Muistan, miten innoissani telkin kotiin syyskuisena iltapäivänä: osaan lukea, osaan lukea, osaan lukea. Aa-ii-ai. Uu-ii-ui. (Tästä vähän enemmän yhdessä murrepakinassani.)
Joulu on aina lukemisaikaa. Suomalaiset lukijakansaa. Sain iltapäivällä loppuun Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Luin sen, koska Puhdistus reipas kuukausi sitten oli vahva lukukokemus. Olen itärajan ihminen. Kotivuoteeltani oli 30 metriä Neuvostoliittoon. Sota ja raja olivat monin tavoin läsnä lapsuudessani. Ja kaikki rajantakainen poissa kouluhistoriasta. Muistan sen järkytyksen, kun suomensukuisten heimojen kohtalo tuli raakuudessaan uutisiin.
Nyt minulla on virolainen käly, mutta miten vähän tunnenkaan sitä maata? Hyvä romaani avaa muistot, se antaa uuden valon pienille muistoille. Sille, minkä aikoinaan kohtasi, mutta mitä ei ymmärtänyt. Sen, mikä oli järjetöntä, mutta minkä kuitenkin hyväksyi, koska asiat nyt vain olivat niin.
Muistan tarkkaan, missä olin, kun kuulin presidentti Koiviston kannanoton Viron kysymykseen. Ja miten spontaanisti häpesin. Seuraavana vuonna maatilallamme oli nuori inkeriläispariskunta kesätöissä. Miten Antti (Andrej) ei ollut oppinut vanhempiensa kieltä, sitä kun ei saanut puhua. Miten heidän kotonaan piti öisin vartioida perunamaata, etteivät varkaat olisi vieneet perunoita pellolta (ajatus tuntui absurdilta).
Muistin minä, miten Leningradin reissulla hotellin yövahdilla oli lehtiö, josta hän etsi oikean sivun, siinä luki SUKKAHOUSU?? Ja miten abiretkellä emme millään kyenneet hävittämään ruplia, niitä jeattiin Viipurin jälkeen pissatauolla purukumia kerjääville pikkupojille.
Näin naapurissa. Oudossa maassa oli valtavat määrät punakantisia kirjoja kaikissa kaupoissa, jonne meidät turistit päästettiin. Ja muissa kaupoissa ne jonot. Ei ollut Baltiaa. Oli vain Neuvostoliitto, yksi maa, yksi kansa. Hyi, mitä kaikkea me uskoimme. Hyi. Jotenkin tiedostamatta sen saattoi ymmärtää, miten muutoin presidentin puhetta olisi voinut välittömästi hävetä?
Sofi Oksanen on merkittävä kirjailija. Hän kirjoittaa monella tasolla. Tässä kuvaamani on vain yksi. Suosittelen välitöntä tutustumista Sofi Oksasen tuotantoon. Ja kirjoitusrauhaa kirjailijalle itselleen. Tällaisia kirjoja me tarvitsemme. Tällaisia lukemalla opimme Elämästä jotain oleellista.
2 kommenttia:
Hieno postaus, tekee mieli lukea Sofia ! Itse olin opiskelumatkalla Berliinissä ja poikkesimme muurin tuolle puolelle. Se oli järkyttävä kokemus meille sinisilmäisille lännen kasvateille (ranskalaisryhmässä sitäkin voimakkaampi) : ei juuri tavaraa marketissa, ei ravintoloita, ei ostettavaa - koska paikallisilla ei ollut varaa. Häpesimme silmät päästämme kun jonotimme marketin kassalla olutta ja suklaata korissamme, toisten ostaessa peruselintarvikkeita.
Puhdistus oli todellakin hieno lukukokemus - heti joulupäivänä ahmin sen kokonaan. Zaran ja Aliidan suhde, kuvaukset eri vuosikymmeniltä ja juoni kokonaisuudessaan pitivät tiukasti pihdeissään. Niin lähellä ja niin kaukana kaikki tämä!
Pakko oli pitää päivä taukoa, että saattoi siirtyä seuraavaan kirjaan. Olli Jalosen "14 solmua Greenwichiin" on nyt työn alla ja se on niin herkullinen, että luen sitä solmu kerrallaan. Loistava teos!
Lähetä kommentti