Suomessa on tyypillistä mennä asioissa äärestä laitaan. Nyt herkästi kaikki uusi näyttäytyy hyvänä ja kaikki vanha miltei tuomittavan vanhanaikaisena. Vaikka ahkerasti puuhastelen kaikenlaisten interaktiivisen opetusteknologian kokeilujen kanssa, pidän kaikenlaista opettamista ja oppimista arvokkaana enkä ollenkaan tykkää vastakkainasetteluista.
Itse rakastan liitutaulua, siinä on mainio käyttöliittymä, hyvä resoluutio, näkyvyys luokan perälle kaikissa valaistusolosuhteissa ja matala hiilijalanjälki (sen saa myös digikameralla kätevästi nettiin). Silti mielestäni kaikenlaiset kosketusnäytöt ovat ihan okei. Toisena esimerkkinä Second Life, joka ei itseäni ole vieläkään imaissut sisäänsä, kun en jaksa ylittää käyttöönottokynnystä. Silti pidän sitä mainiona ympäristönä toteuttaa myös pedagogisesti mielekkäitä toteutuksia (kuten äsken Kaisa Vähähyypän Facebookin kautta jakama matikanopetuksen juttu).
Tykkään hyvistä luennoista, parhaat saavat haltioitumaan. Silti kannatan myös aktiivista oppimista, jossa oppijat laitetaan töihin. Vaikka olenkin vuosien ajan kehitellyt portfoliotyöskentelyä arvioinnin kohteeksi, pidän vanhanaikaisia kokeiltakin hyvinä oppimistilaisuuksina, kunhan mittaamisen kohteina ei ole triviaali knoppitieto. Ajattelin muuten kerätä kaikki yhdeksän vuoden aikana tekemäni kokeet Opiskelutaitojen wikiin (jahka kesäkausi alkaa). Usein olen teettänyt opiskelijoilla koetehtävien muotoilua. Kysymisen opettelu on erittäin hyödyllistä.
Ajan innokkaasti ilmiöpohjaisen oppimisen toteuttamista eli oppiaineita yhdistävää oppimista, mutta en pidä realistisena oppiainejakoisuuden poistamista. Nämä toteutustavat sopivat elämään rinnatusten. Jos opiskelija ei koskaan koe oppimisprojekteja, tutkivaa, ongelmalähtöistä oppimista, tosi sääli, tosi sääli. Oma biologian ja maantiedon opettajani Tapio Rintanen opetti meitä 70-luvulla käyttäen loistavia ja mieliinpainuneita metodeja, kuten maantieteessä kirjallisuutta ja karttaoppia: Tarzanin levinneisyys Afrikassa.
Auroran koulun rehtori, tohtori Martti Hellström laittoi kriittisiä jäitä hattuun opetustoimen tietoyhteiskuntapapereita lukeville (ja tekeville): toimintakulttuurin muutos on iso asia, kaikkea ei voi siirtää verkkoon ja erityisesti itseäni puhutteli hänen muistutuksensä ikäkausipedagogiikan merkityksestä (osa 1 ja osa 2).
Samu, Senja ja Lena ovat löytäneet jotain aivan huippua sosiaalisesta mediasta oppimisen tukena. Asialla ovat ihmiset, joita kielen oppiminen kiinnostaa ja joilla on iloista intoa heittäytyä. Some on ensisijaisesti ihmisiä, ihmisten välistä toimintaa, ajattelua, puheita, kuuntelua, ideointia, kysymistä, vastaamista, yhteistö kehittelyä, tsemppaamista, vinkkaamista, auttamista.
Anja Alasilta muistutteli yritysten someviestijöille tunteiden merkitystä. Hän pohtii, että some voisi vahvistaa tunnesiteitä. Sama asia koskee myös oppimisen maailmaa. Motivaatio ja tunteet (emootiot) on tärkeä pari ja tämän parin emootio-osapuoli on liiaksi unohdettu.
Ikäkausipedagogiikkaan liittyen on tärkeää miettiä ja ymmärtää oppimisen ja oppimaan oppimisen taitoja. Tiedonkäsittelykyvyillä on rajoituksia eivätkä ihmisen tiedonkäsittelykyvyt ole eri ikäkausina samanlaisia. Aivojen kypsyminen vaikuttaa sisäiseen säätelyyn ja siten mm. tarkkaavaisuuteen. Emootioilla on vaikutusta havaintoihin. Emootioihin kuuluvat siis yleiskielen ymmärtämien tunnetilojen lisäksi biologiset aisteihin ja kehon kemiaan perustuvat tuntemukset. Mikäli ihmisen stressihormonitaso on korkealla, hänen havaintokenttänsä kapenee ja saattaa suuntautua tiettyihin ärsykkeisiin. Ihminen on sopeutuva ja aivojen plastisiteetti eli muotoutuvuus on kautta ihmiskunnan historian auttanut sopeutumaan erilaisiin toimintaympäristöihin. Erilaiset temperamenttiominaisuudet (ärsykkeisiin reagoinnin tyylit) ovat säilyneet, sillä eri ympäristöissä heikkoidet ja vahvuudet ovat erilaisia.
