Sometime 2010 -tapahtuman laivajatkoilla osallistujaryhmä jakautui kiinnostuksensa mukaan kolmeen pienryhmään: 1) yhteiskunta ja maailman parantaminen, 2) oppiminen, opettaminen ja kouluttaminen sekä 3) yrittäminen, liiketoiminta ja markkinointi. Jako perustui esittelykierroksella paljastettuihin kiinnostuksen kohteisiin.
Meitä oli nelihenkinen joukkio parantamassa maailmaa: Janne Ruohisto, Marcus Lundqvist, Benny Tulirinta ja minä. Aloitimme tuokion vilkkaan päivän vastapainoksi kolmen minuutin hiljaisella hetkellä. Tuokion aikana oli tehtävänä kirjata avainsanoja paperille aiheesta sosiaalinen media, yhteiskunta ja maailman muuttaminen. Sovimme, että planeettojen asennosta riippuen rajana suurin piirtein Saturnus.
Kolmiminuuttisen jälkeen avainsanapaperit kierrätettiin vieruskaverille ja seuraava tehtävä oli omista lähtökohdista peilaten muodostaa vieruskaverin avainsanoista kysymyksiä, korkeintaan kolme kysymystä. Sen jälkeen ryhdyimme keskustelemaan kysymyksistä. Ja yllättäen myös kysymisestä sinänsä. Päivä oli sisältänyt paljon informaatiota. Jokainen muisti hyvin maatapahtuman kalamaljasta viimesen puheenvuoron kaksi sanaa: Entäs sitten? (Hyvän yhteenvedon maatapahtuman kulusta saa Eija Kallialan bloggauksesta.)
Ryhmätyö päätettiin näyttelykävelyllä, jossa ryhmät sekoitettiin niin, että jokaiseen uuteen ryhmään tuli edustus ensimmäisen vaiheen kaikista ryhmistä. Sitten tutustuttiin ryhmäpohdinnan tuloksiin niin, että jokainen sai esitellä oman ryhmänsä tuloksia. Näyttelykävely oli toimiva ja antoi hyvän läpileikkauksen pohdinnoista. Samalla mielessä heräsi joukko jatkokysymyksen sikiöitä.
Seuraavana päivänä joukko hajaantui mieltymysten mukaan, osa jäi yrityssparraustiimeihin. Suunnistimme Jannen ja Bennyn kanssa kaupungille syömään. Sade ajoi valitsemaan useamman sunnuntaisuljetun ravintolan ohitettuamme Pizza Hutin. Voi ei, huokaisimme, tätä ei sitten kerrota kelleen. Mutta Pizza Hut yllätti kahdella tavalla. Ruoka oli hyvää ja maukasta. Ja ympäristö inspiroi meitä aamutunneille laivatunnelmasta nauttineita jatkamaan iloittelevaa älyttelyä.
Kysymykset. Niissä on ihmeellistä voimaa. Ihminen on ohjelmoitu aktivoitumaan kysymyksillä. Mitäs jos vain kysyisimme? Jos käyttäisimme Twitteriä, sehän sopii hyvin kysymiseen. 140 merkkiä riittää mainiosti. Ei kerrota tästä kelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Sovitaan, että aloitetaan huomenna. Viikko? Joo, viikko on just hyvä. Pelkkiä kysymyksiä. Ja Twitterissä pitää tietysti olla joku hashtag, millä proggiksen saa eroteltua muusta virrasta. Joku lyhyt? Vaikka #tv0.
Jälkeen päin muistikuvista on mahdoton erotella, kuka keksi minkä osan tempauksesta. Mutta kaikki pitivät periaatteen (noin suurin piirtein). Viikko pelkkiä kysymyksiä Twitteriin ja perään #tv0. Kyseisellä hastägillä metkittyjä tviittejä kertyi viikon aikana yli 400. Asiaa ihmeteltiin myös Qaikussa. Hashtag sai aikaan kummastelua, hämmästelyä, ärsyyntymistä, mukaan heittäytymistä, omia tulkintoja ja parodioivia variaatioita (kuten #tv42, #tv0+1 ja #miTVit42).
Kysymyksistä nousi myös koulutusidea, jota kehittelemme KatriK:n kanssa tällä viikolla. Janne innostui kysymysmenetelmästä niin, että lupasi hyödyntää sitä jatkossa jossakin muodossa omassa työssään.
Perjantai-iltapäivällä oivalsin, että tässä on kertymässä mainio aineisto hypermedian maisteriohjelman graduani varten. Viestintään liittyi paljon pelillisyyttä ja leikillisyyttä. Juttu on vähän kuin lassipallo, Lassi ja Leevi -sarjakuvien pallonheittelyleikki, jossa ei ole virallisia sääntöjä paitsi ettei ole virallisia sääntöjä ja säännöt voivat muuttua jatkuvasti.
