maanantaina, maaliskuuta 19, 2012

Leikitellen vakavakin luistaa

Omaan työarkeeni on kuulunut viime syksyltä maanantai-Hangout. Kyse on Google+-palvelun verkkojuttelusovelluksesta, jossa korkeintaan 10 ihmistä voivat olla yhtä aikaa virtuaalisesti naamatusten ja samalla voidaan chattäillä, työstää yhteisiä dokumentteja tai katsella YouTube-videoita.

Pidämme näitä maanantai-Hangouteja oman hankkeemme tiedotusasioiden synkronoimiseksi. Nakittelemme todo-asioita, muistuttelemme toisiamme ja kaikki kirjataan yhteiseen dokumenttiin, jolle on jo kertynyt syksystä mittaa 39 sivua. Fiilis on aina mukava. Kannustamme toisiamme.

Teemme urakalla töitä ja välillä on hektistä – tilanteita on päällä aina milloin missäkin. Erityisesti talven virus on liikkunut pisteestä toiseen ja hyydyttänyt ihmisiä, joiden tekemättä jääneitä töitä ei kukaan ole tehnyt sairauslomilla – niin se tapaa asiantuntijahommissa mennä. Silti kaatuvat työvuoret eivät masenna, asiat liikkuvat myös eteenpäin ja yhteishenki antaa siivet. Tälle yhteishengelle naamatusten jutustelu kätevästi toimivan somepalvelun avulla on eetvarttia. Käytämme monia muitakin etäyhteistyön välineitä, mutta tunnusta, Hangoutissa on sitä jotakin.

Tämä aamu räjäytti pankin! Nyt Hangoutiin oli ilmestynyt kerrassaan veikeitä virtuaalinaamareita. Itseäni ainakin nappasi heti, maanantaiaamuna meikki ei ole koskaan ihan kohillaan. Muutenkin tapaamme jutella ensin lemmikeistä, vauvoista, lapsenlapsista tai muusta mukavasta. Nämä naamarit kiinnittyivät hauskasti kavoille, naamari liikkui sulavasti pään tahtiin, elävää, veikeää ja leikkisää. Hymy herkässä.

Näin meillä alkoi työviikko, voi jee! Pitihän siitä ottaa potretti:



Aiheesta aiemmin tässä blogissa:
28.7.2011 Survival Kit: Google +
1.8.2011 Hengailtiin naamakkain etätyökavereitten kanssa
21.9.2011 Autuus: Google-dokumentit ja hangout

sunnuntai, maaliskuuta 18, 2012

Facebook ja 13-v ikäraja

Viikolla serkku aloitti omassa FB-profiilissaan mielenkiintoisen keskusteluteeman siitä, miten alle 13-vuotiaat ovat Facebookissa, vaikka palvelu on tarkoitettu yli 13-vuotiaille. Keskustelu virittyi nopeasti puolesta ja vastaan argumentaatioon, kuten näillä nykymaailman kasvatuskysymyksillä on tapana.

Vein teeman astetta julkisempaan verkostoon, Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -Facebook-ryhmään. Kommentteja kertyi muutamassa kymmenittäin, keskustelu oli monipuolista ja oleelliseen pureutuvaa. Koska aihe on tilannesidonnainen, puolesta ja vastaan näkemysten lisäksi sekä-että kommentteja kertyi. Samoin muuta aiheen herättämää pohdintaa ja lisätietojen jakamista.

Puolustavissa kannanotoissa todettiin Facebookin merkitys yhteydenpidon ja sosiaalisten verkostojen osalta. Harrastukset, syrjäinen asuinseutu tai ulkomailla asuminen voivat olla päteviä syitä sallia turvallisesti vanhempien valvonnassa alle 13-vuotiaalle Facebookin käyttö.

Ikäraja perustuu yhdysvaltalaiseen lainsäädäntöön. Facebookin luonteen huomioon ottaen on myös esitetty kannanottoja siitä, että ikäraja on liian alhainen. Facebookiin on tärkeää oppia suhtautumaan kriittisesti. Turva-asetuksilla voi omia sisältöjään suojata, ainakin periaatteessa. Facebook on tavan takaa muuttanut toiminnallisuuksiaan ja käyttäjädata on vuotanut silloin tällöin epämieluisalla tavalla ulos.

Jos alle 13-vuotias luo oman Facebook-profiilin, hän joutuu valehtelemaan ikänsä palvelulle. Jos ilmoittaa todellisen iän, profiilia ei saa perustettua. Sallimisen puolesta argumentoivienkin mielestä tämä on ongelmallinen asia. Toisaalta aiheesta keskustelun todettiin olevan hyvä tilaisuus pohtia nettiin ja yhteiskuntaan liittyviä moraalisia kysymyksiä. Kaikki lait, säädökset ja suositukset eivät ole järkeviä.

