Hämmennyin eilen. Tilanne oli videoneuvotteluyhteys Yhdysvaltoihin, teemana sosiaalinen media opetuskäytössä. Paikallinen suomalainen nuori liikemies aloitti presentaationsa jakamalla paperisia käyntikortteja lähiosallistujille. Paperiset käyntikortit kuuluvat itselläni eksoottiseen menneisyyteen lankapuhelinten (minulla on sellainen edelleen, vaikka käytän sitä vain kerran viikossa) ja nuoltavien postimerkkien (harrastin postimerkkeilyä vielä aikuisiällä) luokkaan.
Käyntikorttien jakaminen käynnisti ketjureaktion ja puolet paikalla olleista jakoi tilaisuuden lopulla paperisia käyntikortteja. Hämmennykseni heräsi juuri sillä kohdalla: pitäisikö minullakin olla paperilappuja jaettavana. Mutta onnekseni kukaan ei antanut minulle käyntikorttia vaan ohitti kommentilla: mehän olemmekin jo... ja viittaus osoitti nettiin, sosiaaliseen mediaan.
Silloin aikoja sitten teetimme Alkuvoiman omia käyntikortteja. En varmasti liioittele, kun sanon, että tuolloin 90-luvun alussa oli harvinaista, että maanviljelijä jakoi käyntikortteja verkostoitumistarkoituksessa. Minulla on niiltä ajoilta tallella paksu käyntikorttikansio (kuva yllä). Samaa asiaa ajaa nykyisellään nettinäkyvyys ja profiilit eri palveluissa.
Aihe nosti mieleen myös Andrea Vascellarin käyntikortin. Paperittoman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti