Sosiaalinen media? Haipuva käsite, elävä ilmiö

Viimeisen puolen vuoden aikana on tuntunut yhä tyhmemmältä puhua sosiaalisesta mediasta. Mari Koisinen kirjoitti blogissaan aiheesta ja lainasi  Tuomas Rintaa: "Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä" Lähde: Tuomas Rinta: blogimerkintä 22.5.2010 Come get #some!

Mietin aamulla toiseen keskusteluketjuun liittyen aihetta ja kirjoitin: Miten voisi erottaa netin käytön ja somen? En itse havaitse enää eroa... no ehkä laskujen verkkomaksamiseen ei liity somea, mutta viimeksikin chattäilin pankissa asioidessani samaan aikaan 73-vuotispäivää viettäneen enoni kanssa... joo klo 01:30 yöllä ja se oli suunilleen samaa kuin olisin pankkikonttorissa rupatellut sattumalta viereiselle tiskille osuneen enoni kanssa. Tietysti koneellani chat oli eri välilehdellä kuin verkkopankki.

Kuvitan tänä kesänä blogiani päivittäisellä lenkkimatkalla (aina sama 5 km kierros) nappaamillani kuvilla. Tämä rispaantunut pressu kuvaa hyvin muodonmuutosta ja haipumista.

Tämä on tietysti hankalaa, kun suuret joukot alkavat juuri nappaamaan aiheesta kiinni, mutta viisaasti voisi loikatakin suoraan some-hypettelyn ohi netin sosiaaliseen käyttöön. Työkaverit tulevat taskuun eli kyse ei ole pelkästään pöydällä jokottävistä tietokoneista ja lankoja pitkin virtaavasta informaatiosta vaan kaikkialla tavoitettavasta netistä (no ei tietenkään ihan kaikkialla). 

Erikseen mobiilista puhuminenkin alkaa olla yhtä haipuvaa. Miksi erotella kiinteästi paikkaan sidottu netin käyttö ja mobiili käyttö, kun yhä useamman puhelin on tietokone ja kun musiikkisoittimellakin (iPod Touch) pääsee nettisivuille ja sovelluksiin ja laitteisto senkun konvergoituu ja palvelut senkun integroituvat ja mobiililiittymät notkeutuvat (kuten TweetDeck tai Facebook, joiden mobiililiittymä on jopa tietokoneliittymän kanssa tasavertaisesti kilpaileva).

Uutta näkökulmaa löytyy, kun uskaltaa ulos putkesta. Vapaus voi tietenkin myös ahdistaa. On niin selkoista, kun on reunat ympärillä.

Miten vaikeaa havaita arjen erikoisuuksia? #tv0

Eilen poimin lenkkipolun varrelta kaksi pientä ja huomaamatonta erikoisuutta. Mietin samalla sitä, miten vaikeaa on havaita arkista, tuttua ja silti erikoista. Vasta, kun joku ulkopuolinen kertoo, miten ihmeellistä tuttu on tai vasta, kun jokin tuttu häviää, arjen ihmeellisyyden huomaa. Erikoisuudet eivät aina ole edes harvinaisuuksia, ne ovat vain jotain, jonka ohi kuljemme huomaamatta.

Kävelemisen, hölkkäämisen, pyöräilyn ja uimisen erikoisuus on etenemisen hitaus. Ehtii katsella ja ehtii havaita.

Näillä seuduilla on aikoinaan ollut venäläisaatelin lahjoitusmaita ja linnuntietä vajaan kahden kilometrin päässä oli hirsihuvila, jossa venäläiskreivi seurueineen vietti aateliselämää. Puurakennukset ovat jo hävinneet, mutta kasvikuntaa on edelleen jäljellä. Liekö sitä perua seudulla erityisen kauniita lemmikkikukintoja. Ja vaikkei harvinaisia, niin kuitenkin erikoisia valkoisia lemmikeitä. Lemmikkejä on Suomessa muuten yhdeksän eri lajia.

L-kirjamen mukaan toisena arjen pienenä ihmeenä lehmät laitumella. Ne ovat katoamassa. Miten nopeasti muistikuvat laukkasivatkaan lapsuuteen lemien tallaaman laidunportin luona, rehevän heinän sijaan siinä kasvoi matalaa en-nyt-just-muista-mitä. Ja se tuoksu, lannan ja mullan ja kostean rehevän ruohon pistävän leveä hiukkasen makea leuhahdus.

