Hyvä sana – auttava käsi

Olen tänään saanut kaksi henkilökohtaista kiitosta siitä, että jaan avoimessa verkossa kaikenlaisia aineistoja, sekä lukiokursseihin että opettajien kouluttamiseen liittyviä. Tolkuttoman harmaan ja työntäyteisen vuodenajan keskellä pienikin kiitos on täynnä ihmeellistä energiaa. Bling-bling!

Talvella 1983 opiskelin kevätlukukauden Iitin Perheniemen opistossa käsityölinjalla. Osaan aika montaakymmentä peruskäsityötä, kuen niisimistä, viitelöintiä, batiikkia, nypläystä, koukkuamista, dreijjausta, fransuja, lovileikkausta ja sen sellaista normiemännnän hommaa (edellisenä vuonna olin Joutsenon emäntäkoulussa oppinut tosiemännän taidot, ja bonuksena suurkeittiö- ja laistossiivoojan perusjutut). Käsityö voi olla itseilmaisua, mutta se voi olla myös kopiointia mallin mukaan.

Perheniemen opistossa, sisäoppilaitoksessa, elimme liki toisiamme – kuten myös emäntäkoulussa, sisäoppilaitos sekin. Soisin jokaiselle nuorelle elämän varrelle kommuunin tai sisäoppilaitoksen.

Tämänpäiväisten kiitosten siipeen ankkuroitui hetipikaa muisto Perheniemestä. Kurssikaverini esitti tiukan närkästyksensä siihen, miten aina vain kannustin muita. Olin siis ällöttävän yltiöpositiivinen. Kehuin muita. Hän piti sitä lipevyytenä. Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut negatiivinen noteeraaminen. Hyvä sana jätetään sanomatta, mutta negatiivisen kritiikin lataaja on stara.

Suomeksi kritiikki ymmärretään aika suoraan ja yksioikoisesti negatiivisen palautteen antamisena, mitä se ei ole. Kritiikki sisältää hohdot ja himmeydet eli risut ja ruusut. Kritiikki on apu ihmiselle: näissä jutuissa voisin kehittää tätä ja tätä ja hei hei hei, tässä onnistuin.

Yllä on kaistale kuvasta, jota tein 1987 kansalaisopiston kuvataidepiirissä. Muistan: eräs vanhempi rouva tuli katselemaan selkäni taa ja kysyi aidon ihmeissään, että olenko ihan itse keksinyt kuvani aiheen. Muistan tuskaisina ne harjoitukset, joissa oli pakko nöyrtyä kopioimaan. Käsitöissä lipesin liukkaasti, kuvataiteen tunneilla oli pakko yrittää pari työtä, mutta otin mieluummin räpätykset kuin heitin omat näkyni viistokujalle. Kopiointi opettaa tekniikkaa, mutta omaa näkyään ei voi ilmaista jäljentämällä jonkun muun esitystä.

En ole aina saanut osakseni kollegiaalista tukea. Opettajaurani alku oli kivistä. Kaikki piti vääntää itse. Lasikaapista on tullut kerrottua jo monesti. Ensimmäinen etälukion uskonnon kurssini, siis päivälukion 3 pakollista kurssia yhteensä, kolme kertaa 70 minuuttia tapaamisaikaa opiskelijoitten kanssa. Noviisina. Katselin luokan takaseinää, lasikaappia, jossa lepäsi päivälukion kollegan elämäntyö. Apuneuvoja asioitten hahmottamiseen. Lukkojen takana, minulla ei avainta. Tunsin selkäpiissä, että ei tätä. Opettajuus ei ole tätä. Siksi ilman itsekritiikkiä olen laittanut kaikki oppimisen tukiaineistoni avoimesti nettiin.

Jotenkin kornia jutella näistä pienistä asioista. Ihmiskunnalla on käsillä niin suuria asioita, että suuri osa meistä ihmispoloisista pakenee viihteeseen ja kaikenlaisiin defensseihin. Ihan todella meidän pitäisi kyetä auttaa toisiamme joka päivä monta kertaa. Ja kannustaa myös, sillä ilman sitä, kukaan ei jaksa. Elämä muuttuu karummaksi, mutta toisaalta hyvä elämä voi olla läsnä helposti.

Olin nuutunut eilen illalla. Ennen nukkumaanmenoa perustin Auttava käsi -ryhmän Vinkkiverkko-Ningiin. Opiskelijan Penaaliin perustama BlueScreen innoittajana. Jos osaan jotain, neuvon sua hetkessä, eikä se ole minulta pois. Päin vastoin, usein opin neuvoessani itsekin lisää.