Osaako etsivä enää kysyä tai kysyvä etsiä? #tv0 #sometime2010

Oletko kyllästynyt kuuntelemaan valmiita vastauksia? Ihmetteletkö koskaan, mistä tietävä ja julistava kulttuurimme syntyy? Tai tunnetko huutelevasi omia kysymyksiäsi tyhjyyteen?

Sometime 2010 -tapahtuman laivajatkoilla osallistujaryhmä jakautui kiinnostuksensa mukaan kolmeen pienryhmään: 1) yhteiskunta ja maailman parantaminen, 2) oppiminen, opettaminen ja kouluttaminen sekä 3) yrittäminen, liiketoiminta ja markkinointi. Jako perustui esittelykierroksella paljastettuihin kiinnostuksen kohteisiin.

Meitä oli nelihenkinen joukkio parantamassa maailmaa: Janne Ruohisto, Marcus Lundqvist, Benny Tulirinta ja minä. Aloitimme tuokion vilkkaan päivän vastapainoksi kolmen minuutin hiljaisella hetkellä. Tuokion aikana oli tehtävänä kirjata avainsanoja paperille aiheesta sosiaalinen media, yhteiskunta ja maailman muuttaminen. Sovimme, että planeettojen asennosta riippuen rajana suurin piirtein Saturnus.

Kolmiminuuttisen jälkeen avainsanapaperit kierrätettiin vieruskaverille ja seuraava tehtävä oli omista lähtökohdista peilaten muodostaa vieruskaverin avainsanoista kysymyksiä, korkeintaan kolme kysymystä. Sen jälkeen ryhdyimme  keskustelemaan kysymyksistä. Ja yllättäen myös kysymisestä sinänsä. Päivä oli sisältänyt paljon informaatiota. Jokainen muisti hyvin maatapahtuman kalamaljasta viimesen puheenvuoron kaksi sanaa: Entäs sitten? (Hyvän yhteenvedon maatapahtuman kulusta saa Eija Kallialan bloggauksesta.)

Ryhmätyö päätettiin näyttelykävelyllä, jossa ryhmät sekoitettiin niin, että jokaiseen uuteen ryhmään tuli edustus ensimmäisen vaiheen kaikista ryhmistä. Sitten tutustuttiin ryhmäpohdinnan tuloksiin niin, että jokainen sai esitellä oman ryhmänsä tuloksia. Näyttelykävely oli toimiva ja antoi hyvän läpileikkauksen pohdinnoista. Samalla mielessä heräsi joukko jatkokysymyksen sikiöitä.

Seuraavana päivänä joukko hajaantui mieltymysten mukaan, osa jäi yrityssparraustiimeihin. Suunnistimme Jannen ja Bennyn kanssa kaupungille syömään. Sade ajoi valitsemaan useamman sunnuntaisuljetun ravintolan ohitettuamme Pizza Hutin. Voi ei, huokaisimme, tätä ei sitten kerrota kelleen. Mutta Pizza Hut yllätti kahdella tavalla. Ruoka oli hyvää ja maukasta. Ja ympäristö inspiroi meitä aamutunneille laivatunnelmasta nauttineita jatkamaan iloittelevaa älyttelyä.

Kysymykset. Niissä on ihmeellistä voimaa. Ihminen on ohjelmoitu aktivoitumaan kysymyksillä. Mitäs jos vain kysyisimme? Jos käyttäisimme Twitteriä, sehän sopii hyvin kysymiseen. 140 merkkiä riittää mainiosti. Ei kerrota tästä kelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Sovitaan, että aloitetaan huomenna. Viikko? Joo,  viikko on just hyvä. Pelkkiä kysymyksiä. Ja Twitterissä pitää tietysti olla joku hashtag, millä proggiksen saa eroteltua muusta virrasta. Joku lyhyt? Vaikka #tv0.

Jälkeen päin muistikuvista on mahdoton erotella, kuka keksi minkä osan tempauksesta. Mutta kaikki pitivät periaatteen (noin suurin piirtein). Viikko pelkkiä kysymyksiä Twitteriin ja perään #tv0. Kyseisellä hastägillä metkittyjä tviittejä kertyi viikon aikana yli 400. Asiaa ihmeteltiin myös Qaikussa. Hashtag sai aikaan kummastelua, hämmästelyä, ärsyyntymistä, mukaan heittäytymistä, omia tulkintoja ja parodioivia variaatioita (kuten #tv42, #tv0+1 ja #miTVit42).

Kysymyksistä nousi myös koulutusidea, jota kehittelemme KatriK:n kanssa tällä viikolla. Janne innostui kysymysmenetelmästä niin, että lupasi hyödyntää sitä jatkossa jossakin muodossa omassa työssään.