Molemmin puolin kotitien vartta naapureissa vielä ainakin tämän kesän lehmät laiduntavat pellolla. Karjatilat keskittyvät, suurilla lehmätiloilla pihattonavetoissa lehmät pääsevät jaloittelemaan ja liikkumaan vuoden ympäri, parsinavetoissa majailevia lehmiä pitää ihan virallisten määräysten mukaan paimentaa laitumille vähintään parin kuukauden ajan. Karjatilojen vähentyminen on ollut huimaa. 20 vuotta sitten 1990 karjatiloja (siis lypsykarjaa, nauta- eli lihakarjatilat lasketaan erikseen) oli Suomessa yli 55 000. Nyt niitä on enää 17 000 kieppeissä. Lehmämäärä ja maidontuotanto eivät ole vähentyneet yhtä rajua tahtia, siis keskittymistä keskittymistä. Tälläkin kylällä tyhjenneitä navetoita on toistakymmentä. Täysiä enää muutama.

Sarvipäälehmätkin ovat harvinaistumassa. Nupopäitä lehmiä on ihan luonnostaankin, mutta nykyisin nupoutusta tehdään myös tarkoituksella, yleensä vasikoille, koska heiluvilla sarvilla on omat hankaluutensa, niin hoitajia kuin nautakavereita kohtaan. Ruokinta-automaatit ja pihatot ovat lisänneet nupouttamista. Nupopäät ovat tutkimusten mukaan rauhallisempia. Naapurin äpylit ovat ayrshire-rotua.

Tänään tulee viimeinen osa Lehmän vuosi -tv-sarjaa, joka on näin maalaissilmin mainiosti tehty. Siinä ei eletä idyllisessä menneisyydessä vaikka maalaiselämän ja ihmisten moninaisuus onkin mukana. Suosikkini, peräkammarin pojilta vaikuttavat Väkeväiset keittävät pontikkaa, mutta ovat myös villisian kasvattajia ja monipuolisia taidoiltaan, Seppo laulaa, Ahti maalaa tauluja ja herkkyyttäkin löytyy molemmilta. Tämän illan lenkki jääkin myöhäiseen, satakielten aikaan, Lehmän vuoden loppumisen jälkeiseen. EDIT: Ääh, se viimeviikoinenhan olikin jo sarjan viimeinen jakso tällä erää.

Vuodenvaihteessa hyviä lupauksia

Elämme vuodenvaihdetta. Kouluvuoden kalenterissa viimeisiä päiviä luetaan enää yhden käden sormin. Vuodenvaihteeseen liittyy aina hyviä lupauksia. Lupasin tänään tehdä joka päivä 5 km lenkin, kelillä kuin kelillä. Otan joka kerran kaksi valokuvaa ja mietin asioita. Kirjoitan mietteitä tänne. Syntyy toisto ja rytmi.

Matti Mäkelä puhuu Sääkirjassaan huoneihmisestä. En ole kirjaa lukenut, aion lukea. Olen kuullut Mäkelän puhuvan radiossa huoneihmisestä. Miten helposti me huoneihmiset lösähdämmekin mukaviin nojatuoleihimme, sohvan pohjalle, katselemme ikkunoistamme ulkoilmaa. Huoneihmiset ovat kehittäneet hienoja liikkumishuoneita, -halleja ja -altaita. Niihin siirrytään turvallisesti auton avulla, sisätilasta sisätilaan. Tuoksutonta, hajutonta, luonnonäänetöntä on huoneissa.

Vaan entä, kun uskaltautuu ulos huoneesta? Kehon liike liikuttaa myös ajatuksia. Oman lenkkimatkani varrella oli lukuisia kuulo-, näkö- ja hajuelämyksiä. Kurjet töräyttelivät mahtipontisesti koko illan, pienempien lintujen laulu loihti taikametsän tunnelmaa. Kaikki kukkii ällistyttävästi, pihlajat, sireenit, kielot, kurjenpolvet, ahomansikat (uskomattoman suuria ja terhakoita kukkia), lemmikit (lenkkireitin varrella harvinaisia valkoisia lemmikkejä ja kun osaa etsiä, myös vaaleanpunaisia). Pellot orastavat. Kuusen kerkät nuokkuvat pehmeinä ja vihantina. Voi autuutta.

Mietin matkan varrella kynnysten madaltamista, kohteena sosiaalisen median yhteiskehittelyverkostot. Aihetta pohdimme Sometime2010-laivajatkoilla. Kotiin palattuani odotti Ruohiston Jannen tuore bloggaus ja siinäpä sitä, kynnysten madaltamista, innostamista ja innostumista. Uutispäivä on ollut musta, lohduttoman öljynsotkuinen kaiken lisäksi. Ihmisiksi oleminen tuntuu olevan välillä niin mahdotonta. Ahneuden loppua ei häämötä.

