torstaina, joulukuuta 13, 2012

Hyvää työtä

Missä on työn raja? Työhulluuden alue? Monessa mukana. Kynttilää molemmista päistä. Monenlaista on tullut kuultua palkkatyöaikana työn määrittelyinä, työn hillitsemisinä, työn uhkina ja kauhistuksina. Tämä kun on vähän kuin työhön liittyvä blogi ja some kun on työn ja vapaan, julkisen ja yksityisen yhteismaalla, vielä kun tänään mukavista mukavimman kehityskeskustelun jälkeen työtä mietiskelin, niin pari sanaa.

Työ muuttuu. On muuttunut aina. Olen kotoisin sellaisen työn maailmasta, jossa ei ollut työn ja vapaan rajaa. Sitä rajaa en oppinut koskaan tekemään. On elämää ja on aikaa. On asioita ja niiden välisiä suhteita. Se, että minä en rasitu töistä, ei tarkoita, että haluaisin kuittailla jollekin, joka on uupunut ja työtaakan murtama. Toistuvasti työstä valitetaan. Ja ne, joilla ei sitä ole, ovat ahtaalla hekin.

Ihan selvästi ei saisi olla iloinen, innostunut, hyvillään töistä. Koko sen ajan, kun olen ollut palkkatöissä (kokopäiväisesti 11,5 vuotta), minua on varoiteltu ja voivoteltu. Että pääsisi helpommalla. On asioita ja asioiden välisiä suhteita. Minusta on kummallista, että Suomessa ei kannusteta intohimoiseen suhtautumiseen. Eihän koulussakaan ole kovin jees olla innoissaan. Ja kun ei ole, suomalainen nuoriso pääsääntöisesti ei koe viihtyvänsä koulussa. Korvien välistä enemmän kyse.

Suomalaiset väittävät tekevänsä hullun lailla töitä, työhullua kansaa. Hmmm. Ehkä kannattaisi käydä maailmalla. Vaihto-oppilasaikana Itävallassa ymmärsin, miten täysin siemauksin me suomalaiset osaamme nauttia kesästä. Jopa, kun vertasin maanviljelijän kesäelämää siellä ja täällä. Eihän kesä viljelyn ja kotieläinten kanssa koskaan ole lorvimista. Usalainen vaihto-oppilas valisti samaa: vain parhaissa työpaikoissa rapakon takana ihmisillä on edes jonkunlainen kesäloma. Yleensä sairausloma nipistää kesälomaa. Hui mikä haloo täällä nousisi. No en tosiaan ihannoi moista.

En saarnaa raatamisen puolesta. En. En haluaisi sanoa kenenkään töistäkään yhtään mitään, en työsuhteesta. En puolue- enkä muiden sympatioiden puolesta sano ja ihmettele, mutta kyllä minä laittaisin mielelläni likoon kaksi tuntia töitä lisää viikossa samalla liksalla, ihan kansallisina talkoina. Suomi nousuun, tulevaisuutta lapsille. Mutta eipä tällä sanomisella ole mitään painoarvoa. Minähän teen lomapäivinäkin töitä yrittäjänä. Minä en tajua mitään työnteosta, en siitä, miten rankkaa se on.
EDIT: Tähän pitää vielä lisätä pari asiaa. Ensimmäinen kansallinen urakka tuottavuuden lisäämiseksi olisi parantaa suomalaista johtamista ja johtajuutta työpaikoilla. Kiusaaminen ja ihmisten henkinen lannistaminen kuriin. On ihan kieroutunutta, että työelämässä sallitaan kiduttaminen, kun kiduttaja on johtavassa asemassa. Ja toinen lisähuomio, että tuottavuuden kohottaminen pitäisi nähdä moniulotteisesti. Se ei voi olla pelkkää työpäivän pidentämistä. Pelkkä työpaikalla viipyminen on silmän lumetta. Hyvä työyhteisö, kannustava ja tukeva ilmapiiri on aa ja oo.
Rankkaa työtä... no se, kun pakkanen häärii kolmenkympin tienoilla ja putket uhkaavat jäätyä. Se, kun on kiire kokoukseen Kouvolaan, ja sontakoneesta ketju katkeaa, hanko heilumaan, kottikärryille kyytiä. Se, kun näkymätön punahome kaurassa saa emakon toisensa jälkeen luomaan.

Ja mitä sitä keltään lupaa kyselemään. Minusta on tosi kivaa tehdä töitä. Väsyksiin saakka. Heilua heinäpellolla, onneksi nykyään kuvaannollisella, ei pöly pistele ja hankoilevat kamut heippaavat vauhtiin. Vielä tämänkin saran päähän. Kiitos ihanat työkaverit. Ei vain viralliset, vaan myös täällä, tässä, netitse yhteistä vapaata hommaa puuhaavat, mainiot jeesailijat.

Kaisan kanssa värkättiin kansallisena etätyöpäivänä:




2 kommenttia:

Timo Rainio kirjoitti...

Just noin !

Mikko Kaunisto kirjoitti...

Nykyäänhän meillä ei ole muuta kuin muutosta, joillekin se on hankala asia, mutta onneksi useat näkevät sen nykyisin mahdollisuutena. Innostuminen on hyvä juttu, jaksa innostua niin ehkä muutkin innostuvat. Omalla alallani kirjastomaailmassa löytyy onneksi intoa ja itse olen ainakin kokenut niin, että innostus ruokkii itseään.