Hankalaa totaalikieltäminen on myös siitä näkökulmasta, että lapset kuitenkin tekevät salaa asioita, joista heitä kielletään. Jos sitten salaa luotu Facebook-profiili johtaa ikävien asioiden kohtaamiseen, uskaltaako lapsi hakea turvaa ja suojaa omilta vanhemmiltaan?

Kieltämistä puolustettiin universaaliargumenteilla: valehteleminen on kiellettyä ja sovituista säännöistä on pidettävä kiinni. Ikäraja on oltava jossain kohdassa, koska Facebook ei sovi pienille lapsille. Ainakaan ei pidetty suotavana, että Facebookia käytetään alle 13-vuotiaiden kanssa koulussa. Kieltäminen nähtiin hyvänä myös siitä näkökulmasta, että nuoren on hyvä oppia odottamaan asioita: kaikkea ei voi elämässä saada heti.

Osa vanhemmista on aika ymmällään Facebookin käytön kanssa. Sekä käyttöehdot että turva-asetukset ovat mutkikkaita; kaikilla ei ole niistä edes tietoa. Facebook on maailman mittakaavassa jättimäinen yritys, joka tekee bisnestä käyttäjädatalla. Palvelulla on paljon myönteisiä puolia, mutta myös vakavia varjoja. Facebook on tehokkaimpia kyttäyskoneita, kuten Ilpo Puhakka todistaa.

Keskustelun tärkeinä johtopäätöksinä poimin itse seuraavat asiat:

  • Vanhempien on tärkeää tietää, missä ja keiden kanssa lapset liikkuvat, niin netissä kuin reaalimaailmassa. Välittävä vanhempi kysyy ja juttelee myönteiseen ja välittävään sävyyn, ei kyttäämis ja teilaamismielellä. 
  • Pienten lasten ei saa antaa touhuta netissä yksinään mitä tahansa. Aikuisten ja lasten yhteistä puuhaa olisi hyvä löytää. Myös sisarukset voivat osallistua keskusteluun. Isoveljet ja -siskot saattavat olla vanhempia tiukempia ikärajojen kanssa.
  • Vanhempien on syytä olla johdonmukaisia. Jokaisessa perheessä ei päädytä tässä asiassa samoihin ratkaisuihin, mutta lapsi ymmärtää, kun asia keskustellaan yhdessä, perustellaan ja sovitaan.
  • Koulussa noudatetaan somepalveluiden käyttöehtoja (ks. lisää Edu.fi-sivuilta, FlossManualsissa meneillään aineiston päivitys). 
  • Tietoturvakoulu ylläpitää kummipankkia, jonne voi ilmoittautua ja josta voi varata kummin koululle.
EDIT 19.3. järjestämme aiheesta AVO-opiston debattiwebinaarin 2.5.12 Sometun verkkokokoustilassa. Jos haluat käyttää hissipuheen näkökulmasi puolesta, voit ilmoittautua Gmail: rongas.anne. Lisää aiheesta piakkoin.

Kerään tähän esimerkkilinkkejä:

torstaina, maaliskuuta 15, 2012

Miksei leivällä ole Twitter-tiliä?

Kuulin eilen inspiroivan tarinan sorvista, jolla on oma Twitter-tili. Manuaalisen kammen sijaan sorvia voi ohjata tviittaamalla. Cool!

Eilen löysin vihdoin viimein opiskelukaupungista taivaallista ruisleipää. No, se olikin leivottu linnuntietä vajaan 40 km päässä kotikodistani. Hehkutin FB:ssä löytöä ja ajattelin, että voisin fanittaa myös leivän kotisivulla. Mutta voi sentään, leivällä ei ole Twitter-tiliä, ei Facebookia, eikä edes sähköpostia, jonne olisin voinut ihastuneen kuluttajapalautteeni lähettää.

Faxia olisin voinut leivälle lähettää, mutta en osaa. Minulla ei ole ollut toimivaa faxia enää vuosikausiin. Kai se jotenkin netitsekin menisi tietsikalla, jos osaisi.

Olisin ollut todella innokas mainostamaan leipää. Yli vuoden opiskelukaupungin leipätarjontaa ihmetelleenä olisin jakanut kaltaisilleni itäsuomalaisille aarteen löytöpaikan. Lähteehän tää nyt tälleenkin: Tampereen Stockmann: Koivulan leipomon Luomuleipurin jälkiuuniruisleipä (no oikeesti kirjoittavat yhdyssanan pussin kyljessä erikseen, huokaus, ja netissä näyttää olevan vielä Jälkiuuni Ruisleipä, kaksi huokausta).

