Kirjoitin Joannan pohdintaan kommentin, jonka julkaisen myös tähän. Mielestäni olemme kulkemassa ja olemme jo vaiheessa, jossa vertaistyöskentelyn edistäminen ja top-down-asiantuntijuuden ongelmat ovat merkittäviä pohdinnan kohteita. Näiden rinnalle nostaisin mietintään erilaisuuden yhdistämisen haastetta, ertaisten, erilaisten vertaisten yhteistyötä, jonka verkko mahdollistaa.
Erilainen vertainen on asiantuntija jossakin, jossa minä olen noviisi. Minä olen mestari jossakin, jossa hän noviisi. Meidän ei kuitenkaan tarvitse käyttää loputtomasti aikaa ja vaivaa tullaksemme toistemme kanssa samalle viivalle kaikessa vaan voimme yhdistää osaamistamme. Kahden osaamis- ja taitomaailman rajapinta luo oivallista maastoa kehittää uusia oivalluksia.
Suomi on tasa-arvomaa ja edelleen ajattelemme helposti tasavertaisuutta konkreettisesti. Tasavertaisuus voi olla kuitenkin abstraktimmalla tasolla. Erilaisuudesta huolimatta ja juuri siitä ponnistaen löydettyä erilaisten vertaisuutta.
Tässä kommenttini Joannan tekstiin ja kommenttini ei siis millään muotoa kiistä mitään, mitä Joanna kirjoittaa vaan pohdiskelee, miten hänen pohdintaansa voisi myöskin jäsentää. Kehyksenä ovat opettamisen ja opiskelun kehittäminen sekä opettajien kouluttaminen.
Kuvailit muutamia aiheita, joiden vuoksi olen kovasti kaipaillut sosiaalipsykologian kiinnostumista nykynetin luomaa elämänpiiriä ja sosiaalista todellisuutta kohtaan.
Laajan verkostomaisen hankkeen kohdalla vertaisuudessa on kaksi tasoa: hanketoimijoitten keskinäinen vertaisuus ja vertaistyöskentely hankkeen järjestämissä koulutustilaisuuksissa, jolloin koulutetaan muita kuin hanketyöntekijöitä.
Jälkimmäisestä: Yksi kouluttaja ei ajallisesti ehdi toimia vertaisena koulutukseen osallistujien kanssa, verkossa tämä voi jo jotenkuten mahdollistua, mutta siinäkään vertaistyöskentely yhden kouluttajan ja kymmenien tai satojen koulutettavien kanssa vaatisi yhteistä projektia ja pitkää kestoa.
Tärkeää on ilman muuta kiinnittää huomiota kieleen sekä asioitten kytkemiseen siihen kontekstiin, jossa koulutukseen osallistuvat elävät. Koulumaailmassa tämä vaatisi sitä, että kouluttaja on itse toiminut tai toimii koulumaailman sisällä. Realismi ei avaudu ulkoa katsellen (kuten vaikka se, millainen vaikutus on työn sykkeeseen yo-kirjoituksilla tai miten lukujärjestysteknisesti on mahdotonta järjestää nopeasti mielenkiintoisia kokeiluja tai miten opetussuunnitelma huomioidaan).
Tavoiteltava vertaisuus koulutuksissa on sitä, että koulutukseen osallistujien välille syntyisi vertaisuutta. Tämän lähtökohtana opettajien kohdalla olisi, että samasta tai lähikoulusta löytyy kolellega, jonka kanssa voi toteuttaa konkreettisesti opeteltavaa toimintaa.
Koulun perustoiminta syö virtaa ja harvoin on tilanteita, joissa työaikaa voi rauhassa käyttää vertaistyöskentelyyn. Tämä on usein hankalaa jo pelkästään oman koulun sisällä, vaikka tahtoa olisi kuinka. Kun kunnat säästävät, ryhmäkoot kasvavat ja tilanne hankaloituu entisestään.
Toinen asia, tuo hanketoimijoiden keskinäinen vertaisuus tai sekaryhmät, joissa on sekä hanketoimijoita että muita kumppaneita, on hieman erilaatuinen tilanne. On tilanteita, joissa on tärkeää hakea yhteistoiminnalle avoin yhteisen tuottamisen, luomisen ja vuorovaikutuksen tila, pyrkiä samalle tasolle, pyrkiä kuuntelemaan, kuulemaan, ilmaisemaan selkeästi.
Sitten on erotettava tarve kehittää jotain, mitä vielä ei ole. Asiaan syväperehtyneet kykenevät loikkimaan ja luomaan oikopolkuja ja yhdistämään toimintoja uudella tavalla. Kun ulkopuolinen kuuntelee tähtä uutta luovaan keskustelua asiaan perehtyneiden (keskenään vertaisten) välillä, hän on varmasti ihan pihalla. Tämä vinhaa kiitävä luova keskustelu on myös tärkeää. Se johtaa oivalluksiin, kokeiluihin, kehittämistoimintaan.
On tärkeää, että toiminta on avointa ja halukkailla on mahdollisuus osallistua. Mutta tärkeää on myös se, että suvaitaan kaikkiin suuntiin. On tärkeää myös ymmärtää, ettei itsen tarvitse osallistua kaikkeen eikä tarvitse olla kaikkien asioitten asiantuntija vaan että asiantuntemus voi syntyä myös yhdistämällä. Omaa asiantuntemusta pitäisi kunnioittaa ja samalla kunnioittaa toisen asiantuntemusta. Kyse on itsetunnosta ja minäkuvasta ja joskus aika vaikeasta asiasta avoimessa toiminnassa. Joku ihminen arkailee ja kokee epävarmuutta, vaikka hän olisi jonkun asian suvereeni haltija. Hän vertaa itseään muihin sellaisella alueella, jolla on itse vielä noviisi. Meidän on nyt kuitenkin kyettävä ylittämään tämä henkinen este, jokainen on sekä noviisi että mestari, eri ihmiset eri alueilla, renessanssineroja on vähän, mutta verkostovertaisina tai saman verkon eri solmuina kykenemme muodostamaan joukkoälyllämme aikamoisen renessanssihahmon.
Vertaisen lisäksi pitäisikin verkkoaikana puhua yhteistyökumppanista, joka on erilainen, ertainen.
1 kommentti:
Jatkan vielä vaihteeksi täällä sinun blogissasi tähän liittyvää pohdintaa tuon kirjoituksesi pohjalta joka käsitteli hieman laajemmin erilaista vertaista :)
Kirjoitit, että "Erilainen vertainen on asiantuntija jossakin, jossa minä olen noviisi. Minä olen mestari jossakin, jossa hän noviisi. Meidän ei kuitenkaan tarvitse käyttää loputtomasti aikaa ja vaivaa tullaksemme toistemme kanssa samalle viivalle kaikessa vaan voimme yhdistää osaamistamme. Kahden osaamis- ja taitomaailman rajapinta luo oivallista maastoa kehittää uusia oivalluksia." Minulle tuli mieleen, että tämä on juuri se, mihin yhteistoiminnallisessa kai koetetaan tähdätä! Mutta ainakin oman kokemukseni mukaan siinä yleensä onnistutaan aika huonosti ainakin niin pitkään, kun kyseessä on enemmänkin vertaiset eikä ertaiset. Esimerkiksi koulumaailmassa ryhmätöissä saattoi olla tavoitteena eri oppilaiden / opiskelijoiden asiantuntijuuden yhdistäminen, mutta harvoinpa oli tilanteita, jolloin kohteena olevan aiheen suhteen vielä oli ryhmäläisillä niin eriytynyttä asiantuntemusta, että sillä saatiin yhdessä tuotettua jotakin hienoa yhdistäen eri opiskelijoiden asiantuntemusta. Enemmänkin kokemukset olivat aika turhauttavia, kun kaikkien tietopohja oli hyvin tasaisen samanlainen (no, riippuu varmaan myös ryhmätyön aiheesta). En siis tarkoita missään nimessä vähätellä sitä, etteikö lapsilla ja nuorillakin olisi jo pitkälle kehittynyttä asiantuntemusta heitä kiinnostavista asioista - esimerkkejähän löytyy, mutta aika paljon epätodennäköisempää että ko. asiantuntemusalueet kohtaisivat ryhmätyössä. Yleensä kuitenkin liikutaan alueilla, joissa kaikilla on melko samanlainen tietopohja, ja elämänkokemustakin on vähemmän. Aikuisopiskelun puolella, etenkin jos opiskelijoilla on hyvin erilaiset taustat esim. ammattien ja alojen suhteen, olen kokenut että oppimisessa nimenomaan korostuu paremmin tämä yhteistoiminnallinen puoli, jossa jokainen tuo jotakin omalta asiantuntemusalueeltaan ja yhdessä siitä rakennetaan jotakin uutta.
Eli siis - tässä alkua vaikkapa pohdinnalle mitä vertaisuudesta ja toisaalta Annen mukaan tuomasta ertaisuudesta seuraa opetustilanteiden ja oppimisen kannalta?
Lähetä kommentti