"Mutta odottaisin sen seuraavan askeleen esimerkkejä ja pedagogisia vinkkejä näiden kalujen käytössä ja sitten seuraava askel olisi muodostaa yhteisöjä, joissa yhdessä kehiteltäisiin niitä edelleen eteenpäin."Yksin tällä alueella, jossa olen koordinoimassa tvt-asioita ja auttamassa kysynnän mukaan virtuaalisesti, on lähes 900 opettajaa. Suomessa on paljon opettajia. Ajatellaan nyt, että prosentti opettajien joukosta tekisi työtään verkostona avoimesti, voisi kehittyä paljon hyviä asioita.
Olin tänään kuuntelemassa Anna-Maija Hintikkaa, joka on eräs arvostetuimpia suomalaisia erilaisten oppijoitten, etenkin lukivaikeuksista kärsivien, auttajia. Sali oli täynnä. Juuri ennen kuin syvennyttiin aiheeseen, takarivistä kuului kysymys: "Kuinka kauan tämä kestää, kun meille sanottiin että tämä on puolikas VESO?" Ja toden totta, tilaisuus kesti tunnin kauemmin kuin puolikas VESO (virkaehtosopimuksen mukainen vuosittainen koulutus). Kyseiset henkilöt marssivat salista ulos, kun VESO-kellon viisari tuli finaaliin. (Kaikki halukkaat eivät mahtuneet tilaisuuteen.)
Opettajissa on monenlaisia ihmisiä. Tuohon avoimeen jakamiseen ja verkostomaiseen työkulttuuriin, joka tuottaisi AT:n kaipaamia seuraavia askelia, voisi ehkä saada yhden prosentin mukaan. Olen toiveikas. Tarvittaisiin myös foorumi, elävä verkosto. Perinteistä hankemallia on yritetty riittävän kauan.
Netistä löytää jo pienellä etsimisellä pilvin pimein kaikenlaisia aineistoja. Jossakin vaiheessa on rummutettu hyvien käytänteitten levittämistä. Minultakin kysyttiin eilen ja tänään pariin sellaiseen. Minä en kuitenkaan henkilökohtaisesti usko hyviin käytänteisiin tai valmiisiin malleihin. Miksi? Siksi, että oppiminen on tilannesidonnaista monin tavoin. Metodin on sovittava opettajalle, muuten siitä ei ole mihinkään. Oppilaat/opiskelijat ovat erilaisia, ryhmät vaihtelevat. Käytettävissä olevat tilat, aika... jo pelkästään se, mihin kellonaikaan oppitunnit sijoittuvat... niin monta muuttuvaa tekijää. Minä suunnittelen aina jollakin tasolla opiskelijoitteni kanssa sen, miten juuri tämä kurssi toteutetaan. Teen ehdotuksia, he kertovat toiveitaan.
Se, millä välineillä opetus toteutetaan on mielestäni toissijaista. Paperi ja värikynät tai verkko työkaluineen. Kyse on siitä, millä välineellä parhaiten saadaan aihetta prosessoitua ja käsiteltyä. Verkkoa käytetään siihen, missä se toimii, kun se on saatavilla ja kun sen käyttö edistää oppimista.
Minulla on esimerkiksi parhaillaan menossa kolme filosofian ykköskurssia, päivälukiolaisille, aikuislukiolaisille ja etälukiolaisille. Opiskelijat saavat valintansa mukaan osallistua verkossa oppituntia laajentavaan keskusteluun. He omaehtoisesti luovat keskusteluja. Osa tekee oppimispäiväkirjaansa blogimerkintöinä samaan ympäristöön. Toiset tekevät yksin tai pareittain kynällä ja paperilla samaa. Tarjoan myös plustehtäviä. Osa tekee niitä vapaaehtoisesti, mielellään. (No voi ihme...).
Mitä haluan sanoa? Kuulun joukkoon, jolla ei ole juuri koskaan juuri mitään käyttöä oppikirjojen opettajanoppailla. Ja vaikka kuinka verkossa seikkailen ja näen erilaisia kurssi- ja tehtävätoteutuksia, niin omilla kursseillani joka kerran luon aikamoisella vaivalla ryhmän kanssa tilanteen mukaan oppimisen polun. Yleensä opin paljon opiskelijoilta ja saan heiltä ideoita. Se on vuorovaikutusta.
Itse jatkan edelleen työkalujen esittelyä tässä, lähinnä nämä ovat talletuksia omaa myöhempää tarvetta varten. Vähän kuin hillopurkkeja ja perunoita kellarissa. Se, mitä seuraavaksi kokataan, syntyy sitten tilanteen mukaan. Hyvä tietää, että perustarvikkeet löytyvät kellarin kätköistä. Ruuanlaitoissa on merkittävää tuntea peruslait, kuinka mikäkin raaka-aine käyttäytyy ja mitkä sopivat yhteen. Oppimiseen reseptityyppinen ohjeistus... äh, no ei sytytä minua. Hyvää opetusta voi olla niin monenlaista. Vanhanaikaiset menetelmätkin ovat hyviä. Kunhan on innostusta, otetta, kipinää.
Silti uskon, että verkostoissa voisi syntyä paljon merkittävää oppimista ilahduttavaa. Ja niihin verkostoihin haluaisin opiskelijoita mukaan. Yritän jatkuvasti muuttaa omaa työkulttuuriani. Ja uskon, että samaa voidaan tehdä yhdessä monin tavoin. Niin, ettei hetken yhteinen ponnistus ole keneltäkään poissa, vaan kaikki saavat. Niihen kanssa en jaksa leikkiä, jotka katsovat kellosta, milloin saavat heittää opettaja-aivonsa narikkaan. Tyylinsä kullakin. Toisia arvostaa, toisia ei.
4 kommenttia:
.... ja työmoraalia. Erityisesti tekstisi alku jotenkin taas sävähdytti.
Kaikilla pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus innostua ja sitoutua asioihin jotka kiinnostavat ja motivoivat. Mutta yhtä lailla pitäisi olla moraalia olla sitten viemättä oikeasti kiinnostuneilta mahdollisuuksia olla ja tehdä, jos asia ei itseä oikeasti kiinnosta.
Tämä ristiriita näkyy vaikkapa juuri esittämässäsi seminaarikäyttäytymisessä tai erilaisina tiettyjen juttujen "paaluttamisina" ja omimisina. Kaikki tämä vie mahdollisuuden niiltä oikeasti halukkaita, jotka ovat valmiita näkemään vaivaa ja panostamaan, tehdä asioita.
Varmasti inhimillistä ja ilmiö tuttu kaikilta elämän alueilta. Mutta kyllä se silti harmittaa. Varsinkin kun tietää, että kaikille riittäisi tekemistä tässä onneksi vielä hiukka keskeneräisessä maailmassa.
Taas kerran kirjoitus, joka aikaansai päännyökyttelyä!
Alkuun liittyen
Minusta ammatti-identiteetti on upea juttu (esim. pojilleni kosketus kokeneisiin sähköasentajiin oli työsäopppimisen parasta antia). Silti minulla on ristiriitainen olo oman opettajaidentiteettini suhteen. Toisaalta arvostan opettajuutta, toisaalta näen ympärilläni toistuvasti kuvaamasi kaltaisia käyttäytymistä, johon en missään nimessä halua identifioitua!
"Minä en kuitenkaan henkilökohtaisesti usko hyviin käytänteisiin tai valmiisiin malleihin. Miksi? Siksi, että oppiminen on tilannesidonnaista monin tavoin."
Waude, just noin! Minä arvostan sitä, että esittelet täällä blogissasi mahdollisuuksia, mutten ikinä osaisi suoraan ottaa käyttöön jotain sinun juttuasi sellaisenaan. Hyvänen aika, en ikinä ole osannut edes toistaa omia opetuksiani entisillä rakenteilla tai välineillä seuraavalle porukalle! Palan sieltä toisen täältä tietenkin uusiokäyttän, mutta kyllä jokainen toteutus on uniikki.
Creepy Treehouse lienee sinulle entuudestaan tuttu. Minulle idea kolahti välittömästi, monta lausetta ei tarvinnut lukea, kun oivalsi, että noinhan se just on!
Jes! Ihanan lohduttavaa Sun äitis, että on muitakin, jotka eivät osaa toistaa itseään. Nimittäin välillä mietin, olenko ihan hullu, kun teen aina vaan jokaista esitystä (opettajien koulutus) ja oppituntia varten paljon töitä. Mutta se vain kuuluu mennä niin. Maailma muuttuu, me muutumme, minä muutun. Asioita pitää ajatella uusiksi tilanteen mukaan. Anna-Maija Hintikka puhui hapuillen oppimisesta. Se oli aika hyvä ajatus. Jatkuvasti tiellä, etsimässä, välillä harhassakin... Jos ei uskalla harhailla, ei löydä uusia maisemia.
Sun äitis vielä: kiitos creepy treehouse -linkistä!!!!!
Lähetä kommentti