maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Informaalia oppimista ein-zwei-drei

Tilastokeskus määrittelee informaalin oppimisen (jota voi nimittää arkioppimiseksi):
Informaali oppiminen määritellään tarkoitukselliseksi, mutta formaalia ja non-formaalia koulutusta vähemmän organisoiduksi ja strukturoiduksi oppimistapahtumaksi, joka toteutuu esim. omatoimisesti, perheen parissa, työpaikalla tai muutoin henkilön jokapäiväisessä elämässä.
Joululoman muutama viimeinen päivä kului minikielikurssilla, kun saksalaisystävän kanssa opittiin puolin ja toisin paljon kaikenlaista, lähes huomaamatta, arjen kohtaamisen kautta. Mielenkiintoinen elämys minulle oli pullan leipomisen opettaminen.

Ystäväni oli ihastunut jo kauan sitten Suomessa pullaan. Chefkoch-sivuston avustuksella hän oli kotonaan koettanut leipomista, mutta pullasta tuli kovaa.

Ryhdyimme yhdessä töihin. Ensimmäinen huomio pullataikinan alkuvaiheessa on ankara vatkaaminen, niin että taikinaan saadaan riittävästi ilmaa. Toinen huomio napakka vaivaaminen ja se, että rasva lisätään vasta aivan loppuvaiheessa ja taikinasta pyritään saamaan mahdollisimman pehmeää, siis ei liikaa jauhoja. Kunnollinen kohotus.

En ollut koskaan ennen ajatellut, että pullataikinan kaulimisessakin on erityinen tekniikka. Ystäväni kauli sitkon rikki, kauli kuten durrum-vehnästä valmistettua pizzataikinaa, reippain repivin ottein, ei kuten pullaa, lempeästi ja silti määrätietoisesti nytkytellen. Uunin lämmölläkin on väliä, paistoaika ei saa olla kovin pitkä. Viimeinen silaus tapahtuu, kun pullat otetaan pois uunista, siirretään pois pelliltä ja leivinliina päälle, jäähtyneet pullat heti pussiin.

Kovien pullien tekotapa tuli siis selvitettyä: rasva suoraan nesteeseen, liikaa jauhoja, vähäinen vatkaaminen ja olematon vaivaaminen, malttamaton kohottaminen, raastava kauliminen, väärä paistoaika ja lämpö sekä lopuksi suojatta jäähdyttäminen ja pussittamisessa viivyttely.

Keskusteltiin myös jauholaaduista. Joku oli ehdottanut hänelle pullan leipomista graham-jauhoista. Pidin pienen luennon vehnäjyvän rakenteesta ja eri jauholaaduista sekä vehnäproteiineista. Kemiaa keittiössä. (Samanniminen kirja on muuten aivan lositava! Ja tietenkin kirjailija Anu Hopian Kemistin keittiössä -palsta Tiede-lehdessä.) Tai no, biokemiaa tuo proteiiniosasto on.

Kaappiin katsoessani elin luullossa, että pullajauhoja on riittävästi, mutta se toinen pussi olikin rouheista sämpyläjauhoa. Loppiaisaattona kaupat jo suljettu. Varastossa oli kuitenkin pussillinen quinoajauhoa, jolla uskalsin jatkaa pullajauhoja, seurauksena lievästi erilainen tuoksu, mutta rakenteessa ei mitään sanomista – itse asiassa normaalia maukkaampi tulos. Quinoa on erittäin suositeltava tuttavuus.

Pulla leivottiin laktoosittomana, koska ystävälläni on laktoosi-intoleranssi. Kuten olin kuullut monen todistavan, pullasta ei ollenkaan huomaa, onko se leivottu maitoon vai veteen, mitä kokeilin nyt ensikertaa. Huhu piti paikkansa. Samalla keskustelimme siitä, miten hankalaa Saksassa on saada laktoosittomia maitotuotteita. Toisaalta vuohenmaidosta on tarjolla juuston lisäksi jugurttia ja rahkaa sekä soijasta valmistettua maukasta voita. Ravintoloissa ei sielläpäin ole merkitty laktoosittomia, vähälaktoosisia, gluteiinittomia tai kasvisannoksia.

