Paistetut vihreät tomaatit ja keskenjäämisen autuus

Kävelen kesäkuuman muistoja kaikuvalla pihalla. Tuvan nurkalla raikuu vielä korvissa kesälasten nauru piha-altaalla. Loiskis pärskis. Pelakuut kukkivat edelleen voimalla. Raparberi puskee uutta satoa. Kotijärvellä pesinyt laulujoutsenpari uittaa viisipäistä poikuettaan. Mustunut tomaatti pudottaa viimeisen vihreän saaliin syliini.

Kaikesta ei tule valmista. Joku jää kesken loputtomiin. Jotakin jatketaan seuraavalla kasvukaudella. Kivinavetan kupeelle istutettu villiviini on edelleen pieni ja vaatimaton. Takapihan vaahterasta on tullut jättiläinen. Poikii yllätyksiä ympäristöön. Hitaus on suhteellista. Jos on sinnikäs ja kasvattaa juuria vähä kerrassaan, joku päivä on vankasti kiinni ja köyhäkin maa riittää elannoksi. Myös poikimiseen ja versoiluun.

Syksyn layoutissa on lumoa. Harmaasävyjen seassa räiskyy väri-iloa. Syksy muistuttaa pitkämielisyydestä ja lempeydestä. Tämä oli tänä vuonna, tähän päästiin.

Jatkuu, valmistuu, jää kesken. Elämänkiertokulkukoulu piti taas tänään mieliinpainuvan luennon. Sanatta. Kaikille aisteille. Suosittelen lämpimästi pihalle menemistä.

Paistan vihreät tomaatit. Laitan viimeiset kasvilavalta kerätyt salotti- ja punasipulit kyytipojiksi. Muistan menneitä syksyjä. Syksyjen lumousta. EDIT: Sipulit jäivät vielä odottamaan käsittelyä, mutta vihreät tomaatit hurmasivat makuhermoja (Paa pataan).