lauantaina, toukokuuta 05, 2012

Harmi – joskus yhdessä olemme vähemmän

Matkasin kohtuullisen täydessä junassa Tampereelta Lahteen (MM-lätkä). Aamupuuhat pitivät kiireisinä, jäi aamupala ja lounas veden hörppimiseen. Vihdoin junassa tilaisuus evään hankintaan. MM-kisojen kunniaksi kerrankin kunnon tungos ravintolavaunussa.

Juna on mainio olotila. Irrottautuminen vilistävästä kiireestä. Toki nykyisin junissa netti toimii yhä paremmin, mutta aina voi huokaista pätkimisen keitailla – vain tuokioittain online. Tapahtuipa junamatkalla mitä tahansa, olen perillä omasta toiminnastani huolimatta johonkin aikaan. Vaikka kuinka pingottaisin, en sen nopeammin. Zen. Mielen tyyneys.

Taakseni asettui itseäni hitusen vanhempi naisihminen, jonka kärttyisyyskäyrä rupesi kuumenemaan hitaassa jonossa. Hän tiesi, miten olisi VR:n pitänyt varautua lisäämällä ravintolavaunun henkilökuntaa ja organisoimalla vaunun toiminta ja ylipäätään suunnittelemalla vaunut ihan toisin. Kommentoin, että yleensä näissä vaunuissa on aika tyhjää ja ihan luksusta, että ylipäänsä on ravintolavaunu, ei niitä enää monissa junissa ole. Kyseisen junan ravintolavaunussa hääräsi 3 naista. Miten siihen loukkoon voisi enempää mahtua? Argumentoin vielä, että uskon parhaimpaan yritetyn. Heillä oli toinen kassakone rikkoontunut. Minkäs sille voi. Silti Toijalaan mennessä olin itse saanut eväkseni. Ehdin hyvin einehtiä ennen vaihtoa. Olin tyytyväinen.

Kärttyisä takanani jonottaja jäi mieleeni. Mitään hyötyä en näe valivalikiivailulle. Asiat eivät yhdellä yksittäisellä junamatkalla sen kummemmiksi muutu. Maailmassa on paljon hankalampia olotiloja ihmiselle. Mietin siinä jonotellessa ja mokomaa kärttyilyä kuunnellessani sitäkin, miten aina syytetään nuorisoa kaikki-mulle-heti-sukupolveksi. Itselläni ikävimmät kokemukset ovat alalla lähes yksinomaa vanhojen ihmisten kanssa. Niin ratikassa, laivalla, hotellissa kuin nyt junassakin. Mikä ihmeen kiire? Ja miksi ei voisi levähtää siihen hetkeen, jolloin ei voi mitään sille, että on vähän aikaa odoteltava.

Kyseinen jonottaja huomautti monille ohittajille, että jonossa ei saa etuilla. Kaikki olivat matkalla omaan vaunuun, junassa pitää kulkea läpi ravintolavaunun. Minusta oli kivaa, että oli vähän tiivistä tunnelmaa. Otin silti opikseni sen, että emme me välttämättä ole yhdessä enemmän. Jos tyypin pää on täynnä rautalankaa ja kyynärpäät tanassa, niin eipä siitä mitään me-yhdessä-enemmän synny.


2 kommenttia:

Balee kirjoitti...

Vaikka työmatkat teen junalla päivittäin, en myöskään voi sanoa, että olisi suurempia kommelluksia sattunut. Pari kertaa on kotimatkalla Z-juna peruttu ja korvattu seuraavalla IC-junalla. Ensimmäinen kerta oli mukava juoda kupponen kahvia IC-junassa, kun oli odottanut tuulisella asemalla.

Sitä vain ihmettelee mistä niillä perus vali-vali-ihmisillä riittää aihetta valittamiseen. Eikös voisi pysähtyä ja todeta:"Ihanaa, kun voi pysähtyä paikalleen eikä kiiruhtaa jonnekin!" Ohikulkijoille:" Ompas sinulla kaunis paita." jne

Siinä uusi haaste somelle, vali-vali-ihmisistä kehu-kehu-ihmiseksi! :)

Timo Rainio kirjoitti...

Jotenkin kriittisyys sekä kyky havaita ongelmia ja virheitä mielletään usein jonkinlaiseksi älyllisyyden merkiksi. Liekö ihan peruskärttyisyyden lisäksi tämä syy joillekin tuoda esiin näitä "viisaita" huomioitaan. Varsinkin kun tämänmoinen havainnointi paljon helpompaa, kun ongelmiin tarttuminen.