Eilen Prisman leluhyllyillä jalkani ohjautuivat jälleen kerran klassikkojen luo. Legohyllyssä on aina jotain kivaa, mutta nyt nappasi Brion junailijoiden luona. Molemmilla leluklassikoilla on ollut sinnittelemistä kaikenlaisten muovihäkkyrä-elokuva-oheiskrääsä-vyöryjen kanssa.
Millainen lelu on hyvä? Sellainen, johon syntyy tunnesuhde. Sellainen, jonka kanssa leikki herää eloon. Sellainen, joka sytyttää tarinan. Sellainen, jonka äärellä voi leikkiä yhdessä. Sellainen, joka hyvin pidettynä kestää omasta lapsuudesta omien lasten leikkeihin.
Lauantaina tulimme kolminaisisin junalla Mikkelistä Kouvolaan. Ravintolavaunun pöydän ääressä leikimme iPhone-hassutuksilla. Kuten kissalla, joka toistaa sille lausuttuja lauseita ja kehrää, kun näytöllä silitellään sen turkkia. Tai kuplien poksautteluilla ja retrokameralla, joka vaihtaa linssiä ravistamalla. Tunnin matka hurahti vinhaa pienten hilpeitten lelujuttujen kanssa. Eihän niissä mitään järkeä, mutta just siks oli niin hauskaa. Wau-efektejä. Nokia, haloo! Puhelinleluja, joiden ääressä aikuisilla naisilla katoaa ajan taju. Löytyykö?
Synttärisankarilla on tarkka lelujärjestys. Junaradalle (Brion puisia) on oma laatikko. Tulokkaat pääsivät heti mukaan entisiin leikkeihin. Rakenneltiin pitkä silta ja kotiradan kiemura. Vanha ukkeli sai postia uusilta emoilta. Ja sitten katseltiin radan kupeella iskän läppäriltä YouTube-videoita puujunarataseikkailuista. "Sitten, kun olet vähän isompi poika, teet itse samanlaisen hauskan videon." Saattaa olla, että pukin eräs apulainen laittelee virkkuukoukulla junarataseikkailevia amigurumeja. Sellaisia, joilla on magneetti jalkopäässä, postijunakuskeja. Tai ehkä virusjahtarin ufoon vara-ajajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti