Hesarin mielipidepalstalla (joka ei valitettavasti ole avoimessa verkossa) on herennyt joulun tienoilla herkkukeskustelu jonon ohi sujahtaneen vanhemman naishenkilön aiheuttamasta mielipahasta. Mielipahan kokija kirjoitti lehteen ja sai vastineeksi lääketieteellisiä puolusteluja ja puolusteluista vironneita vasta-argumentteja. Jonottamisen normit sinällään ovat kiintoisia, mutta itse viehätyin jälleen kerran siitä, että kyseessä oli nimen omaan mummo, ei isoäiti, mummi, mamma, mummu tai varsinkaan pappa, isoisä saati vaari (sukupuolikysymystäkin mielipideketjussa on jo kommentoitu).
Sukulaisjoulupäivänä sain perustella sitä, miksi olen mummo. Syy on kaksinkertaisen yksinkertainen. Ensinnäkin mummoutuessani lähiperhekuntaan kuului valmiiksi mamma ja mummi (täkäläisittäin mamma ja pappa ovat ensisijaisia isovanhempien nimityksiä). Ja toisekseen mummo-vitsien vuoksi mummoidentiteetti kiinnosti.
Verkosta löytyy verkkomummo – sähköisen isovanhemmuuden projekti (jonka nykytolasta olisi vinha kuulla). Pihtiputaan mummo on rautalankaselitysten standardi (keskivertolukija a'la Allan Liuhala). Mummomallin kengät ja vaatteet ovat väljiä, huonosti istuvia ja epämuodikkaita (vrt. pappamallin Tuntsa, jonka tyylikkyys ja arvo vain nousevat). Mummonmarkka on menneisyyden rahayksikkö. Mummola kesälomien kultamaa, jonka keskusyksikkönä sykkii keittiön liesi. Mummo on ikitaitava laittamaan hienostelematonta perusruokaa (muussia ja lihapullia).
Hesari nosti äskettäin neuvokkaan mummon sankarikoirien kanssa samaan kastiin. Mummo saattaa siis olla moniulotteisempi kuin pelkkä ikääntynyt blondi. Kielikukinta on arjen helmeilyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti