö siinä nyt sitten erikseen jotain pystytukkaa kannustamaan, oliko se nyt taaskaan tehnyt läksyjään ja onko edes kirjat mukana.

Ville Venäläinen kirjoittaa hätkähdyttävällä herkkyydellä omakohtaisesti koettua hyvän peilin kaipuuta. Koulu arvioi, mutta arvostaako koulu? Ja ketä? Sitä opettajaako, jonka oppilaat saavuttavat pisteitä ja tasoja?

VIESTIKAPULA: Lue Villen blogimerkintä ja kirjoita sen pohjalta omaan blogiisi. Laita viestiä tänne kommenttina. Ei olla taas ja aina vaan hiljaa. Ihmisen toimintaan liittyy onneksi kyky oppia ja muuttaa rakenteita. Emme ole systeemin vankeja - emmehän!?!

Ei ole valitettavasti montaakaan viikkoa siitä tosi tarinasta, joka kertoi erään opinhaluisen nuoren sysimisestä pois lukiosta, ongelmatapaus, menköön aikuislukioon tai jonnekin, ei se tänne kuulu. Ehkä joku ei tosiaan kuulu tänne. Yhä uudelleen Tumppi vetää sisäisellä stagellani Gabrielin (tositarina Haminasta ajoilta jolloin olin itse kipeänihasti nuori).

Omalla kohdallani sosiaalinen omatunto heräsi kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Opettaja jätti pikkuasiasta luokkakaverin jälki-istuntoon. Lelli minua nopeaoppista ja paukutti karttakepillä hitaampia sormille.

Kouluaikanani ymmärrettiin yleisesti, että kasvatusvastuu on ensisijassa kodilla. Perusasteen opettajien työtä läheltä seuranneena tiedän, että nykyisin monissa kodeissa odotetaan koululta kasvatus- ja oppimispalveluita. Itse aikuiskasvatustieteilijänä koen jokaisen oppimistilanteen olevan molemminpuolinen kasvukohta (olen kirjoittanut sellaisen kirjankin, Kasvukohtia). Ihmiseksi kasvaminen on elämänmittainen prosessi. Se ei pääty alakoulun rajalle, ei yläkoulun eikä minkään muun. Oppimissuhde on aina jollakin tavalla kasvusuhde.

Ville Venäläinen kuvailee: "Punakynä oli ainoa palaute, jota sain omista kirjoituksistani. En muista yhtään yksittäistä kertaa, että joku olisi kommentoinut vaikkapa tekstini sisältöä." Toisena opettajavuotenani olin lukion nelosten ryhmänohjaaja. Olin onnellinen siitä, mitä he riimittelivät minusta abivihkoon, kaksi asiaa: toinen siitä, että olin rehellisesti maalainen ja toinen siitä, ettei niin heikkoa suoritusta, ettenkö aina olisi löytänyt jotain hyvää. Kyse on kehystämisestä. Mikä tässä Elämässä on Todella Tärkeää.

Jokaiselle oppijalle voi ainakin sanoa, että kyllä sinä vielä voit oppia. Jos tulevaisuus ei ole mahdollisuus, niin mitä sitten?