Sosiaalinen media elää ja kehittyy yhteistoimin mutta ilman mitään auktoriteettia, joka määrittelisi toiminnan säännöt. Tämä jatkuva epämääräisyys ja hienoinen kaoottisuus näyttäytyi #tv0-tempauksessa pienoiskoossa. Mielenkiintoista itsestäni oli vuorovaikutusnäkökulmasta se, miten eri rooleja omaksuneet ihmiset ylläpitivät toimintaa: sekä mukaan heittäytyjät että ihmettelijät pitivät #tv0-palloa ilmassa.
Sometime-ryhmämme pohti sitä, pitääkö kaikkea aina ymmärtää. Ihminen etsii selityksiä ja vastauksia. Taide rikkoo rationaliteetin kaavoja. Taidetta ei ehkä ensisijaisesti tarvitse ymmärtää vaan kokea. Leikistäkin katoaa ilo, jos sitä ryhtyy analysoimaan ja purkamaan osiin. Pelleily ja vitsit elävät hetkessä. Ajattelun irrottaminen kaavamaisista ja muotoon pyrkivistä tottumuksista voi räjäyttää tilaa jollekin uudelle. Ihminen voi loikata mahdollisten maailmaan, jos näkee muutakin kuin sen, mitä on tottunut näkemään. Totunnaisuudet sitovat salakavalasti mielikuviamme ja mielikuvitustamme.
Pelillisyyden ja leikillisyyden näkökulmasta aika on mielenkiintoinen ulottuvuus. Eri ihmisillä on erilainen epämääräisen sietokyky. Toisia epämääräinen lassipallo kiehtoo. Toiset kaipaavat pelisääntöjä ja selkeyttä nopeasti.
#tv0-tempauksella ei ollut mitään syviä päämääriä, päämäärät kypsyivät matkan varrella. Itse koin eräänä vähitellen aukeavana kokemuksena eläytymisen ulkopuolisen osaan. Se, joka ei ole sosiaalisen median kielipelissä sisällä (kuten siinä, mitä #tv0 on tai miksi jotkut kyselevät päivästä toiseen), kokee itsensä ulkopuoliseksi. Toisena omana kokemuksenani oli tuo pelillisyys ja leikillisyys. Matkalla kertyi paljon inspiroivaa. Mutta myös päinvastaista anti-inspiroitumista: tempauksen viime hetkillä alettiinkin jo ihmettelemään, onko kyseessä salaseura. Myös ärsytyskynnys tuntui hiertävän, sillä eräs kysymys oli muotoiltu: Voiko #hashtag:ia vihata? Mainio gradun aineisto
EDIT: tosin voi olla, että kaikki eivät suostu antamaan avoimia tviittejään aineistoksi, kysyn jokaiselta erikseen. Kiitos! Iso peukku!!!
EDIT: Pahoittelut niille, joista kyseleminen tuntui epämiellyttävälle.
EDIT 19.3.11: Noo, ei siis gradun aiheeksi päätynyt, liian suppea, mutta silti opettavainen kokemus itselleni, kysymisen ja kuuntelemisen merkitys, sivullisuus ja osallisuus, näistä se gradu muotoutui kohdistumaan nettifasilitointiin, tämä siis oli yksi etappi.
10 kommenttia:
Minne gradu tehdään ja koska se on valmis #tv0 ?
No, ensin professori Frans Mäyrä hyväksyy tai hylkää aiheen. Tai kaikista ensimmäisenä ne tviittaajat, jotka osallistuivat #tv0-keskusteluun. En halua kenenkään tuntea tulleensa hyväksikäytetyksi, se on tieteellisen tutkimuksen ideaalin vastaista sitten Milgramin tottelevaisuuskokeen. Itsekin keksin idean vasta matkan varrella toissapäivänä.
Siis INFIM Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitos Tampereen yliopistossa. Siellä tutkitaan sekä pelejä että sosiaalista mediaa.
Pidän peukkuja.
Ai niin, vielä ser, että koska valmista? Ensi keväänä. Oli aihe mikä tahansa. Jos tämä ei nappaa, pitää keksiä joku muu. Tämä innostaisi itseäni. Muistan, miten typerältä Twitter aluksi vaikutti. Olin viime vuoden maaliskuulle saakka sitä mieltä, että Twitter on liikaa vouhotettu ja amerikkalaistyyliseen itsensäesittelykulttuuriin sopiva jonninjoutava informaatiosälän paikka. Olen tullut toisiin aatoksiin. Twitter on hämmästyttävän monipuolinen kaikkine puutteineen. Ja suomalaiset tviittailijat notkeaälyisiä, humoristisia, syvämietteisiä, ystävällisiä, pohdiskelevia, tuntevia, vaikka mitä.
