TweetDeck nyt sit kumminkin

Venäläisen Ville suositteli jo huhtikuulla minulle TweetDeckin käyttöä Twitterin seuraamiseen. Minusta se oli jotenkin liian massiivinen. Kysehän on sentään mikroblogista ja kevyestä 140-merkin viestinnästä.

Joskus pieni kipinä saa tarttumaan toimeen. Sometun Twitter-viestivirrasta silmiini osui Oskari Uotisen kommentti:Viesti sai minut havahtumaan siihen, miten vähän viestien virtaa tulee seurattua ja että siellä todella on myös paljon seuraamisen arvoista. Näin uskon vakaasti, koska olen jo talvesta lähtien tweettaillut mielestäni merkityksellisiä asioita Sometun Twitteriin.

TweetDeck ei varmasti ole mikroviestivirtojen viimeinen sana (näihin saakka olen iloinnut eniten FriendFeedin päivittäiskoosteesta). Tuija varoitteli, että TD saattaa hidastaa konetta (en ole onneksi ainakaan Macilla havainnut, mutta tarkkailla kannattaa). Hyvä juttu on, että TD nappaa näkymään myös Facebookin statuspäivitykset.

Viimeksi mainitusta hyvä esimerkki: Olen koko kesäkuun puuhannut kesätyömaisemissa ja aikalailla kehnojen yhteyksien varassa. Nopsaan kurkistin muutama päivä sitten M-baarin mainioissa verkkotilassa sosiaalisen verkon päällimmäisiä. Havaitsin Reetan avunhuudon Facebookissa: lomakuvat tuli tärveltyä muistikortilta, kun käsi kävi ajatusta nopeammin. Tiesin avun vaivaan, laitoin viestin ja jes jes jes, Reetta oli saanut lomakuvansa palautettua vinkkamallani PC Inspector File Recovery -ohjelmalla.

Edit 28.6.09: Mashable on koonnut selkoiselta näyttävän Twitter Guide Book -sivuston.

Puskaradiomarkkinointiketju

Kierrän tekemässä pieniä tutkimushaastatteluita. Tarvitsin diginauhurin. Olin talvella tuskaillut erään opiskelijani hankkiman diginauhurin kanssa. Olin aiemmin jo katsellut sellaista itselleni. Käyttöliittymä oli niin kinkkinen, että monen tunnin jälkeen en ohjekirjan kanssa ja kokeillen, miten sillä nauhoitetaan. Siis ei sitä laitetta ainakaan.

Pulma oli mielessä, kun havaitsin chatissä Turun kollega Jarin, joka tietää paaaaljon erilaisista laitteista. Kysäisin häneltä, että mikähän laite sopisi. Hänellä oli heti ehdotus valmiina ja noukki myös tilausosoitteen nettikauppaan (Musiikkiliike.fi).

Laite on H2 Handy Recorder. Ja niin helppokäyttöinen, että unenpöppörössä aamubussissa matkalla kohti haastattelupäivää vartissa opin käyttämään laitetta. Aivan namu! Näyttää parranajokoneelta ja on sen kokoinen. Tallentaa tavallisille SD-muistikorteille, joita saa nykyään edullisesti marketeista. Toimii paristoilla ja verkkoliitännällä. Laitetta voi käyttää myös mp3-soittimena. Tallentaa jopa 360° ääntä. Ja maksoi 195,60 toimituskuluineen. (Toki muutamalla kympillä saa digisanelukoneita, mutta tällä saa ammattitasoista ääntä vaikka nettiradiolähetykseen.)

Jännä havainto tässä on se, miten nykyään tuotetietous kohtaa tarvitsijan. Sen sijaan, että ryhtyisin selaamaan tuote-esittelyjä lehdistä tai netistä, kysyn netissä kaverilta tai verkostolta (kuten Qaikulta). Tässä kyseisessä tapauksessa tieto H2:ta oli kaverille tullut Facebookin kautta.

Iso kysymys onkin, miten tämä tuotetietouden leviäminen sosiaalisissa verkostoissa tajutaan yrityksissä. Asiakkaat eivät viitsi lukea mainoksia (mihin mainostoimistoja tarvitaan). Nettilukutaitoon kuuluu kyky loikkia markkinointiviestien yli (itse en näe mainoksia, ja jos ne väkisin lävähtävät eteen, suljen ne heti). Tv-mainos tavoittaa vain harvat. Radiomainonta on pelkkää ärsytystä.

Sen sijaan kaverin täsmäsuositus on arvostettua informaatiota. Tätä on pyritty hyödyntämään luomalla maksettua kaverisuositustoimintaa. Mutta heti, jos haiskahtaa, arvostus laskee. Tämä blogimerkintä oli epäkaupallinen. En hyötynyt tästä mitenkään. Silti minua huvitti kertoa, sillä itselleni juuri tämä tieto oli arvokas, sain sen netitse ja koen, että pieni moraalinen velvollisuuteni on välittää saamaani arvollista informaatiota seuraavaan puskaan.