Some näyttää helpolta jakelukanavalta ja siksi meillä opettajilla se tapaakin olla monistenipun korvaaja ja jonkinlainen portaali omaan opetukseen. Somen ydin ei ole kuitenkaan tässä vaan vuorovaikutuksessa, kommunikaatiossa, yhteisessä tekemisessä, siinä, mitä ihmiset yhdessä luovat, tuottavat, työstävät ja jakavat. Siis yhdessä. Kyllä itse käsi sydämellä voin sanoa, että paljon paasausta on tullut nettiin laitettua, ei siis sen kummampaa kuin luokassa ovi kiinni ja nyt puhun minä täältä kateederilta, kuunnelkaa!
4 kommenttia:
Heippa ja kiitos taas viisaista ajatuksista! On ihan totta, että mustavalkoisten rinnastusten tekeminen on usein hedelmätöntä, mutta silti haluaisin vähän puolustaa sitäkin. Ajattelen itse, että varsinkin koulun tapaisessa isossa ja monin tavoin jähmeässä instituutiossa toimiessa välillä on pakko tehdä aika mustavalkoisiakin ajatuskokeita ja todella edes ajatuksen tasolla yrittää aika radikaaliakin irtiottoa vanhasta. Muuten käy helposti niin, että kaikki uudistukset jäävät aika pinnalliseksi puuhasteluksi ja lähinnä kosmeettiseksi viilaamiseksi. Oikeastaan hyvä esimerkki tästä on juuri eräs mainitsemasi seikka, eli että monen somen hyödyntäminen on etupäässä lähinnä kalvojen varastointia uuteen paikkaan. Oma toimintani on juuri etupäässä niiiiin tota :)Mutta eikö siihenkin voisi suhtautua sillä tavalla armollisesti, että jostain on aloitettava, ja usein helpompaa on aloittaa siitä, mikä on tutuinta? Itse ainakin elättelen toivetta, että vielä jonakin päivänä - muiden avustuksella ja muiden kanssa [!] -kykenen muuhunkin kuin siihen oman opetuksen portaalin rakenteluun :)Se vaan näyttää vaativan monta vuotta muhimista.
Totta mietit Nina! Tilanteet myös vaihtelevat eri oppilaitosten välillä tosi paljon.
Itse olen kokenut suureksi ongelmaksi työkulttuurissa ja rakenteissa syvällä olevan yksinäisen työn, joka monille opettajille on tosi mieluinen. Loikkauksiin ei kuitenkaan tvt- ja somekäytössä päästä, jos ei saada osaamisia yhteen.
En monisteet-nettiin -toimintaa mitenkään tuomitse, itsekin sitä on tullut tehdyksi paaaaljon ja siinä ne välineet tulevat tutuksi.
Välillä kun ravistelee päätä, tulee uusia ajatussekoituksia ja suunta kääntyy. Tarvitaan sekä puskemista että liimaamista. Ja verkostojen voimaa (joka liittyy molempiin noista).
Se on juuri noin, eli että yksi isoimmista ongelmista on todellakin syvään juurtunut yksin tekemisen kulttuuri.Huomaan, että se ilmenee omallakin kohdallani usein aivan tuskastuttavilla tavoilla, eikä siihen aina tepsi ankarankaan rationaalinen ajattelu. Se ilmenee esimerkiksi välillä loputtomana pähkäilynä, että "kehtaakohan tämmöstä nyt kuitenkaan sinne wikiin laittaa, kun tää nyt on kuitenkin vaan tämmönen..." *huoh*
Ja totta on varmaan myös se, että koulujen välillä on isoja eroja. Mulla on ilo työskennellä koulussa, jossa edes vähän yritetään opetella tekemään yhdessä. Samalla yritetään hämmentää myös ala- ja yläkoulun rajaa. Viime viikolla mulla oli ilo ohjata yhdessä kahden kollegan kanssa yksi aamupäivä ryhmää, jossa oli yhdistetty yhden tokan luokan ja yhden kahdeksannen luokan oppilaat. Se oli varsin antoisaa. Semmoista pitäisi olla paljon enemmän.
Lena (opettelee kanssasi Saamea) on liekeissä erityisesti digitaalisen kulttuurin osallistavan käänteen takia. Nyt pitäisi vain kehitellä niin, että osallistaminen muuttuu osallistumiseksi: peukuttamisesta aktiiviseen toimijuuteen. On rohkaistava ihmisiä postaamaan ihan omia juttua seinille, esim. erilaisilla FB:n kielen & kulttuurin opiskelusivustoilla.
Lähetä kommentti