Opin itse tänään erottamaan sämpylän (Semmel) ja sämpylän (Brötchen). Aika hyvin 25 vuoden Semmel-kokeneisuuden jälkeen. Semmel on se ihana rapeakuorinen, jota syödään aamuisin hillon tai marmeladin kanssa (ja joita leipomo toimittaa suoraan kotiovelle ainakin Itävallassa, kuten maitopulloja englantilaisissa elokuvissa). Mutta eipä saksaksi taasen eroteta veistä puukosta, Messer kuin Messer (no joo, käännös.com ehdottaa Finnendolc, mutta niin monta puukkoa kuin olen lahjaksi vienyt, aina ne ovat olleet Messer).

Muistan, miten eräs tuttavani kertoi vieraan kielen oppimisesta: "Koulussa menin vitosilla läpi, mutta kun työssä oli pakko käyttää, sitä oppi." Itse vietin 20-vuotiaana 2 kuukautta Itävallassa ja sain lahjaksi arjen kielitaidon. Arvokas pohja tuli koulussa, mutta käytännön taito olisi surkea ilman noita kahta kuukautta (ruotsia olen opiskellut paljon enemmän ja sitä sentään kuuleekin paljon, mutta puheruotsini on surkea, voisi sanoa jopa olematon).

Oppiminen on osa elämää. Opimme asioita, jotka innostavat ja auttavat elämässä. Joskus tuntuu, että virallisessa oppimismaailmassa hyötyä korostetaan huvin kustannuksella. Itse en olisi tässä ammatillisessa tilassa ilman lukuisia innostuksia ja loputonta huvikseen opettelua ilman mitään mietintää, onko tässä nyt järkeä. Voisin sanoa, jopa päinvastoin, väliin ulkopuoliset ovat yrittäneet selittää, että eihän tuossa ole mitään järkeä, että noin teet tuota juttua. Pienen pojanpojan kanssa tuli nautiskeltua silkasta innosta oppimista toissapäivä. Miten joku saattaa intoutua savupiippu-sanan oppimisesta niin, että tuskin malttaa nukahtaa ja heti aamulla ensimmäiseksi: "Mummo, missä sahupiippi-kiija?" (Janosch: Oi ihana Panama, toinen aukeama).

Loppupäätelmä edellisestä: koulu (formaali) on tarpeeseen, mutta ei se riitä, toisaalta pelkkään arkeen perustaminen johtaa nurkkakuntaiseen ja yksioikoiseen ajatteluun. Nurkkakuntaisuudesta ystäväni kertoi huikeita tarinoita, mm. kuinka häntä, kölniläistä, kohdellaan Münchenin kupeella Bauerissa kuin vierasmaalaista, kirjakielen puhuminen tekee hänestä muukalaisen omassa kotimaassaan. Sama kuin siirtyisin Raumalle töihin ja minua syrjittäisiin siksi, etten puhu sikäläistä murretta.

15 kommenttia:

Armi kirjoitti...

Nam, pullaa. Täytyykin kokeilla tuota quinoaa.

Meidän ekat spelttisämpylät olivat tosi tiiviitä ja matalia (kumpiako lienevät olleen, brötcheneitä vai niitä toisia?)

Leipominen on juurikin taito, jota ei pelkästään kirjoista opi. Onneksi epäonnistuneetkin kokeilut ovat syötäviä.

Sun äitis kirjoitti...

Pullakin on mielenkiintoinen, mutta hapanleipä vasta mielenkiintoinen onkin. Näppituntuman lisäksi olen saanut ihan virallista tietoa aiheesta, kun kuuntelin aikoinaan Porin tekulla opettajana ollessani kolme virantäyttöön liittyvää näyteluentoa aiheesta Kemialliset reaktiot happamassa ruisleipätaikinassa (onko näyteluennolla oppiminen informaalia oppimista, vaikka saman luennon kuuntelemalla voisi oppia non-formaalisti, jos olisi täydennyskoulutuskurssilla ja formaalisti, jos opiskelisi biokemiaa?)

Veitsistä ja puukoista tuli mieleeni keskustelu, jota kävin blogipikkujouluissa Eufemian kanssa. Hän tekee tällä hetkellä väitöskirjaa, joka liittyy yhteen nurkkaan laajemmasta teemasta Voiko joitain ajatuksia ajatella vain jollain tietyllä kielellä? Tosi mielenkiintoista!