Aivojumppaa mobiilisovellusten kanssa

Ei se aina niin helppoa ole. Mobiilikäyttöliittymien kanssa nimittäin. Eilen yritin jakaa täppäriltä Google-dokumentin kaverille. Mobiilikäyttöliittymään ei kuulu dokumentin jakaminen. Dokumentin voi avata kuitenkin myös tietokonenäkymään, mutta sepä ei onnistunut.

Tietotekniikan kanssa kannattaa aina kokeilla uudelleen. Niinpä avasin saman dokumentin puhelimella (tietokone ei ollut matkassa) ja vaikka se oli saman valmistajan mallia, sain kikkailtua puhelimella dokumentin jaon.

Tosin kikkailu oli vähän kuin mysteeripeliä olisi ratkaissut: Avasin Google-dokumentin tietokonenäyttöön. Se onnistuu dokumentin allareunassa olevalla painikkeella. Klikkasin auki Jaa-painikkeen. Jakamislaatikkoon ei päässyt suoraan kirjoittamaan, mutta siihen saattoi lisätä osoitekirjasta osoitteen ja sillä konstilla jakaminen onnistui. Tosin vain henkilöille, jotka löytyivät Gmailin osoitekirjasta.

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2012

Osallistujaa osallistetaan – vai ei?

Sara Sintoselta on juuri tullut uusi mediakasvatuksen aihepiiriin kuuluva kirja: Susitunti – kohti digitaalista lukutaitoa. Kerron heti, että sain kirjan käsiini kustantajalta ystävällisin toivein, että tässä blogissa siitä voisin kirjoittaa (lehdistötiedote veikkaukseni mukaan tämä Mediakasvatus.fi-sivuilla julkaistu). Olen ollut myös Sara Sintosen mediakasvatuksen kurssilla Helsingin yliopistolla. Silti en nyt tunnusta juurikaan leipäpappina tässä puhuvani, vaan ihan tosissaan joka sivulta olen saanut monta innostusta ja kirjaa on ihan pakko lukea kynän kanssa, päänsisäinen dialogi pörhältää kiitoon.

Sintonen puhuu osallisuuden ajasta ja digitaalisesta kulttuurista. Meillä on meneillään Kari A. Hintikan ja Tuija Aallon kanssa Vertaisaika -kirjaprojekti. Osallisuuden aika on kiehtovan lähellä ja nyt tähän nostamani erottelu osallistuminen – osallisuus Sintosen kirjasta ja osallistaminen – mahdollistaminen Nettikansan fasilitaattori Antti Poikolalta asettuvat rinnatusten sen kanssa, mitä olemme vertaisajan merkityksellisinä käänteinä hahmotelleet (liikkeessä oleva miellekartta).

Susitunti-kirjassa Sintonen argumentoi osallistuminen ja osallisuus -termien merkittävästä erosta. Nämä pari lausetta ovat todella puhuttelevia jokaiselle opettajalle, jokaiselle mediakasvattajalle ja jokaiselle nettifasilitaattorille:
"Osallisuuden kulttuurin yhteydessä osallistuminen ja osallisuus tarkoittavat merkittävällä tavalla eri asioita. Osallistuminen tarkoittaa mukanaoloa tilanteessa, joka on usein toisten ihmisten järjestämä ja johon ei itse ole juurikaan vaikuttanut millään tavalla. Osallisuus taas tarkoittaa sitä, että on itse sitoutunut toimintaan, halukas vaikuttamaan asioiden kulkuun sekä ottamaan vastuuta myös seurauksista. Osallisuus tarkoittaa omaa kokemusta asioihin vaikuttamisesta sekä tästä kokemuksesta juontuvaa sitoutumista."
Jos nettiin avataan kommunikaatiotila, onko se todella kommunikaatioon eli yhteiseksi tekemiseen johdattava? Usein kyse on tilaisuuden järjestäjän valmiiksi paaluttamasta paikasta, jossa Roland Barthes'n termein kyse on tekstistä pienellä teellä. Valmiiksi kirjoitettu ja suljettu. Valmiiksileikitty.

Onko yhteiskunnan rattaiden ja verkkojen ulkolaidalla oleva ihminen syrjäytynyt vai syrjäytetty? Kuka on toimija, kuka toiminnan kohde? Tästä näkökulmasta AVO2-hankkeen kirjoitustyön aikana Nettikansa-osahankkeen pääarkkitehti Antti Poikola herätti hankeklangin hurmasta meitä kirjoittajia: on ihan eri asia puhua osallistamisesta ja mahdollistamisesta.

Nettikansan ensimmäinen nettitunniste oli mahdollista.fi, nettiajan kansalaisyhteiskunta. Nettikansan viimemmäisessä tapahtumassa Uunisaaressa Ossi Kuittinen Sirtrasta kyseenalaisti kansalais-käsitteen: Miksi puhumme kansalaisista? Miksi emme puhu ihmisistä? Tämä kysymys palautuu Sintosen osallistuminen ja osallisuus erotteluun. Kansalainen osallistuu, ihminen on osallinen.

perjantaina, maaliskuuta 09, 2012

Ihmishubit suodattavat, pikatoimittavat ja jakavat

Oletko jo kuratoinut nettiä kavereillesi? Erilainen suosittelu ja kaveriverkostoille jakaminen on lisääntynyt viimeisten vuosien aikana. Yhä useampi verkkopalvelu tukee kavereille suodattamista, muutamat uusimmat erityisesti omien julkaisujen pikatoimittamista, joka käy virittelyjen jälkeen automaattisesti tai hyvin pienellä vaivalla (Paper.li ja Scoop.it). Uusin testausvaiheessa oleva poppishitti Pinterest vaatii hieman väkertämistä ja palkitsee tuloksen kauneudella.

Kurkistusviestintä on digitaalisen kulttuurin virtauksessa kellumisen taitoa. Kaikesta ei voi olla perillä, mutta jos on perillä jostakin, kokoaa sitä, suodattaa ja jakelee, saa samalla itselleen silmäyksen, mitä ajassa tapahtuu ja siinä ohessa vähin vaivoin voi jakaa sitä niille, jotka kiinnostuvat samasta, edes silmäilymielessä.

Satunnaisuus eli serenpiditeetti on ollut ajan sana jo joitain vuosia. Nyt kaveria ei jätetä yksin onnekkaiden sattumusten odotteluun vaan maksimoidaan nuo sattumukset kuratoimalla sattupaloja kokoelmiksi: "Lately it seems as if everyone is becoming a curator," Business2community 8.3.2012.

Oppimisesta kiinnostuneet pikatoimittavat toisille samanlaisille. Kiintoisaa sisältöä tarjolla, höttösuodattimen läpi siivilöitynä. Jonkun mielestä varmaan kevyitä hiukopaloiksi nämäkin, mutta kyllä aarteitakin on aina tarjolla.

Kokosin aiheesta pienen esitykset. Voit tulla jatkojalostamaan sitä ilman kirjautumista.

maanantaina, maaliskuuta 05, 2012

Jos käytät Facebookia opetustarkoituksiin...

Tämä bloggaus on julkaistu alunperin Open Päivityksen blogissa 5.3.2012.

WinNovan Open Päivityksen ensimmäisellä koulutuskerralla käsiteltiin osallistujien somekokemuksia. Eräällä osallistujalla oli hyviä kokemuksia Facebook-ryhmän käytöstä, vaikka Facebookilla onkin omat rajoituksensa. Tietyille ryhmille se on sopiva ja kätevä.

Ongelmana on kuitenkin Facebookin virtaavuus. Keskusteluseinää ei saa jäsennettyä millään tavalla. Uusin kommentoitu viesti nousee aina keulille. Ratkaisin ongelman käyttämällä jäsentäjänä MindMeister-miellekarttaa. Jäsentäjän voi rakentaa listauksena vaikka wikisivulle, miellekartta ei toki ole ainut raktaisu.

Demoryhmä Mobiili ammatillisella löytyy Facebookista (sinne voi pyytää jäsenyyttä) ja demoryhmään liittyvä linkitysjäsentäjä MindMeisterista.

Facebook-ryhmän opetuskäytön ominaisuuksien esittelyn diat ja viime viikkoisen etäluennon AC-tallenne, joka on noin 20 minuuttia pitkä. Tiivistin SlideCast-esityksessä esittelyn alle 10 minuuttiin.

lauantaina, maaliskuuta 03, 2012

Teknologiakasvatuksen puolesta

Syyskuun lopulla 1980 kirjoitin manuaaliblogiini elikäs päiväkirjaani koulussa näin:
"Mikähän siinä on, että xx (oppitunti) ei oikein inspiroi. Tämä tuntuu jotenkin jauhamiselta. Epämiellyttävää. NN:n (open) äänikin alkaa tuntua väsyttävältä. Kysymykset vyöryilee. Sävyt, äänähdykset, kiekaukset, hyppelyt, korostukset kaatuvat päälle. Voi mikä jippo. Nauroin makeasti. Sain fyssan kokeista 9-. Huvitti. Aloin toissailtana puol yheksältä lukee. Vähän laskuja katoin, mut en yhtään laskennu. Ja ysimina. Se yxskin lasku oli ihan huuhaa homma. Pistelin arvioista jutun. 6 pointtia. Sähköoppi on minusta mukavaa. Ja elektroniikka. Siihen perehtyy innolla. Pitäis rohkeasti vaan ryhtyä kaikkea tekemään, kokeilemaan, keksimään, yrittämään kaikenlaista. Pojat oppii silleen ihan kummasti. Lähetään pois tunnilta."
Skuuppailin äsken juttuja Avoimeen oppimiseen ja hoksasin vasta Hesarin Vieraskynän (Tapani Kananoja 27.2.2012), joka taisi olla viikolla Harto Pöngän nostaman Facebook-keskustelun yhtenä pontimena (tai sitten ei, Harto viittasi vain tuoreeseen perusopetuksen tuntijaon esitykseen).

Kananoja kirjottaa:
"Peruskoulun opetussuunnitelmassa teknologia esitetään kokonaisuutena, jota tulisi toteuttaa joka oppiaineessa. Fysiikassa teknologiakasvatus voidaan hoitaa vain teorian kannalta. Luonnontieteiden tunneilla ei jää aikaa luovaan rakenteluun, ja toisaalta luonnontieteiden opettajilta puuttuvat taidot ohjata sovelluksia. Käytännön toteutukset voidaan opettaa vain teknisen työn tiloissa.

Teknologian opetuksen tulisi olla kaikille yhteinen, sukupuolirooliton oppiaine. Kaikkialla yhteiskunnassa lisääntynyt tekniikka vaatii oman kansalaistaitonsa samoin kuin aikoinaan opittiin käsityötaitoja kotien tarpeiksi. Teknologisen lukutaidon hallinta edistää selviytymistä elämässä.

Teknologiakasvatuksessa opitaan luovaa innovointia, tuotesuunnittelua ja tuotteiden valmistamista omien suunnitelmien pohjalta. Se antaa virikkeitä koko ikäluokalle, avaa siten tytöillekin ovia teknisille urille ja turvaa työvoiman saannin niille tuotantoelämän aloille, joista Suomen vienti koostuu."

Ymmärrän, että asiaa voidaan argumentoida puolesta ja vastaan, hyvillä perusteilla. Minä nyt tässä menneen 18-vuotiaan itseni kanssa argumentoin vahvasti puolesta. Muistan erittäin hyvin, miten haikailin koulussa kuviksen ja matikan yhteisopetuksen perään, miten oli mahtavaa keksiä omasta päästä juttuja käsityötunnilla, miten fysiikka imi kuin magneetti. Mutta jotain puuttui. Vuodesta -80 on jo 32 vuotta aikaa. Jotain puuttuu edelleen.

Aikuisessa elämässä olen usein ollut tilanteissa, joissa on pitänyt osata ratkaista asioita sekä käsillä että aivoilla. Elämyksinä muistan ne tilanteet, kun likkakaverin kanssa korjattiin aamuyöstä putkilypsykonetta tai yksikseni rassasin sikalan vuotavan juomanipan kuntoon. Ja mikä riemu, kun parin viimeisen viikon ajan protoilimme yliopisto-opinnoissa lisätyn todellisuuden peliä rakentelemalla mobiililaite pahvista ja muovista.

Olen käsityöihminen, hallitse koukkuamiset, batiikit, neulahuovutukset, lovileikkaukset, fransuilut, dreijjaukset (no en voi kehua, mutta) ja muut mukavat. Ymmärrän, että koulumaailmassa on ollut iso askel jo kovan ja pehmeän yhdistäminen, puukkojen ja puikkojen välisen rajan kaataminen.

Nyt olisi mahdollisuus täyttää aukko, joka on osaavan Suomen huippujuttuja. Kun ajattelen sitä iloa ja riemua, mitä hyvin toteutettu teknologiaoppi tuottaa. Älyn ja käden yhdistäminen, reaalisen ja digitaalisen yhdistäminen. Keksivä oppiminen. Se lumous, joka viritti kuusivuotiaan itseni Hämeenkylän aitassa, isoisän taskunaurista purkaessa.

Harto ehdotti Facebook-keskustelussa:
"Mielestäni aika hyvä uusi oppiaine olisi jotain, jossa yhdistyisi netti/some, teknologiakasvatus ja design. Briteissä on kuulemma design & technology -aine, josta voisi ottaa pohjaa."

En voisi olla enempää samaa mieltä. Ehkä seuraavat 32 vuotta vielä menee...