Mutta mitä auttaa synkistely? Vie loputkin tarmot. Ryhdyn lukemaan kirjaa The Necessary Revolution - Working Together to Create a Sustainable World. Kirjan perusviesti on heti alkulehdellä: me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia. Juuri siksi keskinäisten yhteyksien luomisella on merkitystä. Näyttää siltä, että olemme turhan myöhään liikkeellä. Kirja rohkaisee: meillä tällä pikkupallolla asujilla on kuitenkin kaikesta huolimatta myös hyödyntämätöntä yhteisluovuuden potentiaa. Jos meiltä kysytään, onko enää riittävästi aikaa, on paras vastata: meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Toiminnan aika.

Osaako etsivä enää kysyä tai kysyvä etsiä? #tv0 #sometime2010

Oletko kyllästynyt kuuntelemaan valmiita vastauksia? Ihmetteletkö koskaan, mistä tietävä ja julistava kulttuurimme syntyy? Tai tunnetko huutelevasi omia kysymyksiäsi tyhjyyteen?

Sometime 2010 -tapahtuman laivajatkoilla osallistujaryhmä jakautui kiinnostuksensa mukaan kolmeen pienryhmään: 1) yhteiskunta ja maailman parantaminen, 2) oppiminen, opettaminen ja kouluttaminen sekä 3) yrittäminen, liiketoiminta ja markkinointi. Jako perustui esittelykierroksella paljastettuihin kiinnostuksen kohteisiin.

Meitä oli nelihenkinen joukkio parantamassa maailmaa: Janne Ruohisto, Marcus Lundqvist, Benny Tulirinta ja minä. Aloitimme tuokion vilkkaan päivän vastapainoksi kolmen minuutin hiljaisella hetkellä. Tuokion aikana oli tehtävänä kirjata avainsanoja paperille aiheesta sosiaalinen media, yhteiskunta ja maailman muuttaminen. Sovimme, että planeettojen asennosta riippuen rajana suurin piirtein Saturnus.

Kolmiminuuttisen jälkeen avainsanapaperit kierrätettiin vieruskaverille ja seuraava tehtävä oli omista lähtökohdista peilaten muodostaa vieruskaverin avainsanoista kysymyksiä, korkeintaan kolme kysymystä. Sen jälkeen ryhdyimme  keskustelemaan kysymyksistä. Ja yllättäen myös kysymisestä sinänsä. Päivä oli sisältänyt paljon informaatiota. Jokainen muisti hyvin maatapahtuman kalamaljasta viimesen puheenvuoron kaksi sanaa: Entäs sitten? (Hyvän yhteenvedon maatapahtuman kulusta saa Eija Kallialan bloggauksesta.)

Ryhmätyö päätettiin näyttelykävelyllä, jossa ryhmät sekoitettiin niin, että jokaiseen uuteen ryhmään tuli edustus ensimmäisen vaiheen kaikista ryhmistä. Sitten tutustuttiin ryhmäpohdinnan tuloksiin niin, että jokainen sai esitellä oman ryhmänsä tuloksia. Näyttelykävely oli toimiva ja antoi hyvän läpileikkauksen pohdinnoista. Samalla mielessä heräsi joukko jatkokysymyksen sikiöitä.

Seuraavana päivänä joukko hajaantui mieltymysten mukaan, osa jäi yrityssparraustiimeihin. Suunnistimme Jannen ja Bennyn kanssa kaupungille syömään. Sade ajoi valitsemaan useamman sunnuntaisuljetun ravintolan ohitettuamme Pizza Hutin. Voi ei, huokaisimme, tätä ei sitten kerrota kelleen. Mutta Pizza Hut yllätti kahdella tavalla. Ruoka oli hyvää ja maukasta. Ja ympäristö inspiroi meitä aamutunneille laivatunnelmasta nauttineita jatkamaan iloittelevaa älyttelyä.

Kysymykset. Niissä on ihmeellistä voimaa. Ihminen on ohjelmoitu aktivoitumaan kysymyksillä. Mitäs jos vain kysyisimme? Jos käyttäisimme Twitteriä, sehän sopii hyvin kysymiseen. 140 merkkiä riittää mainiosti. Ei kerrota tästä kelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Sovitaan, että aloitetaan huomenna. Viikko? Joo,  viikko on just hyvä. Pelkkiä kysymyksiä. Ja Twitterissä pitää tietysti olla joku hashtag, millä proggiksen saa eroteltua muusta virrasta. Joku lyhyt? Vaikka #tv0.

