lauantaina, toukokuuta 26, 2012

Innostamisen herkkä taito

Luin somefoorumilta pienenpienen vuoropuhelun, jossa lyhyin lausein sammuteltiin innostusta. Turhaa vaahtoamista asioilla, joita on maailman sivu keksitty. Ajatukseni kulki keittiööni, tuoksupielikkiin: pelargonien joukkoon kuuluva, aikoinaan ilmanraikasteena suosittu ja helppohoitoinen kodin viherkasvi, jolla on heiveröiset juuret ja jonka pistokkaat kehittävät juuria vain tiettyyn aikaan vuodesta, herkkyyskaudellaan.

Tuoksupielikkini verhoaa koko keittiön ikkunan. On tehnyt sitä jo vuodesta 1989 ja sitä ennen kulkenut matkassani keväältä 1982, täytti siis äsken 30 vuotta. Sen voin tuoksupielikin hoidosta kertoa, että varttuneen kasvin multaa ei kannata vaihtaa turhan usein. Leikkaaminen innostaa kasvia versomaan. Tutuista kukkivista pielikeistä poiketen tuoksupielikin voi pitää koko talven ikkunalla. Vaikka se kärsii pimeimmästä vuodenajasta, ei huolta, se kestää ja virkistyy valon lisääntyessä.

Tuon vaatimattoman ja helppohoitoisen kasvin ainut vaikea puoli on lisääminen. Hentojuurisena juuripaakun jakaminen on mahdotonta, ainakin vanhan kasvin kanssa. Monena keväänä olen laittanut leikkaamani latvat maljakkoon. Vaikka ne viheriöitsevät kuukausikaupalla maljakossa, ne eivät välttämättä kehitä hentoja juuria. Näiden vuosien aikana olen onnistunut vain muutamia kertoaja suopeiden tähtien tai suopean kuun aikaan pistokkaiden kanssa. Tänä vuonna niin kävi, mistä tyttäreni taitaa olla kovin iloinen.

Tuoksupielikki opettaa minulle paljon innostamisen herkästä taidosta. On helppo olla itse vankka ja viheriöitsevä, osaava omalla paikallaan. Mutta miten vaikeaa onkaan suoda toisille, itsenä kaltaisille, tilaa lähteä kasvuun, omalle polulle. Miten vaikeaa laittaa alulle uutta kasvua, vaikka tekisi ohjeen mukaan. Innostuksen, herkkien juurien ja versojen, sammuttaminen on helppoa. Helppoa olla vahvasti tutuilla juurillaan, olla ymmärtämättä hentojen juurien kanssa yrittävää. Vielä vaikeampi ymmärtää sitä, joka ei saa mitään versomaan.

Harry Potter -kirjoissa upeimpia hamoja ovat ankeuttajat (loistavasti suomennettu nimitys, engl. Dementors). Joillakin meistä on uskomaton kyky imeä toisten ihmisten lapsellinen innostus, ilo ja riemu, sydämen syke, hehku poskilta, pilke silmistä ja kutina sormenpäistä. Vaatii suurta nöyryyttä antaa omasta vahvuudestaan pistokkaita uuteen eloon, toisiin ympäristöihin, pois hallusta, elämään omaa elämäänsä. Sama vaikeus, kuin antaa lapsilleen tilaa elää. Vaikka sitten toistaisivat jo koetut vaiheet. Ei mitään uutta Auringon alla – ja silti se kokemus, yksilön, yhteisön, verkoston. Se kokemus uudessa kehyksessä, toisena aikana – merkitykset muuttuvat.

Tuoksupielikkiä kasvatettiin sanatorioissa ja vaivaistaloissa. Kumpikaan ympäristö ei ole enää tätä päivää. Silti tuoksupielikin tenho toimii, vaikka tällaisen lapsekkaasti innostuvat ihmisen keittiössä.

3 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Viisasta hienovaraista pohdintaa. Kiitos kirjoituksesta.

Sun äitis kirjoitti...

Vertauksista oppivana ja vertauksilla opettavana nautin kirjoituksestasi. En tiedä, mikä sen kirvoitti (mutta epäilys on, kun tiedän, missä liikuit viime viikolla...). Siltä varalta, etten ole ennen sanononut: olen kokenut, että kun olet vahvasti juurillasi jakanut, on rinnalla ollut helppo kasvattaa omia juuria ihan mihin tahansa vapaavalintaiseen suuntaan.

Varmaan on niin, että joskus emon erinomaisuus voi tukahduttaa uuden kasvun. Toki on syytä välillä tutkia ankarastikin omaa toimintaansa. Ja onhan se niin, että kaikkia taimia pitäisi tukea itsenäiseen kasvuun. Mutt hei, kyllä ne pistokkaatkin välillä heittäytyy niin avuttomiksi, ettei siinä auta ihmisten tai enkelien kielet, ei nousevat kuut tai laskevat auringot!

T. Sä

Anne Rongas kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että kyse ei ollut mistään piiristä, jossa olisin itse ollut kouluttajana tai muuten aktiivisena vaan sivusta seurattu keskustelu, jota olen sivusta seuraten nähnyt vuosien ajan toistuvasti.

Tärkeää on ymmärtää olla varjostamatta omalla tuuheudellaan. Tärkeää ymmärtää sekä historiaa että tulevaa, arvon antamista.

Suosin innostumista ja innostamista. Haluan kasvaa sellaiseksi vanhaksi ihmiseksi, joka iloitsee nuorempien intoilusta, vaikka olisikin nähnyt samojen asioiden toistuvan. Se energia, joka ihmiseen virtaa kollektiivisen innostumisen kautta, antaa voimaa tehdä hyviä asioita. Maailmanparantajan menttaliteetti ei ole pahasta, vaikka siihen sisältyisikin ripaus naiviutta.

Ankeuttajia tässä maailmassa riittää. Tilaa on kaikille, mutta minusta negatiiviseltakin kritiikiltä voi vaatia vastuullisuutta: ehdotuksia siitä, miten asiat pitäisi tehdä, mihin suuntaan mennä, mitä jättää tekemättä ja miksi sekä kriitikon omia panoksia asian eteen.

Niin paljon hyvää kuin yliopistomaailmassa olenkin kohdannut, siellä on tullut vastaan myös ylenkatseellinen kaikkitietävyys ilman, että tietäjä itse laittaa rikkaa ristiin minkään arvostelemansa asian puolesta, paitsi sen, että tuottaa omaa oikeassa olevaa ääntään esille.

Ihmisiä on monenlaisia. Viisautta tähän maailmaan soisi. Ja lämpimiä sydämiä, ymmärtäviä silmiä, kuuntelevia korvia. Kylmäkiskoisuus jotenkin muhii ja sikiää. Mitä innovaatioita ja luovaa sellaisessa ilmapiirissä syntyy?