sunnuntaina, huhtikuuta 12, 2009

Nähdä (a)siat toisin

Ihmisen elämästä syntyy kerroksia maisemaan, kotiin, mieleen, ihmissuhteisiin ja nykyään verkko-olotiloihin. Qaikussa esimerkiksi mietittiin äskettäin näitä jälkiä sosiaalisessa mediassa sen jälkeen, kun ihminen kuolee.

Lapsenlapsen kanssa vietetty vuorokausi kaivoi muistoista ja maisemasta oman elämäni kerroksia. On omituista hetkittäin palata aikakoneella 22 vuotta taaksepäin (kullanmuru on kuin isänsä). Tai johonkin muuhun mielen kerrokseen. Menneisyys on nykyisyyden tulkintakehys.

Menneisyyden hankaluus on itsestäänselvyyksien kehittyminen. Totumme elämään ja sen tapahtumiin. Olen hupsu jemmailija (se näkyy verkossakin, jemmaan talteen pahan päivän varalle). Yksi piironginlaatikko on täynnä pääsiäismunista saatuja pikkuylläreitä. Noin 20 vuoden ajalta. Toki sisältöä on levinnyt sinne tänne ja toisaalta laatikkoon on eksynyt muutakin kuin pääsiäismunien sisältöjä. Normaalia sekoittumista.

Aarteiden joukosta pilkotti tuttu vaaleanpunainen muoviemakko, jollekin omalle lapselle hankitun muovieläinpussin aarre. Niihin aikoihin vielä päivittäin putsailin emakkokarsinoita, levittelin pahnoja ja sen sellaista. Muistan, minkalaisen hilpeyspuuskan tuo kuvassa oleva muoviemakko herätti. Huomaat varmaan.

Muotintekijällä ei ollut totunnaisen tiedon kahletta. Ehkäpä toimeksiannossa luki, että 14 nisää. Kolmeen riviin, hyvin mahtuu. Kätevä ratkaisu, käytännössä mahdoton. Mutta jos aina ajattelisimme vain sitä, mikä käytännössä on mahdollista, jäisi paljon asioita keksimättä ja löytämättä.

On ällistyttävää ja hengästyttävää seurata lapsen tapaa oppia: kokeilua, jäljittelyä, arvailua, yhdistelyä, eläytymistä, tutkimista, kyselemistä. Sometussa on keskusteltu huippuvilkkaasti aiheesta tietoyhteiskuntavalmius. Pitäisikö jotenkin yhdessä määritellä, mitä se on, mitä siihen kuuluu ja miten se varmistettaisiin kouluopetuksessa ja vielä, miten opettajat osaisivat siihen opettaa?

Välillä tuntuu, että olemmeko me aikuisina kadottaneet jotain. Miksi oppiminen muuttuu niin tolkuttoman monimutkaiseksi ja vaikeaksi? Pelkäämmekö liikaa? Varsinkin liikkuvaa kohdetta, joka pitäisi saada määrittelyn nyppylähanskoihin ja aidattua projektipapereihin, strategiakansioihin ja visiolauseisiin.

Verkon ja teknisten asioitten suhteen innostavin, joka on itselleni tullut vastaan, on joukkoäly, mihin Sometun tietoyhteiskuntavalmius-keskustelussakin on viittailtu. Ei minun tarvitse tuskailla yksin, että en osaa, en kykene. Meitä on monta, aina joku osaa. Kunhan vain riisun aikuisen kaikkitietäjän silmälasit pois.

Tämä polveileva pohdiskelu on valmiastautumista tiistaiaamuun. Silloin pidämme Vinkkiverkko-hankkeiden ohjausryhmien palaverin. Toiminnassa on kolme maalia: virtuaalinen mediakeskus, verkkolehti ja koulu osaamisyhteisönä. Yhteen maaliin johtavalla tiellä on pieninä etappeina välinevarikko, opastuskokoelma ja nyt kehittymässä avoimen kouluttautumisen Verkkolaturi.

Ei kommentteja: