Mitä opettaja voi oppia? #tv0

Koulujen päättäjäispäivä ja kesäkauden avajainen. Sain kutsun Rikun ylioppilasjuhliin, mutta mummotehtävät pitävät kotipiirissä. Tuntuu nololta olla menemättä. Siksipä ajattelinkin kehua opiskelijoita ja erityisesti Rikua.

Opettamisen paras puoli on jatkuva oppiminen. Maailma on avoinna, ihmettelyn ja tutkimisen kohteena. Vaikka valmistumisesta puhutaankin, niin kyse on vain välietapeista. Myös opettajan ja opettamisen osalta. Joskus luokassa sattuneen mokan päälle totean, että tämä on mainio ammatti jatkuviin töppäyksiin. Päällimmäisenä muistan aina sen, kun ristin Jelessin Jesseliksi, voi nolo. Eilen illalla hänkin painoi lakinpäähänsä. Moka liittyy myös koulumuistoihini Rikun kohdalla. Minä pölvästi möläytin ääneen jotain, mitä ei pitänyt ääneen möläyttää. Ja nolona pyytelin anteeksi.

Ihmisen elämä on sellaista. On tyhmää epäonnistua, tunaroida, muistaa väärin, tietää puutteellisesti. Erehtymistä vaarallisempaa on erehtymättömyys. Se tekee ihmisestä ylimielisen. Jos ei koskaan mokaa ja nolostu, jos ei koskaan mene hämilleen ja harmittele omaa tyhmyyttään, jää laskeutumatta omalta korokkeeltaan.

Meillä opettajilla on välillä näkymättömät puujalat. Niillä me seisomme korkeuksissa. Sitten tulee huojahdus ja tupsahdus alas. Se on opettavaista. Niiltä, joita ajattelee opettavansa, oppii aina ja jatkuvasti.

Oppiminen on vuorovaikutusta. Itselleni jäivät muistiin kouluajoilta parhaiten opettajat, jotka jakoivat jotain elämästään kanssamme. En tarkoita avautumisia henkilökohtaisesta elämästä vaan avautumisia omista ihanteista ja asennetta. Samalla tavalla opettajana on tilaisuus kohdata ihmisiä erityisessä olotilassa, toisella tavalla verrattuna vaikkapa vanhemman rooliin.

Riku on taitava nuori mies. Osoittautui, että hän tiesi tietokoneista paljon. Opetin psykologiaa. Tarjosin vaihtoehtoisia tapoja tehtävien tekemiseen. Korviin tarttui muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä tietotekniikkaan liittyen. Taisin kysellä välillä myös sitä, miksi nykynuoret eivät ole pitämässä vallankumouksia ja muuttamassa maailmaa. Muistan kuinka Hanna vastasi, että nykynuoriso on taidokkaampaa manipuloimaan, hieman käänteispsykologiaa ja maailma pyörii, kuten he tahtovat. Välillä sitten ihmettelimme, että miten oppimistilaa koulussa voisi muuttaa. Nuorisolla oli hieno idea langattomasta, jolla pääsisi omilla vempaimilla nettiin (tiedän, on tutkimuksia, joissa varoitetaan langattoman vaikutuksista ihmislihaan ja voihan olla hyvä, että sekin juttu jäi yritykseksi).

Olen monesti miettinyt, miten käyttämätön resurssi koulunuoriso on. Rikun luokka, jota opetin päivälukion ykkösvuonna, oli innostava opettajalle. Kun kurssin alussa annoin pallon, että miettikää, miten kurssi pitäisi toteuttaa, kuuntelin korvat hörössä, kun 16-vuotiaat puhuivat onelmalähtöisestä oppimisesta.

Toiset pitävät pahana sana yrittäjyyskasvatusta. Minusta koulussa on paljon sellaista, jota voisi organisoida työpajoina ja projektiryhminä. Kokeilin kaikenlaista Vinkkiverkko-hankkeessa ja meillä oli rohkaiseva aloitus eri lukioitten oppilaskuntien yhteistyöstä sekä avoimesta alueellisesta nettiverkostosta. Riku perusti tuohon kokeiluverkostoon Bluescreen-ryhmän ja lupasi manata kaatuneet koneet henkiin. Kuinka ollakkaan, viikko ryhmän perustamisen jälkeen oma kotikoneeni kaatui siniseen lepotilaan. Ja Riku totta tosiaan pelasti, todella ammattitaitoisesti ja nopeasti.

Mikä onkaan motivoivampaa, kuin tehdä sitä, mitä harrastaa ja missä on hyvä. Omana kouluaikanani opettajat olivat sallivia ja joustavia, saimme toteuttaa monenlaisia projekteja ja tempauksia. Niistä jäi paljon hyvää oppia ja tekemisen rohkeutta elämän evääksi.

Se, että koulussa olisi tilaa eri ryhmien yhteistoiminnalle ilman roolirajoja, ei minusta tekisi koulua huonommaksi. Päin vastoin. Nyt elämme kouluyhteisön näkökulmasta puutteellista aikaa. Suurin pula on ajasta. Tiedon päähän pänttääminen nielee kaiken ajan, niin opettajilta kuin opiskelijoilta. Elämää ajatellen tietämisen taidot ja yhteisen toiminnan taidot olisivat myös oleellisia. Jos saisin valtaa, raivaisin ajan tilaa kouluihin ja halukkaille mahdollisuuksia toteuttaa yhteisiä ideoita. En ole itse koskaan huomannut, että käsillä tekeminen tai muu toiminnallinen harrastaminen olisi tehnyt tyhmemmäksi (ehkä autuus on siinä, ettei sitä huomaa). Unelmoin elävästä kouluyhteisöstä, jossa Rikun kaltaiset nuoret taitavat saisivat tilaa omille ideoilleen ja taidoilleen. Oppimisen vapauttamista... vallankumousta, kuten nyt puuhataan, kaikki ikään ja asemaan katsomatta tervetuloa yrittämään etsimään ihmettelemään.

Ja tämän bloggauksen keskeisimpänä: Onnea Riku, onnea kaikki tuoreet vastavalmistuneet! Elämä on ikuista keskeneräisyyttä ja juuri siksi kiehtovaa. Kiitos, kun olette olleet opettamassa meitä.