keskiviikkona, lokakuuta 31, 2007

Miten syvällä meissä on nolostumisen pelko?

Avoin sosiaalinen verkko tarjoaa toisille tarttumapintaa ajatuksiini. Melkein kaikki sanovat, että tulee kynnys. Mitä arvaa laittaa avoimeen verkkoon? Paljon pelotellaan ja tuodaan esille ikäviä tositapauksia. Virtuaalikiusaaminen huolestuttaa. Toissa kesänä avoimen verkon vaarat olivat lähes jokaisen lehden vakiokamaa, kokosin pieniä otteita yhdelle verkkosivulle.

Avoimesta ja suljetusta käytiin keskustelua eräällä virtuaalisella kurssilla. Tänään pienestä jutusta virisi Jaiku-keskustelu (ota osaa! pyydä Jaiku-kutsu, jos et ole sisäpiireissä).

Avoimesti verkossa omalla nimellä? Omat ajatukset toisten nähtävänä myös huomenna tai ensi vuonna? Kokemuksessa on mukana tunnetta. Viime viikolla pidin omasta mielestäni vuoden huonoimman julkisen esityksen. Nolotti. Ajattelin, että hei, ei siellä ollut sentään kuin vähän toistakymmentä kuulijaa. Sitten sain palautetta, että sehän oli ihan normaali esitys, olisi ollut kiva kuulla koko tarina. Hätkähdin. Mistä tuo ylikriittinen itsetarkkailija syntyy?

Opettajana on aina ristiriitaisen palautten kohteena. Sen voi ottaa mahdollisuutena. Jos en antaudu siihen vaaraan, että joku tulkitsee sanomaani toisesta suunnasta kuin minä, kuinka voin koskaan kehittyä? Mitä vaarallista on siinä, että nolaan itseni? Keneen oikein yritän tehdä vaikutuksen?

Järjestöelämän aikoihin mietin sitä, miten vahvasti meillä suomalaisilla on kulttuurissa se, että kokoonnumme samanmieliseten kanssa olemaan yhdessä samaa mieltä. Mukavaa, vaivatonta ja turvallista. Mutta mitä siitä syntyy? Hymistelyä? No hei, välillä on Todella hauskaa olla samanmielisten kanssa nostattamassa henkeä ja uskomassa Meihin. Tietenkin.

Jos uskallan altistaa ajatukseni toisen katseelle tai korvalle, voin oppia ymmärtämään uudella tavalla. Rohkenenko ajatella? Kuulenko toista ja hänen ajatuksiaan? Huijaanko itseäni? Jollakin lailla kyllä aina. Oikeassa olemisen tarve on syvässä. Entä, jos minä olen väärässä (eikö ole mahdoton ajatus, että olisin aina oikeassa ja eikö ole mahdollista, että voisin olla osittain oikeassa, osittain väärässä)?

Mitä tapahtuisi, jos olisin vähän avoimempi muille ihmisille ja muille tavoille ymmärtää. Näitä ajattelukyvyn tunteisiin sitoutuneita piirteitä ei kukaan voi ravistella, jos en ilmaise kenellekään, mitä ajattelen. Voiko ihminen oppia ilmaisematta ajatuksiaan ja mielipiteitään? Onko oppiminen vain tiedon omaksumista, siis oikeita vastauksia?

Päissään toilailulla voi rehvastella. Mutta voiko rehvastella sillä, että nolostui, kun toilaili ihan selvin päin, kirjoitti blogiin jotain, minkä ymmärsi myöhemmin typeräksi? Tunnustan, ymmärsin kapeasti kesällä erään kolumnin. Opin tämän asian palautteen kautta. Olihan se vähän noloa... mutta toisaalta terveellinen muistutus. Noloja juttuja käy joka päivä. Tänään opettajanpöydällä oli kollegan lappu, joka muistutti minua taulun pyyhkimisesta. Voi nolo. On niin mainiota julistaa toisen huomioon ottamista ja puhkua posket punaisena dialogin merkityksestä. Sitten itse törmäillä jopa ihan pieniin haasteisiin. Heh heh...

Oppiminen ilman epäonnistumisia, harhailuja, väärässä olemista... onko sitä? Eräällä kurssilla vieruskaverini harmitteli kurssipäivän kääntyessä loppua kohden, että hups, hän taisi olla liikaa äänessä. Ja samaan hengenvetoon, että oikeastaan ihminen oppii vain laittamalla itsensä likoon, heittäytymällä mukaan.

3 kommenttia:

Ville Venäläinen kirjoitti...

Ei ole noloa että on ollut väärässä tai ettei ole huomannut jotain näkökulmaa. Nolompaa on jos jää kylmäksi - ei tunne mitään.

Verkossa vallitsee pelonilmapiiri mitä tunteisiin tulee. Mitä sitten jos joku ärähtää? Entäs sitten jos nolottaa? Kyllä me niitä sammakoita päästelemme jokainen, toisen useammin toisen harvemmin. :) Tunteet ne meidän pistää liikkeelle, mutta jostakin syystä niiden näyttäminen koetaan nolona. Varsinkin jos siitä jää jälki.

Verkko vain kirjaa prosessimme tavalla jolloin voimme oppia käydystä keskustelusta myöhemminkin. Voimme oppia toisten sanoista mutta myös seuraamalla omaa polkua, mikä on tullut kuljettua.

tuomo.turja kirjoitti...

Anne puuttui aiheeseen, joka on on ollut usein esillä opettajien perehtyessä verkon käyttöön. Siinä asiassa ei tunnuta päässeen puusta pitkään. Toiset ovat avoimia, toiset eivät, ja asenteet ovat lujissa.

Ymmärrän jollain tavalla (tieto-)turvallisuuden maksimoimisen periaatteen, samoin riskien minimoimisen, vaikka itse olen pikku Myyn kannalla ("elämä ON vaaralista") ja vaikka tiedänkin, että ihminen voi olla varovainen yhtäällä ja rohkea toisaalla. Kaikenlaisesta verkkohäiriköinnistä kerrotaan ja varoitellaan, yleensä liioitellen, kuten Anne kertoi.

Mokailut ja toilaukset ovat opettavaisia vaikkakin harmittavia tapauksia. Itsekin olen joskus puhunut puuta heinää, kun en ole vaivautunut tarkistamaan asioita tai perehtymään taustoihin. Näin voi käydä kiireessä tai huolimattomuuden takia. Verkko ja sähköposti ovat siitä ikäviä, että mokat jäävät näkyville ja voivat levitä salamana arvaamattoman laajalle. Opetus on ollut: olen huolellisempi verkossa, huolellisempi kuin lähikontakteissa, sillä jälkimmäisissä voi aina korjata mokat, jos niitä joku sattuu huomaamaan.

Siinä mielessä siis verkko vaati opettajalta enemmän. Kivoja ovat sellaiset käyttöliittymät, joissa mokan voi vielä korjata. Esimerkiksi Moodlen keskusteluissa olen iloinnut monet kerrat siitä, että minulla on ollut 30 minuuttia aikaa muuttaa tekstiäni ja näin välttää tukun mahdollisia väärinkäsityksiä. Samoin toimii tämä bloggerin kommentointikin.

En minä mokien pelossa jätä nimeäni tai tuotoksiani piiloon. maailmassa kun on isompiakin murheita kuin yhden ihmisen yksittäiset mokat. Ilmastonmuutos on esimerkki ihmiskunnan mittaisesta mokasta.

Mikko A. kirjoitti...

Sanonta: Kun oppii nauramaan itselleen, ei elämästä huvia puutu.

Verkon työkalut ja -foorumit tuovat tähän kyllä uuden ulottuvuuden. Huumori ei aina riitä. Jos kus on kieltämättä rasittavaa katsoa tuotoksiaan 'Way back Machine':n kautta ;-)

Toisaalta, oppimiseen kuuluu juuri epäonnistuminen ja kömpelyys uudella alueella. Harva on bloginsa /oppimispäiväkirjansa vanhoihin teksteihin tyytyväinen, mutta niiden tarkastelu on oppimisen kannalta hyödyllistä.

Epäonnistumista ja virheitä sietävästä ympäristöstä viimeksi kirjoitti hyvän jutun Karten Wolf. Olisiko Anne tässä jatkoa ajatteluketjullesi:

http://www.ifeb.uni-bremen.de/wordpress_wolf/?p=71

Juttu on saksaksi, mutta mielestäni ihan selkeästi etenevä. Kiinnostavimmat olivat nuo itsearviointikysymykset, joita voisi kääntää suomeksi ja kokeilla omassa opetuksessaan?!