Perjantai-iltapäivällä oivalsin, että tässä on kertymässä mainio aineisto hypermedian maisteriohjelman graduani varten. Viestintään liittyi paljon pelillisyyttä ja leikillisyyttä. Juttu on vähän kuin lassipallo, Lassi ja Leevi -sarjakuvien pallonheittelyleikki, jossa ei ole virallisia sääntöjä paitsi ettei ole virallisia sääntöjä ja säännöt voivat muuttua jatkuvasti.

Sosiaalinen media elää ja kehittyy yhteistoimin mutta ilman mitään auktoriteettia, joka määrittelisi toiminnan säännöt. Tämä jatkuva epämääräisyys ja hienoinen kaoottisuus näyttäytyi #tv0-tempauksessa pienoiskoossa. Mielenkiintoista itsestäni oli vuorovaikutusnäkökulmasta se, miten eri rooleja omaksuneet ihmiset ylläpitivät toimintaa: sekä mukaan heittäytyjät että ihmettelijät pitivät #tv0-palloa ilmassa.

Sometime-ryhmämme pohti sitä, pitääkö kaikkea aina ymmärtää. Ihminen etsii selityksiä ja vastauksia. Taide rikkoo rationaliteetin kaavoja. Taidetta ei ehkä ensisijaisesti tarvitse ymmärtää vaan kokea. Leikistäkin katoaa ilo, jos sitä ryhtyy analysoimaan ja purkamaan osiin. Pelleily ja vitsit elävät hetkessä. Ajattelun irrottaminen kaavamaisista ja muotoon pyrkivistä tottumuksista voi räjäyttää tilaa jollekin uudelle. Ihminen voi loikata mahdollisten maailmaan, jos näkee muutakin kuin sen, mitä on tottunut näkemään. Totunnaisuudet sitovat salakavalasti mielikuviamme ja mielikuvitustamme.

Pelillisyyden ja leikillisyyden näkökulmasta aika on mielenkiintoinen ulottuvuus. Eri ihmisillä on erilainen epämääräisen sietokyky. Toisia epämääräinen lassipallo kiehtoo. Toiset kaipaavat pelisääntöjä ja selkeyttä nopeasti. 

#tv0-tempauksella ei ollut mitään syviä päämääriä, päämäärät kypsyivät matkan varrella. Itse koin eräänä vähitellen aukeavana kokemuksena eläytymisen ulkopuolisen osaan. Se, joka ei ole sosiaalisen median kielipelissä sisällä (kuten siinä, mitä #tv0 on tai miksi jotkut kyselevät päivästä toiseen), kokee itsensä ulkopuoliseksi. Toisena omana kokemuksenani oli tuo pelillisyys ja leikillisyys. Matkalla kertyi paljon inspiroivaa. Mutta myös päinvastaista anti-inspiroitumista: tempauksen viime hetkillä alettiinkin jo ihmettelemään, onko kyseessä salaseura. Myös ärsytyskynnys tuntui hiertävän, sillä eräs kysymys oli muotoiltu: Voiko #hashtag:ia vihata? Mainio gradun aineisto 


EDIT: tosin voi olla, että kaikki eivät suostu antamaan avoimia tviittejään aineistoksi, kysyn jokaiselta erikseen. Kiitos! Iso peukku!!! 
EDIT: Pahoittelut niille, joista kyseleminen tuntui epämiellyttävälle. 
EDIT 19.3.11: Noo, ei siis gradun aiheeksi päätynyt, liian suppea, mutta silti opettavainen kokemus itselleni, kysymisen ja kuuntelemisen merkitys, sivullisuus ja osallisuus, näistä se gradu muotoutui kohdistumaan nettifasilitointiin, tämä siis oli yksi etappi.

Oliko #SoMeTime2010 paljon pekkakukkaa mutta vähän villoja? #tv0

Millaisissa jälkitunnelmissa SoMeTime 2010 -tapahtumasta kotiin? Oskari Uotisen Facebook-kommenttiin tuli kirjoitettua ensimmäinen pohdinta (ja päässä sihisee into kirjaeväslöydön vuoksi: Peter Senge kumppaneineen: The Necessary Revolution: Working Together to Create a Sustainable World). Oskari Uotisesta tapahtuman aikana hyvä videonäyte Tuija Aallolta YouTubessa.

Laivalla piirtelin Unkelon ja Tunkelin esittämään rajoja ylittävän yhteis-sometimen tunnelmien nosteissa iloitsevaa ja sivusta seuraajaa, joka näkee vain someuskovaisuuden hörhöulottuvuuden. Kumpikaan ei ole kokokuva vaan osatotuus. Silti olen vahvasti kallellaan intoilun puolelle. Se ei vahingoita ketään, saa iloiseksi ja täyttää toimintatarmolla. Into saa liikkeelle yksilön ja yhteisön flown. Eikä se ole vähämerkityksellistä. Silti viisautta on myös nurinpäin ajattelussa ja synkistelevässä epäilyksessä, jos siinä latistuksen mankeleitten maailmassa ei tarvitse elää.

 Näin siis Oskarin Facebook-seinälle:

Kylmä, kova ja keskinäiskilpaileva työelämä ei tee kenellekään lopulta hyvää vaikka optioita ja bonuksia tipahtelisikin. Äärimmäisen kiinnostavaa lukea nyt netistä kriittisiä ääniä, niillekin on sijansa. Eivät kaikki ole jutellaan-kuin-vanhat-kaverit -tyyppejä, hali voi olla jollekin päällevyöryvää, mutta siinäkin on lopulta aika helppo lukea toisen vastaanottimia ja löytää yhteissävel.

Sosiaalinen media tulee toimintakulttuureihin ja vuorovaikutustyyleihin sisälle, jos annamme tilan variaatioille ja poikkipuolisuudelle. Iso paha susi ei puhku ja puhalla nurin joustavaa verkostoliimalla keskinäissidoksin kasattua. Enää ei tarvita jyhkeää kivilinnaa vaan kevytkin voi kestää myrskyn.

Olen täpinöissäni yli rajojen avautuvasta vastuullisesta ja tarpeeksi leikittelevästä yhteistyöstä. Luovaa, jos ei sekin sana olisi kaluttu loppuun.

Miten tasoittelisit verkkotäydennyskoulutusta? #tv0

Miten paljon tähän pitäisi varata työaikaa? Kuinka kauan menee sosiaalisen median opetuskäytön oppimiseen?

Olemme ideoineet Avoimet verkostot oppimiseen AVO-hankkeessa virtuaalisen roadshown (lihasmassan roudailu on työlästä, aikaavievää ja kallista, joten roudataan vain sisältö ja ohjaus). Ensimmäinen pilotti vedettiin viime talvena (asiakkaan työtiloissa). Tuotekehittelyä jatketaan kesän aikana ja oheispalveluakin on luvassa podcast-sarjan ja online-klinikan avulla.

Työstämisen yhteydessä tulivat vastaan nuo usein aiemminkin kuulemani kysymykset tarvittavasta ajasta. Koska kyse on verkossa tapahtuvasta täydennyskoulutuksesta, johon jokainen osallistuu omista lähtökohdistaan ja omilla tavoitteillaan, ei vastausta voi muotoilla tyyliin x tuntia. Muotoilin siis karkeasti kolmeen tasoon ja vähän omista tavoitteista ja olemassa olevasta osaamisesta riippuen liukumavaraa tähän tapaan (bussimatkalla kirjoiteltua jalostamatonta tekstiä):

Tasot 1-3 oman tavoitteen mukaan (1=tulla tietoiseksi asiasta, 2=harjoitella käytäntöä, 3=soveltaa opittua)

Tasolla 1 yhden osion työmäärä on 1-2 tuntia ja koostuu etäluennon seuraamisesta sekä verkkoaineistoon tutustumisesta.

Tasolla 2 osion työmäärä on noin 2-6 tuntia lähtötasosta riippuen ja edellisen lisäksi työskentelyyn kuuluu osioon kuuluvien harjoitusten tekeminen ja reflektoivaan keskusteluun osallistuminen.

Tasolla 3 sukelluskurssilainen edellisten lisäksi vie opittua omaan työtoimintaansa tai muuhun käytännön arkeen ja tekee mahdollisesti jatkosuunnitelmia soveltamisesta sekä esittelee aihetta mahdollisesti myös työkavereilleen yms. jolloin aikaa kuluu kaikkineen 4-16 tuntia ja toki syventymisen laajuudesta riippuen enemmän.

Käyntikortti

Hämmennyin eilen. Tilanne oli videoneuvotteluyhteys Yhdysvaltoihin, teemana sosiaalinen media opetuskäytössä. Paikallinen suomalainen nuori liikemies aloitti presentaationsa jakamalla paperisia käyntikortteja lähiosallistujille. Paperiset käyntikortit kuuluvat itselläni eksoottiseen menneisyyteen lankapuhelinten (minulla on sellainen edelleen, vaikka käytän sitä vain kerran viikossa) ja nuoltavien postimerkkien (harrastin postimerkkeilyä vielä aikuisiällä) luokkaan.

Käyntikorttien jakaminen käynnisti ketjureaktion ja puolet paikalla olleista jakoi tilaisuuden lopulla paperisia käyntikortteja. Hämmennykseni heräsi juuri sillä kohdalla: pitäisikö minullakin olla paperilappuja jaettavana. Mutta onnekseni kukaan ei antanut minulle käyntikorttia vaan ohitti kommentilla: mehän olemmekin jo... ja viittaus osoitti nettiin, sosiaaliseen mediaan.

Silloin aikoja sitten teetimme Alkuvoiman omia käyntikortteja. En varmasti liioittele, kun sanon, että tuolloin 90-luvun alussa oli harvinaista, että maanviljelijä jakoi käyntikortteja verkostoitumistarkoituksessa. Minulla on niiltä ajoilta tallella paksu käyntikorttikansio (kuva yllä). Samaa asiaa ajaa nykyisellään nettinäkyvyys ja profiilit eri palveluissa.

Aihe nosti mieleen myös Andrea Vascellarin käyntikortin. Paperittoman.

Tietosuojaa ja LeMill koulutustoteutuksessa

Tarmo Toikkanen näyttää mainiota mallia, kuinka LeMill-palvelun voi valjastaa etä-lähikoulutuksen toteutukseen ja samalla myös mahdollistaa sisältöjen hyötykäyttö ja kierrätys kenelle vain. Kokonaisuus käsittelee tietosuojaa ja tekijänoikeuksia. LeMill-kokoelma-sivusta saa myös upotuskoodin ja tulos näyttää tältä:

Tytöt sokerista, pojat sammakoista

Aamun FriendFeed silmäilystä tarttui verkkokalvolle Jari Sjölundin bongaus Turun Sanomista 15.5.2010 (aamulla lehtiä luetaan tälleen netitse kavereitten olan takaa, vanhatkin lehdet lukemattomina kelpaavat): Opettaja jakaa tytöt ja pojat eri leiriin.

Kommentoin Jarin noukintaa: Vielä vaan! Tästä on puhuttu niin kauan, kuin olen itse pedagogista koulutusta saanut eli 15 vuotta. Kaipaisi jo jotain uutta lähestymistä asiaan. Myös sen ääneen keskustelua, että onko tavoitteena sukupuolineutraalius. Ja siitä, mitä seuraa naisvaltaisuudesta opettajakunnassa, ja jos jotain seuraa, onko se hyvä vai huono asia.

Haastekampanja: Ilma vaivaa!

Somus-tutkimushanke on luonut mainion työvälineen nuorisolle herättää ideointia ja ajatuspysähdyksiä ilmastoteeman äärellä. Ilma vaivaa. Ota koppi! Mitä arjen ekotekoja sinä olet tehnyt ja voisit jakaa vinkkinä muille? Haasta kaverisi mukaan. Kas näin tiedottavat ilmavaivaajat:

"Me Messukylän ja Koillis-Helsingin lukioiden viestinnän projektikurssille osallistuneet sekä Somus-projektin tutkijat haastamme sinut mukaan pieniin tekoihin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Oppilaat ovat jakautuneet tiimeihin, joista kukin vastaa yhdestä haastekategoriasta. Messukylän lukion oppilaat valitsivat haasteidensa kohteiksi joukkoliikenteen ja kasvissyönnin, Koillis-Helsingin kurssilaiset kierrätyksen ja pakkausmateriaalin vähentämisen. Tiimit kilpailevat keskenään, mikä haaste saavuttaa eniten suosiota ja laajimman kuvapeiton. Haastekampanja päättyy Pohjoismaisena ilmastopäivänä 11. marraskuuta 2010. Tavoitteenamme on tuohon mennessä kerätä runsaasti ilmastotalkoisiin haastavia tai sivuilla jo oleviin haasteisiin vastaavia kuvia. Kuvat tallennetaan myös Flickr-palveluun tunnukselle Ilma vaivaa?. Näin lähetetyt haastekuvat jäävät galleriaksi varsinaisen haastekampanjan päätyttyä."