Harppaus avoimeen oppimiseen

Toimintakulttuurin muutoksesta on ollut puhetta siellä täällä. Avoin oppiminen ja luokkahuoneen seinien läpi loikkiminen laajentavat oppimisen mahdollisuuksia. Avoimesta oppimisesta on vast'ikää julkaistu hyvä artikkelikirja: Opening Up Education (saatavilla kokotekstinä netistä). Sometussa on meneillään kaksi kiinnostava keskustelua tulevaisuuden oppimisesta, toinen suomeksi ja toinen englanniksi.

Opetuksen avaamisessa kenen tahansa saataville (kuten esimerkiksi legendaarinen MIT tekee) ei ole tarpeeksi, vaikka se antaakin paljon mahdollisuuksia. Oppimisessa oleellisinta on vuorovaikutus. Emme tule autuaaksi siitä, että voimme klikkailla kymmenittäin linkkejä ja selailla tuhansia verkkosivuja, ladata audioita, videoita ja vaikka mitä. Tarvitsemme suhteen muihin oppijoihin ja suhteen osaavampaan.

Se, että lukuisa joukko suomalaisia opettajia haluaa oppia uusia menetelmiä ja uutta työtapaa, ei edisty juhlapuheilla, ei manifesteilla, ei julkilausumilla ei edes hienoilla tutkimusraporteilla. Tarvitaan yhteistä toimintaa, kontakteja, vuorovaikutusta, yhteiskehittelyä, toteutuksia, arviointeja, työstämistä, erehdyksiä, etsimistä, oivalluksia, sopimuksia ja vaikka mitä. Tarvitaan arkeen ulottuvaa ja mielekästä muutosta työtavoissa ja työvälineitten käyttämisessä.

Voi olla, että mitään ei tapahdu, tehtiin mitä vain. Vanhat rakenteet ja vastustavat voimat voivat olla liian jukeviä. Mutta en halua enää ottaa vastaan viestejä yksinäisiltä opettajilta, joilla on intoa ja taitoa, mutta jotka ovat aivan yksin innostuksineen. Vähintään vertaisten luo on oltava helppo reitti. Vinkkiverkko on eräs siihen suuntaan, kesän ajan rakentuva Harppaus-opintopiiri toinen.

Harppaus avoimeen oppimiseen toimii Wikiopiston opintopiirinä, jossa on tietyt rakenteet, mm. aikataulu, aihepiirit, vaihtoehtoiset reitit, perussisällöt ja syventävät, yksilöllinen työskentely ja ryhmätyöskentely. Rakenteiden luominen on meneillään. Opintopiiriin voi jo ilmoittautua (tarjolla on kolme roolia: rakentaja, opintopiiriläinen ja kurkkilija). Opintopiirin syntymistä dokumentoin Harppaus-blogiin.

Huomion arvoista myös, että vuosi sitten englanniksi toteutettua Composing free and open online educational resources -kurssia ollaan kääntämässä suomeksi ja se alkaa ensi syksynä (Taikin MediaLabin toteuttamana). Käsittääkseni myös viime kevättalvella toteutettu Pedacast on saamassa jatkoa. Opintopiiri voi käydä vierailulla muissa avoimissa verkkototeutuksissa.

Sulapinta luistavasti

Toukokuu on koulumaailmassa – ainakin aikuislukiossa – vilskeistä. Vieterin loppuvedolla vähän pää pyörällä viipotetaan, laitetaan mennyttä vuotta pakettiin ja markkinoidaan tulevaa (päiväkollegoilla ei ole jälkimmäistä päänsärkyä – edit. ei ollut tarkoitus vähätellä, meillä siis lehden toimitustyö meneillään, toki jokainen opettaja markkinoi kouluaan).

Kevättohinan keskellä sain Tuija Aallolta pyynnin Sulapinta-podcastiin. "Joo, joo, kyllä joo, varmaan ehkä." Tuijan ja Yoen kirja Nettielämää on juuri julkaistu. Tuija edistää uutta mediaa YLE:llä ja Yoe aivotutki Japanissa, vaihtaa juuri maisemaa, pitää Second Lifessa legendaarista Yoen Kievaria, suomalaisten kohtaamispaikkaa. Näiden naisten pyyntiin ei voinut sanoa ei, vaikka sovittuun aikaan kipaisinkin Skypeen huolissani, että otetaanko kuvaa, olen ihan hikinen ja ryytynyt.

Meillä oli keskenämme mainio tovi. Jutun juurena enimmäkseen sosiaalinen media ja oppiminen. Tuija ja Yoe kertoivat oppivansa kuulemalla ja että Sulapinta on heille itselleen oppimiskokemus. Himokuuntelijana peukut tälle motivaatiolle.
http://sulapinta.fi/2009/05/29/42-anne-rongas/

Tuija ja Yoe olivat juuri ennen Sulapinta-sessiota olleet YLE Puheen Päiväntasaajalla, joka on edelleen kuultavissa netissä. Suosittelen kuuntelua.