Kielitaidon oppimisesta minulla on ihan samoja kokemuksia kuin sinullakin. Menin aikoinaan Ahvenanmaalle ummikkona kieltä oppimaan ja vietin sen lisäksi monta kesää piikomalla Ruotsissa. Englannin kielen sain puhuttavaan kuntoon Englannissa, Kanadassa ja USAssa, MUTTA ilman koulun kieltenopetusta kielitaitoni olisi sittenkin jäänyt ohueksi. Sen huomasin viimeistään amerikkalaisessa Collegessa: kolumbialaiset ja vietnamilaiset ystäväni olivat asuneet englanninkielisessä maassa paljon pitempään, silti meidän Skandinaviasta tulleiden englanti oli rikkaampaa. Tämän lasken muodollisen kielenopetuksen ansioksi. Kuulemalla ja puhumalla oli helpompi oppia, kun päässä oli valmiina koulussa opittu kehikko niin oman kielen kuin muutaman vieraan kielenkin rakenteesta (kolumbialaiset ja vietnamilaiset ystäväni eivät olleet omassa maassaan paljonkaan opiskelleet englantia).

"Itse en olisi tässä ammatillisessa tilassa ilman lukuisia innostuksia ja loputonta huvikseen opettelua ilman mitään mietintää, onko tässä nyt järkeä. "

Pätee täällä myös!

Lopuksi kysymys (jolla on kovin pitkä johdanto!).

Ammatillisessa koulutuksessa ja yhä enemmän myös korkeakoulumaailmassa puhutaan nykyisin paljon aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Ideana on, että osaaminen tunnustetaan myös osaksi virallista tutkintoa riippumatta sen hankintatavasta. Olen välillä ollut huomaavinani, että joillain opettajilla on suuria vaikeuksia hyväksyä ajatusta. Heistä huvikseen opittu ei ole yhtä arvokasta kuin tunneilla istumalla omaksuttu.

Mikä sinun kokemuksesi on? Tunnustetaanko teillä päin informaalisti hankittu osaaminen yhtä arvokkaaksi kuin sellainen osaaminen, josta on todistus?

(Taustaksi: itselläni ei ole ikinä ollut vaikeutta vakuuttaa esim. työnantajiani siitä, että osaan juttuja, joista minulla ei ole todistusta, mutta yksi luonteeltaan minua hillitympi henkilö kertoi vähän aikaa sitten, miten vaikeaa hänen on saada esimiehet uskomaan, että hän osaa muutakin kuin tutkintotodistukseen merkittyjä asioita.)

Anne Rongas kirjoitti...

Moikka Armi! Ne oli ilman muuta Brötchen. Semmel on siis sellainen, jossa on superrapea ohut kova kuori, joka rapsahtelee leikatessa ja sisus on kuohkeaa. Galetten yksi sämpylälaatu on aika lähellä, mutta ei niitä Suomessa juuri löydä. Semmel on tuoretavaraa, aamuisia voi vielä iltapäivällä syödä, mutta sen jälkeen niistä tehdään Semmelbrösel, pikkuruisia leipäkuutioita, joita voidaan paahtaa (maustaakin, saa nykyään kaupasta meilläkin), lisätä keittoihin. Niistä voidaan tehdä myös Semmelknödel (tavalliset kuivat sämpylätkin kelpaavat), palleroita, joita syödään lihan kanssa.

Speltissä sitkoa ei ole yhtä paljon kuin vehnässä vaikka gluteiinia onkin vehnän kanssa yhtä paljon, jopa enemmän (eikä speltti siis sovi keliaakikoille), jos on kokojyväspelttiä, siitä ei saa kuohkeita sämpylöitä, ydinspelttijauhoista sämpylät onnistuvat. Speltistä kannattaa tehdä litteitä leivonnaisia, pitäleivän ja rieskan yms. tyyliin. Kun vehnää on 2/3 ja spelttiä korkeintaan 1/3, sämpylöistä pitäisi tulla kuohkeita.

Speltti on siinä mielessä hankala, että sen leivontaominaisuudet vaihtelevat hyvin paljon viljaerästä toiseen. Kaupan jauhoissa on vakioitu koostumus. Spelttiä ei kovin paljon SUomessa viljellä, joten vakiointikin on vaikeampaa. Normaalistikin viljan laatu vaihtelee paljon, kasvupaikasta, lajikkeesta, vuodesta ja korjuuolosuhteista riippuen. Hyvää jauhoa lantrataan huonommalla ja leivontakohteesta riippuen myös valitaan sopiva laatu. Kun viljaa myydään, määritellään laatu viljanäytteestä. Leipäviljaksi kelpaamaton menee rehuksi, vaikkakin ruis ja vehnä eivät ole rehuina kovin arvokkaita ja hyviä.

Menneisyydessä tuli leivottua omista jauhoista. Kylän myllyssä jauhettiin toiveitten mukaan. Pullajauhosäkki oli siihen aikaan rehusäkin kokoinen, normaalin pullataikinan kokokin aina litraan nestettä. Oli hyvä, jos kyseisen viljan analyysitulokset olivat tiedossa. Näppituntumallakin aina sai tuntuman. Ei mitään nostalgiaa, leipominen on rankkaa hommaa. Jännä vain huomata, miten paljon hiljaista tietoa siihenkin sisältyy.

Anne Rongas kirjoitti...

Sun äitis hip hei! Kysymykseesi vastaan: tutkintojärjestelmissä on lukiossakin hieman joustoa, nimittäin aikuisten lukiokoulutuksen opetussuunnitelma ihan sinällään lukee hyväksi tietyn elämänkoulun, aikuisten lukion päättötodistukseen vaaditaan 44 kurssia, nuorten lukiokoulutuksessa vaadittava vähimmäismäärä on 75 kurssia. Aikuisten lukiokoulutukseen ei kuulu taito- ja taideaineita (tähän on pieni poikkeus niille nuorille, jotka suoraan putkessa jatkavan päivälukiosta aikuislukioon).

Muutoin kyllä vaaditaan todistuksia, jotta voidaan hyväksilukea aiempaa osaamista. Tosin sitten joidenkin kurssien sisällä on mahdollista sopia esimerkiksi tenttiminen niin, että jossakin asiassa osaavan ihmisen osaaminen voidaan ottaa huomioon. Esimerkiksi juuri nyt minulla on opinto-ohjauksen kurssilla opiskelija, jonka opiskelu on yksilöllisesti laadittu. Minä opettajana katson, että opetussuunnitelman esittämän kriteerit täyttyvät ja että näyttö on riittävä.

Lukiossa ongelma on ehkä siinä, että suurissa yksiköissä mielellään laitetaan kaikki samaan karsinaan ja viedään massana toistuvan prosessin läpi. Toisaalta välillä olen ihmetellyt sitä, miksi yliopistossa oli niin paljon joustoa ja henkilökohtaisia opettajasuhteita, kun lukiossa sellaisia ei ole. Monissa suomalaisissa lukioissa ei sallita sitä, että opiskelija valitsee opettajan, samassa aineessa samalla opiskelijalla voi olla neljä eri opettajaa. Ongelma on myös opettajan päässä. Eräskin kollega kertoi, että hänellä on abiryhmä, jossa on monta opiskelijaa, joita hän opettaa ensimmäistä kertaa. Tällainen asetelma ei tue sitä, että voidaan tunnistaa toisen osaaminen ja rakentaa uuden oppimista jo opitun varaan.

Hajanaisia ajatuksia aiheesta. Kannatan lukiomaailmaan ilmiöpohjaista lähestymistä niin, että yli oppiainerajojen voitaisiin hyppiä joustavammin ja rakentaa laajempia kokonaisuuksia, ettei kaikkien tarvitsisi välttämättä tehdä yhtäaikaa aina samaa.

Ja samalla olen vankasti sitä mieltä, että kehikko tarvitaan, perusasioitten oppimista ja opettamista selkeästi. Kun näistä uusista lähestymisistä puhuu, moni vetää heti lukkojarrutukseen. Se, että osa oppimisesta voidaan toteuttaa toisin, ei tee tyhjäksi perinteisiä menetelmiä.

On tarpeen jatkuvasti kysyä: mitä on oppiminen, miksi jotain opetetaan, kuka valitsee, päättää, järjestää, kenellä on valta, yms.

Sun äitis kirjoitti...

Kiits vastauksesta,
aikuislukion lähtökohta, jossa elämänkoulusta automaattisesti hyvitetään monta kymmentä kurssia oli tiedossani. Mutta entäs jos opiskelija haluaisi noiden 44 lisäksi sisällyttää todistukseen jotain muualla oppimaansa ihan "nimellä mainiten" (siis vaikkapa "C++ -ohjelmoinnin perusteet + ohjelmoinnin jatkokurssi, kts. esimerkki alla)

Jos opiskelija olisi harrastuksenaan ohjelmoinut vuosikaudet, muttei hänellä olisi siitä mitään todistusta, olisiko mahdollista tehdä näyttö ja saada osaamisesta arvosana myös lukion todistukseen?

Tai jos joku vaikka olisi omia aikojaan opiskellut espanjaa, pitäisikö silti osallistua tunneille saadakseen todistukseen arvosanan?

(yksi kieltenopettaja sanoi minulle, että "eihän me mikään arvosana-automaatti olla, että kumileimasimena hyväksyttäisiin MITEN TAHANSA opittu).

Tunnistaminen ja tunnustaminen on minusta eri asia kuin todistusarvosanojen hyväksiluku. Siinä millä tahansa tavalla hankittu osaaminen osoitetaan jotenkin (esim. työnäyttein, portfoliolla, näytöllä...) ja tunnustetaan osaksi tutkintoa.

Minusta tuo on siinä mielessä tärkeää, että jotkut tahot yhä edelleen kelpuuttavat vain todistuksin osoitetun osaamisen. Se hillitympi henkilö, johon edellisessä kommentissa viittasin, kertoi, että hänen piti suorittaa verkko-opetukseen liittyvät erikoistumisopinnot, kun työpaikalla ei muuten uskottu, että hänellä olisi riittävä tempputaito-osaaminen verkko-ohjaukseen (taito oli todellisuudessa hankittu netissä roikkumalla!)

Ilmiöpohjaisista opseista
Olen seurannut tuota keskustelua. Minusta ilmiöpohjaisuus toteutuu alakoulussa vielä hyvin, mutta yläkoulussa sitten sirpaloidutaan spesialistien maailmoihin. Sama meno jatkuu esim. liiketalouden perustutkinnon opiskelussa, jossa joka aineeseen on erillinen ekspertti (monilla muilla ammatillisilla aloilla tilanne on paljon parempi).

Alakoulussa homma onnistuu siksi, että yksi opettaja vastaa liki kaikesta opetuksesta: itsensä kanssa on helppo integroida, yhteistyö monen opettajan välillä on jo vaikeampi juttu.

Monta kertaa koulun rakenteet estävät oppimisen kannalta mielekkäät ratkaisut. Päivittäin näkyvinä arkirakenteina voisi mainita lukujärjestykset ja tilavaraukset. Niiden tekoon tarkoitetut ohjelmat tuntuvat usein määräävän opetuksen käytännön toteutusta paljon enemmän kuin oppimisteoreettiset näkemykset!

Syvällisempi rakenteellinen este on minusta kelpoisuusjärjestelmä. Siinä ei ilmiön hallintaa arvosteta, kun jokaista julkista inahdusta kohden opettajalla pitää olla cumu suoritettuna!

Äh, nyt lähden pois laatikostasi kielteisiä ajatuksia jauhamasta! (Kun kaiken lisäksi merkintäsi, josta näitä päädyin miettimään, oli kaikin puolin myönteinen, innostava ja kannustava!)

Yläkoulusta

Anne Rongas kirjoitti...

Sun äitis > edelliseen vielä. Sekava vastaukseni ei ehkä riittävästi avannut asiaa. Kurssilla ei lukiossa ole pakko istua, mutta jollakin tapaa on saatava näyttö arviointia varten siitä, miten opiskelija hallitsee kurssisisällön. Tenttiminen suo tähän paljon joustovaraa. Menetelmän työläys ja opettajien työaikarajoitukset vaikuttavat siihen, mitä yritin sanoa. Mieluiten laitetaan kaikki samaan systeemiin. Mutta useissa aikuislukioissa ja pienemmissä lukioissa lienee mahdollisuus joustavampiin järjestelyihin.

Sellaisesta osaamisesta, joka ei kuulu lukion opetussuunnitelmaan, ei voi kurssia saada. Jossain vaiheessa 90-luvulla nykyistä vapaampaa toimintatyyliä (nuorisokoulu eli Ruotsin mallin tuomista Suomeen), mutta sittemmin ollaan päädytty siihen, että ammatillinen koulutus hoitaa käytännöllisten taitojen osastoa. Raja ammatillisen ja lukion välillä on tosin liukuva, varsinkin ammatillisella puolella opiskeleville.

Suomalainen lukio on hyvä ja huono. Se on hyvä siksi, että se antaa kattavan, monipuolisen ja vankan pohjan moneen suuntaan. Se on huono siksi, että maailmassa olevan tiedon huikea lisääntyminen lisää kaikkien aineiden substanssia jatkuvasti. Myös korkea-asteen ja työelämän vaatimukset laajenevat jatkuvasti. Omaksuttavaa on yksinkertaisesti niin paljon, että seurauksena on läpilaukkausta, pintaraapaisuja ja läähätystä. Nyt vaaditaan jälleen uusia oppiaineita. Ei onnistu, ellei tehdä jotain koko rakenteelle.