Peukku:-) (Idealle, #tv0-viikolle ja ideasta saadulle idealle.)
Tutkimusaiheena tämä nyt ajatushautomoon. Pitää kirjoittaa mahdollisimman pikaisesti mikroartikkeliin omat havainnot ja kytevät kysymykset. Tutkimuskohteena vaatii tarkentamista ja voi olla liian marginaalinen eikä ilmiötä edustava. Itseäni arveluttaa se, että sosiaalista mediaa tutkittaessa mikä tahansa aineisto paisuu äkkiä huiman laajaksi, tässä viehätti rajallisuus, mutta se saattaa olla myös ongelma. Mietin sitä, että jonkun tapahtuman taustakanavakäyttö voisi olla myös kiinnostava... no joo, katsotaan, mitä ajatushautomo tuottaa ja meneekö tieteellisen seulan läpi.
Tutkimuseettisten asioiden kanssa kannattaa olla tarkkana, mutta lupia ei todennäköisesti tarvitse kysellä - koskapa aineisto sinänsä on julkista. Onhan näitä ennakkotapauksia jo ollut, joissa on analysoitu vaikkapa usenetin kirjoituksia arkistoista. Koska kyseessä on julkinen keskustelu, tämän keskustelun tieteellisen analyysin kieltäminen itse asiassa tuntuisi tosi oudolta. Mutta tietysti jos tutkimuksesi laajenee myös keskusteluun osallistuneiden muuhun identiteetiin netissä, voinee luvan kysyminen olla paikallaan.
Kiitos kommentista Tarmo. Itse ajattelinkin lähinnä sitä, ettei tule keljuja fiiliksiä puolin toisin. Sinänsä avoimessa netissä olevaa voi käyttää. Omiakin Twitter-kommentteja löytyy Twitter-kirjasta ilman, että minulta olisi kysytty lupaa. Ei siinä mitään, kun ei näkynyt mitään hämäräperäisiä kaksitulkintaisia lausumia.
Sinänsä lienee niin, että tämä aineisto ei ainakaan yksistään riitä ja tutkittavaa ilmiötäkin pitää vielä tarkentaa.
Tunnustan. Ärsyynnyin, mutta olen nopeasti lauhtuvaa tyyppiä.:)
Oppiminen ja uudelle kolkeminen vie epämukavuusalueelle. Häiritsee. Tietyllä tavalla some on kieltä ja kielen oppimista. Mistä kieli syntyy? Miten symbolit, mielteet, mielikuvat kehittyvät? #tv0 elää häiriköintimme jälkeenkin ja sille saattaa muodostua lyhyt tai pidempi merkityksellinen rooli noukkia suomi-ope-somen kysymyksiä talteen, ehkä. Emme todellakaan ajatelleet häiritsevämme ketään. Olimme niin innoissamme kysymisen aktivoivasta ja avaavasta voimasta. Ja Twitter välineenä tuntui kesyltä, eihän kenenkään tarvitse virrassa soljuviin pikkukysymyksiin kiinnittää sen kummempaa huomiota. Mutta kysymykset eivät ole vain virran soljuntaa, ne ovat höiriöitä siis pystyyn nousseita ajopuita, koukkuja, pyydyksiä, karikoita. Hienoa, että ainakin Timo lauhduit nopeasti, sillä tässä oli mukana aitoa eteenpäin kehittelemisen tahtoa.
Mainio aihe :) Kokeilimme muutaman ihmisen kanssa [säie] -tagia Qaikussa ja Twitterissä lokakuussa 2009. Se ei lähtenyt lentoon samassa määrin eikä ollut edes varsinaisesti tarkoitus.
#tv0:ssa varmaan auttoi, että siinä oli koodattuna mukana tietyntyyppinen toimintamalli so. kysymyksen luominen.
Mutta kiintoisaa on, että reaktiot netissä olivat *hyvin* samantyyppiset kuin #tv0:ssa.
Mitä tulee aineistonkeräämiseen niin ei siinä liene sinänsä ongelmaa, kunhan ihmiset abstrahoidaan pois tuloksista ennen julkistamista. Kuten Tarmo tuossa totesi, jos mennään identiteettien evaluoinnin yms puolelle, niin sitten kannattaa jo hieman tarkemmin kysellä lupia ja olla vuorovaikutuksessa tutkittaviensa kanssa.
Eskola & Suoranta: Johdatus laadulliseen tutkimukseen on erittäin hyvä näiden asioiden miettimiseksi so. tutkijan osallisuus, osallistujien henkilöt etc.
Lähetä kommentti