Jälkeen päin muistikuvista on mahdoton erotella, kuka keksi minkä osan tempauksesta. Mutta kaikki pitivät periaatteen (noin suurin piirtein). Viikko pelkkiä kysymyksiä Twitteriin ja perään #tv0. Kyseisellä hastägillä metkittyjä tviittejä kertyi viikon aikana yli 400. Asiaa ihmeteltiin myös Qaikussa. Hashtag sai aikaan kummastelua, hämmästelyä, ärsyyntymistä, mukaan heittäytymistä, omia tulkintoja ja parodioivia variaatioita (kuten #tv42, #tv0+1 ja #miTVit42).

Kysymyksistä nousi myös koulutusidea, jota kehittelemme KatriK:n kanssa tällä viikolla. Janne innostui kysymysmenetelmästä niin, että lupasi hyödyntää sitä jatkossa jossakin muodossa omassa työssään.

Perjantai-iltapäivällä oivalsin, että tässä on kertymässä mainio aineisto hypermedian maisteriohjelman graduani varten. Viestintään liittyi paljon pelillisyyttä ja leikillisyyttä. Juttu on vähän kuin lassipallo, Lassi ja Leevi -sarjakuvien pallonheittelyleikki, jossa ei ole virallisia sääntöjä paitsi ettei ole virallisia sääntöjä ja säännöt voivat muuttua jatkuvasti.

Sosiaalinen media elää ja kehittyy yhteistoimin mutta ilman mitään auktoriteettia, joka määrittelisi toiminnan säännöt. Tämä jatkuva epämääräisyys ja hienoinen kaoottisuus näyttäytyi #tv0-tempauksessa pienoiskoossa. Mielenkiintoista itsestäni oli vuorovaikutusnäkökulmasta se, miten eri rooleja omaksuneet ihmiset ylläpitivät toimintaa: sekä mukaan heittäytyjät että ihmettelijät pitivät #tv0-palloa ilmassa.

Sometime-ryhmämme pohti sitä, pitääkö kaikkea aina ymmärtää. Ihminen etsii selityksiä ja vastauksia. Taide rikkoo rationaliteetin kaavoja. Taidetta ei ehkä ensisijaisesti tarvitse ymmärtää vaan kokea. Leikistäkin katoaa ilo, jos sitä ryhtyy analysoimaan ja purkamaan osiin. Pelleily ja vitsit elävät hetkessä. Ajattelun irrottaminen kaavamaisista ja muotoon pyrkivistä tottumuksista voi räjäyttää tilaa jollekin uudelle. Ihminen voi loikata mahdollisten maailmaan, jos näkee muutakin kuin sen, mitä on tottunut näkemään. Totunnaisuudet sitovat salakavalasti mielikuviamme ja mielikuvitustamme.

Pelillisyyden ja leikillisyyden näkökulmasta aika on mielenkiintoinen ulottuvuus. Eri ihmisillä on erilainen epämääräisen sietokyky. Toisia epämääräinen lassipallo kiehtoo. Toiset kaipaavat pelisääntöjä ja selkeyttä nopeasti. 

#tv0-tempauksella ei ollut mitään syviä päämääriä, päämäärät kypsyivät matkan varrella. Itse koin eräänä vähitellen aukeavana kokemuksena eläytymisen ulkopuolisen osaan. Se, joka ei ole sosiaalisen median kielipelissä sisällä (kuten siinä, mitä #tv0 on tai miksi jotkut kyselevät päivästä toiseen), kokee itsensä ulkopuoliseksi. Toisena omana kokemuksenani oli tuo pelillisyys ja leikillisyys. Matkalla kertyi paljon inspiroivaa. Mutta myös päinvastaista anti-inspiroitumista: tempauksen viime hetkillä alettiinkin jo ihmettelemään, onko kyseessä salaseura. Myös ärsytyskynnys tuntui hiertävän, sillä eräs kysymys oli muotoiltu: Voiko #hashtag:ia vihata? Mainio gradun aineisto 


EDIT: tosin voi olla, että kaikki eivät suostu antamaan avoimia tviittejään aineistoksi, kysyn jokaiselta erikseen. Kiitos! Iso peukku!!! 
EDIT: Pahoittelut niille, joista kyseleminen tuntui epämiellyttävälle. 
EDIT 19.3.11: Noo, ei siis gradun aiheeksi päätynyt, liian suppea, mutta silti opettavainen kokemus itselleni, kysymisen ja kuuntelemisen merkitys, sivullisuus ja osallisuus, näistä se gradu muotoutui kohdistumaan nettifasilitointiin, tämä siis oli yksi etappi.