Verkko antaa käteviä välineitä rakenteellisiin ongelmiin. Meillä on nyt aluillaan esimerkiksi tällainen Ilmastonmuutos, hypitään yli oppiaineiden ja rakennusten ja lukukausien ja silti toimitaan tietyllä kurssilla tietyn ryhmän kanssa. Vielä paljon kehittämistä, mutta intoa ja yritystä on.

Aineenopettajuus on vahvuus. Itsenäinen opettajuus on vahvuus. Mutta haluttomuus/pelko/epäily ainerajoja ylittävään yhteistyöhön on heikkous. Alakoulussa fokus on erilainenja sama opettaja kykenee jollakin tavoin hallitsemaan eri aineita.

Lukiossa cumuvaatimus opetettavista aineista on asiallinen. Olen opettanut yhtenä vuonna kaikki pakolliset biologiat ja maantiedot, yhtenä vuonna terveystiedon vailla koulutusta. Pahvilaatikollinen syntyi itseopiskeluaineistoa ja jäsennyksiä. Mutta tietty ote jää puuttumaan, kun asialla on professionaalin sijaan innokas harrastelija.

Sun äitis kirjoitti...

Heips!
kiva kuulla lukiosta, jota itse tunnen huonosti. Varmaan cumuvaatimus sinne istuu, mutta minusta se on monessa ammatillisessa aineessa ihan älytön. Esimerkki: entisessä tekussa olin muodollisesti kelpoinen opettamaan insinööreille kaikkea yrittäjyyteen, yrityksen perustamiseen ja yritystoimintaan liittyvä, kun olin suorittanut diplomi-insinöörin tutkinnon teollisuustalous pääaineenani (vaikka esim. markkinointi-nimistä oppiainetta sisältyi tutkintooni vain 2 ov).

Kauppaoppilaitoksessa saman ilmiön kimpussa hääräävät eri aikoina, eri järjestyksessä ja useimmiten toisistaan mitään tietämättä ainakin taloushallinnon, markkinoinnin, oikeusopin, viestinnän yms. asiantuntijat.

Myös yläkoulussa cumuvaade on minusta ylimitoitettu. Kun olin täydentämässä omia matikanopintojani cumuun ollakseni pätevä opettamaan prosenttilaskua, osallistui samoihin opintoihin useita sellaisia opettajia, joilla jo oli arvosana kemiasta ja fysiikasta, mutta kun pienessä koulussa ei virkaa voinut saada pelkästään niillä, niin piti vielä matematiikastakin cumu suorittaa. Pahimmillaan työnantaja voi vakivirkaan edellyttää vielä tietotekniikan arvosanaa. Vähemmälläkin formaalilla substanssiopilla uskoisin työstä selvittävän, kun usein yläkoulun opettajan syvällisin osaamistarve on vallan muu kuin aineenhallinta.

Siis: olen kanssasi samoilla linjoilla siinä, että ainerajat ylittävää yhteistyötä tarvitaan. Siitäkin olen yhtä mieltä, että verkkotilat mahdollistavat hyvin yli talojen ja ainerajojen toteutettavat opinnot.

Myös informaalin oppimisen voimaan uskomme. Eroa tulee siitä, että itse olen toiminut niin käytännöllisillä aloilla, että suhtaudun vähän kielteisemmin kovin korkeisiin muodollisiin pätevyysvaatimuksiin. Tai jos ne pitää olla, olisin valmis tunnustamaan paljon nykyistä enemmän informaalisti opittua osaksi formaaleja tutkintoja.

sinikka kirjoitti...

Hei!
Minua alkoi kiinnostaa kommentit kielten oppimisesta, kieltenopettaja kun olen. Niin kuin 'Sun äitis', niin valtaosa suomalaisista varmaan uskoo, että meidän muodollinen kieltenopetus on se tapa, jolla kieliä KUULUU oppia. Itse kyllä vähän kyseenalaistaisin sitä, että tarvitaan n. 10 vuotta melko passiivisen kielitaidon hankkimiseen ennen kuin voi sitten 'oikeassa elämässä' oppia puhumaankin sitä kieltä. Se, että suomalaisten sanasto esim. englannissa ehkä vaikuttaa laajemmalta kuin monen muunmaalaisen, johtuu myös monista muista syistä. Esim. jos on muutenkin 'sivistynyt' henkilö, niin suomalaiset sivistyssanat kääntyvät melko vaivattomasti englanniksi, mikä syntyperäisistä kuulostaa tosi fiksulta! Suuri vaikutus meidän englannin osaamiseen on myös televisiosta koko ajan kuullusta kielestä, josta dubbaamiskulttuurien asukit eivät pääse hyötymään. Itse olen sitä mieltä, että meidän kieltenopetusta tulisi rajusti uudistaa ja keskittyä suullisen kielitaidon kehittämiseen metakielen ja kielen rakenteiden jahkaamisen sijaan.
Viime syksynä oli muuten jossain sanomalehdessä artikkeli, että on esitetty, että lukioissa alettaisiin hyväksyä kielten kursseja osoittamalla koulun ulkopuolella hankittu taito - esim. varmaan jonkin aikaa ulkomailla asuneet oppilaat. Odotan mielenkiinnolla miten tämä tullaan toteuttamaan.

Anne Rongas kirjoitti...

Edellisiin vielä: tuo tenttimismahdollisuus antaa periaatteessa aika joustavan mahdollisuuden tunnistaa ja tunnustaa osaamista. En halua tämän reippaammin ottaa kantaa. Mahdollisuus ja sen käyttäminen ovat aina kyseisen koulun ja siellä työskentelevien asia.

Kielen oppimisesta enoni on mainio esimerkki, puhuu yli kymmentä ja lukee suomen lisäksi 18 kieltä. On laittanut pienen kuvauksen omasta metodistaan verkkoon.

Anne Rongas kirjoitti...

Tai siis on lempeä loppiaisilta, jolloin ei tee mieli kirjoittaa sellaista, joka voisi raskauttaa jonkun elämää. Muutoin olen Sinikka kanssasi samaa mieltä, uudistukset ovat tarpeeseen.

Netti avaa myös aarremaailman kielten oppimiseen. Sen verran nyt kerron, vaikka äsken lupasin muuta. Reipas vuosi sitten olin eräässä paikassa esittelemässä kaikkia verkkoaarteita (joita olen koonnutkin). Lukion kielen opettaja huokasi ja sanoi, ettei hän ainakaan näe, että noista olisi mitään hyötyä ja että hän kun kysyi omilta opiskelijoiltaan, tarvisitteko nettiä tämän kielen opiskeluun, niin ei tarvi ja eihän millään ehdi, kun muutenkin on niin paljon asiaa...

Mitäs sitä siihen sitten sanomaan mitään. Okei. Ei sitten.

sinikka kirjoitti...

Toivottavasti en kommentillani mitenkään 'raskauttanut kenenkään elämää', se ei suinkaan ollut tarkoitus.

Netti on tosiaan oivallinen kielten oppimiseen. Oppikirjan orjallinen käyttö opetussuunnitelmana on tuttua minullekin. Mitään ei ehdi, jollei uskalla karsia ja välillä hypätä ulos turvallisilta kirjan sivuilta ennalta-arvaamattomaan maailmaan. Opiskelijoista tosin löytyy aina niitä takapenkin tyyppejä, jotka kurssia suunniteltaessa kovaäänisesti ilmoittavat, että "pidetään sitten vaan tavallisia tunteja", jolloin saavat toistaa valmiita vastauksia kaverilta kierrätetystä kirjasta tai rauhassa nuokkua omissa ajatuksissaan. Tai sitten niitä tunnollisia opiskelijoita, joiden mielestä nettityöskentely on ajanhukkaa, koska sitähän ei testata ylioppilaskirjoituksissa.

Sun äitis kirjoitti...

Niin kuin 'Sun äitis', niin valtaosa suomalaisista varmaan uskoo, että meidän muodollinen kieltenopetus on se tapa, jolla kieliä KUULUU oppia

Sinikka,
Äh, kylläpäs minä taas tänään olen kirjoittanut sekavasti, kun sanomisistani saa melkein päinvastaisen käsityksen kuin tarkoitin. Yritän täsmentää: itse opin ruotsin ja englannin vieraskielisessä ympäristössä oleilemalla, kuuntelemisen ja puhumisen kautta, poikani taas englantinsa internetin ihmemaassa. Vaikka me kumpikin opimme ehkä valtaosan kielitaidostamme muualla kuin koulussa, koen, että "koulukieltenopetuksellakin" oli suuri merkitys siinä, millaiseksi kielitaitomme lopulta kehittyi.

Kysymys ei ole sanastosta, vaan rakenteista. Arvostan kovasti vuosikymmenien takaisia äidinkielen ja englannin opettajiani (ruotsin opettajat valitettavasti olivat järjestään kehnoja), jotka onnistuivat siirtämään minuun jonkinmoisen kieliopin tajun.

Yritin sanoa, että ilman jonkinmoista kielen rakenteen formaalia opetusta, tulee puhumalla opitusta kielestä helposti vähän sattumanvaraista (tai siis tuli niillä kavereillani silloin vuosikymmeniä sitten!).

Eli en tarkoittanut sanoa, että tarvitaan kymmenen vuotta passiivista opiskelua ennen kuin voi opetella puhumaan, vaan, että puhumisen rinnalla on kyllä hyvä saada myös formaalia opetusta.

Anne,
esimerkkisi "oppilaiden mielestäkään ei tarvi, ja eihän millään ehdi, kun muutenkin on niin paljon asiaa..." on kovin tuttu! Minkäs siinä sitten tekee, jos opettaja ei halua nähdä, että osa siitä noista "asioista" olisi ehkä tehokkaammin opittavissa jollain muulla menetelmällä.

Anne Rongas kirjoitti...

Informaali-formaali-nonformaali se missä opitaan, mitä opitaan, kenen toimesta... lopulta kukaan ei opi mitään ilman Omaa Ihanaa Innostusta. Pieni hinku tarvitaan. Minulla on ollut opiskelijoita Varsovanliiton maista, niiltä ajoilta. Todistus ja mahdollisimman monta violettia erityisen virallista leimaa riitti minne vain. Kulttuuriin kuului vertaisten keskeinen avunanto. Koska tästä olemme opiskelijoitteni kanssa avoimesti keskustelleet opotunneilla, voin kertoa, että tietyissä maissa tiettynä historiallisena aikana oli maan tapa luntata ja autta kavereita kokeissa. Kun viedään äärimmilleen se, että vain virallisilla arvosanoilla on väliä, päädytään systeemiin, jossa on julkisivu ja takapiha. Opiskelijani (aikuiset) pyysivät ihan tarkkaan kertomaan, miksi me vahdimme lunttaamista kokeissa. Heillä silloin joskus opettaja ei nähnyt, koska hänen arvonsa riippui opiskelijoiten suorituksista.

Tämä sama dilemma on länsimaisesti selittää suomalaista systeemiä. Olin pari vuotta sitten Sakassa edustamassa suomalaista Pisaa. Eivät ottaneet ymmärtääkseen, ettei kukaan tule kontrolloimaan, mitä koulussa tehdään. Että ihan tosiaan opettajaan luotetaan. Ja että ihan tosissaan alle 7-vuotiaille ei ole oppimistavoitteita.

sinikka kirjoitti...

Hei taas!
On tosi hienoa, Sun äitis, että sinulle on jäänyt positiivinen ja omaa oppimistasi hyödyttävä ajatus koulun kieltenopiskelusta! Sitä vain toivoisi, että mahdollisimman monenlaiset oppijat saisivat niistä tunneista iloa ja apua... Joillekin sopii systemaattinen kieliopin selitys, toisille luonnonmenetelmä, kolmansille netti, joillekin joku muu tapa. Haastetta riittää nykylukion yli 30oppilaan ryhmissä, joiden kanssa yhteistä aikaa on vain se n. 6 viikkoa per kurssi! Se hinkun ja oppimisen innostuksen herättely valitettavan usein hukkuu kaikkeen kiireeseen ja ähkyyn... Mutta hyvä pohtia näitä juttuja näin uuden vuoden alkuun.

kirlah kirjoitti...

Oli opetussysteemi tai -tapa mikä hyvänsä, ei siitä ole mitään hyötyä, ellei oppijalla itsellä ole sitä "hinkua", jonkinlaista omaa halua oppia. Sehän pätee kaikkeen opittavaan asiaan, ei pelkästään kieliin.

Kielissä on mielestäni hyvä opettaa raamit kielelle, kuten Sun äitis ehdottaakin, eikä kouluopetusta pitäisi mielestäni halveksia niin kuin monen kuulee sille tuhahtelevan. Kouluopetuksen lisäksi pitäisi kuitenkin aina olla jonkinlaista omaehtoista oppimistakin.

Ajattelen vain omaa entistä kouluaikaani. Silloin tilattiin vieraskielisiä lehtiä, hankittiin kirjekavereita, opeteltiin virkkaamaan ruotsalaisista virkkauskirjoista eli yritettiin kaikin keinoin käyttää jo koulussa opittua hyödyksi ja oppia kenties lisää. Niillä keinoin mitä silloin oli. (Vai tekivätkö muut niin?)

Nykyään olisi valtavat mahdollisuudet kehittää kielitaitoaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, mutta kaikkea on niin paljon liikaa, että oppijat latistuvat.