Pikainen läjä pikkuhuomioita viestikurkistuksista

Säilön tähän kaiken puuhan keskellä muutaman hyvän jutun:

Kindlen on saanut jo joitain aikoja tietokoneelle ja mobiililaitteille. Amazonilta voi ladata paljon ilmaiskirjoja, aloitin Ihmemaan Liisalla. Löytyy jopa ihmisten kokoamia ilmais-Kindle-kirjojen listoja. Yliviivauksia ja muistiinpanoja pitäisi pystyä tekemään, mutta jokin bugittaa vielä sillä kohtaa. Joka tapauksessa mainiota. Oma läppärini on sitä luokkaa (kevyt, pitkä akkukesto, mahtuu olkalaukkuun), ettei ainakaan nykyisiä e-kirjanlukulaitteita vielä tarvitse hankkia. Kindle-tietokirjoja tulee jatkossa varmasti hankittua käsikirjastoon, kulkevat sitten aina mukana. Käyttöliittymä näyttää nyt tältä:

AudioBoo tuli vastaan Tuija Aallon jakaman hauskan äitienpäivä-tarinan kautta. Hänen isänsä siinä muistelee lapsuuttaan vekkulilla pikku tarinalla. AudioBoo mahdollistaa audiotiedostojen jakamisen ja upottamisen. Tällaista on tullut etsittyä. Posterous-blogi toimii ihan kelpoisesti tosin tarpeeseen, Voxopo joihinkin juttuihin, mutta kumminkin valikoimaan sopii.

AudioBoo on aivan huippujuttu! Toimii selaimella, voi lisätä audiotiedostoja tai nauhoittaa. Tilin perustaminen sujui hetkessä. Asensin AudioBoon iPhoneen, mikä sekin oli muutamalla klikkauksella selvä homma. Sunnuntaireporterina nappasin äitienpäivähaastatteluun kissaemo Speden iPhonella, kuvankin sai näppärästi liitettyä mukaan ja haastattelun julkaiseminen tapahtui vauhdikkaasti. Käyttöliittymältä ei voi enää juuri enempää toivoa, aivan huippu! Ja tässä tuo kissaemon äitienpäivähaastattelu (meidän Spedeä luultiin aikoinaan poikakissaksi, kunnes...):



Sitten Rainion Timolta napattu digitaalinen käyntikorttilöytö Dooid... tosin en nyt vielä perustanut itselleni, kun mietin palvelun turvallisuutta, mutta kovasti kehuttu näyttää olevan.

Ollaan myös tässä päivän mittaan toteiltu porukalla, että Google Dokumentit on lunastanut niitä lupauksia, joilla Google Wavea lanseerattiin viime vuonna. Nykyisin on ihan arkea, että sähköpostin sijaan yhteiskehittely laitetaan käyntiin G-dokumenteissa, jaettu kansio on helpottanut tilannetta kovasti. Aloitteen tekijä perustaa ensimmäisen dokkarin ja kutsuu muut siihen, sähköposteissa ei kierrätellä liitetiedostoja. Vielä kun kaikkiin dokumenttilajeisihin saadaan chatti ja keskusteluketju EtherPadin tapaan ja jonkinlainen dropbox-tyyppinen sujuva tiedostojen jako, niin huipputyökalu. Google Wavessa on tänään pähkäilty, että voisiko Wave jo olla yhteistyöstökaluna kelpoinen eikä ihan vielä ole pienen otoksen mukaan, osan mielestä mahdollisesti jatkossa. Google Wave on nykyään integroitavissa Gmailiin, mikä lisää käytettävyyttä. Käyttöliittymäkin on melkoisen mukava, verrattuna Google Dokumentteihin. Mutta silti Dokumentit jyrää vahvasti.

Aamulla tuli havaittua myös mainio integraatioasia. Vastasin kommentoimalla Google Buzzissa ja sama kommentti päivittyi näkyviin myös Google Readerissa. Asiat siis edistyvät. Vähitellen.

Oletko niisinyt, viitelöinyt tai päärmännyt?

Sometu-verkoston sivuilla on pitkään elänyt käsitekeskustelu: Sosiaalinen media vai yhteisöllinen media?

Käsitteillä on merkitystä, mutta toisaalta ne myös elävät aikansa ja aikaansa. Osa niistä karkaa alkuperäisestä merkityksestään nahkurin orsille ja iltalypsyille. Niisijätkin tietävät painajaisen, joka syntyy pasmojen sekaantumisesta, mutta idiomia voi sujuvasti käyttää, vaikkeivät luomapuut, loimi, tiuhta, pasmalanka, pirta, hengetön kuuluisikaan omaan arkeen. Jos sukkulaa heittelee miten sattuu ja kaiteen paukuttelussakaan ei ole tarkkana, hulpio lähtee liehumaan. Eipä soisi sosiaalisen mediankaan laitojen rispaantuvan. Yhteistä ymmärrystä on siis syytä hakea.

Sellainen on kieli. Miltei tuttu. Elävä ja uusiutuva. Sanoilla on väliä, mutta niillä on myös taipumus elää ja mukautua. Sukkula viriöön on ihan eri juttu kuin sukkula Venukseen...