Soma Suomi-some

Tämän blogin syntymaisema.

Olen mietiskellyt Mikko Jordmanin bloggausta tältä viikolta. Hän kuvaili meisyyttä someverkostoissa, ammatillista ja notkeaa; sitä, miten aika riittää someen. Tämä Opeblogi täytti äskettäin 6 vuotta, 06 syntynyt. Blogit löysin edellisvuoden kesällä. Muistan sen yksinäisen innon ja tyhjään huutelun. Muistan miten syksyllä 06 tajuntaa räjäyttävästi Jaiku ja Sometu-Ning avasivat vuorovaikutuspintaa, aitoa keksimisvuoropuhelua, hauskuttelua älyttelyn rinnalla.

Edellinen bloggaukseni linkittyi Google+-keskusteluun, jossa mm. kommenttikeskustelussa mietittiin sitä, pitääkö keskenään hymistellä, eikö vaan tehtäis asioita tekemättä suurempaa numeroa. Sisäänlämpiävä keskinäisen kehumisen kerhostelu muodostaa aina pienen vaaran eli sulkee helposti meikäläiset huomaansa ja muukalaiset ulkopuolelle.

Toisaalta olen itse kokenut vahvasti tuon yksinäisestä huutelusta ja päätä-seinään-oppimisesta siirtymisen kaverijeesauksen maailmaan, jota Mikko Jordmankin kuvasi. Ihmiset elävät erilaisissa tilanteissa, erilaisissa ympäristöissä. Oma elämisympäristöni on sellainen, ettei arjessa tule kotioloissa vastaan vieläkään juuri koskaan juuri ketään, joka puuhaisi samanlaisia työ- tai opiskelujuttuja. Tämän kuun lopussa olen ensimmäistä kertaa omalla kotiareenallani someopastajana pikkukylien pikkumarkkinoilla, vähän friikkinä, mutta ehkäpä jo sentään Facebook ja Gmail kiinnostavat Miehikkälänkin leveysasteilla.

Minulle Suomi-some on ollut soma. Olen oppinut sometellen ja opin edelleen: kevyesti; ja kuten Mikko mainitsi bloggauksessaan, kivalla tavalla. Todellista oppimisen iloa. Itseäni motivoi myös globaalieettinen ajatus siitä, että juuri näitä työtapoja tarvitsemme suurien ongelmien ratkaisuyrityksiin: yhteistyötä, joukkoälyä, verkkovoimaa.

Kävin 06-07 hyvän koulutuksen legendaarisessa Heinolassa. Koulutuksen oheistuote oli paras oppi, nimittäin perustimme pienellä porukalla Vaparetki-blogin (ja wikin ja Flickrin ja Jaikun), ryhdyimme tutkimaan ja oppimaan kokeiluja reflektoiden. Kokeilimme mobiilia oppimista kännykän tekstiviesteillä, mobiilivalokuvalla ja muuta jännää. Eläydyimme porukalla, innolla, innostellen. Etsimme pedagogista rakkautta. Kukitimme luovuutta, kollektiivisesti.

Mikko pohti omassa bloggauksessaan sometteluajan löytymistä. Samaa aihetta mietin tässä blogissa 06 ja mietintää jatkoin vielä tuossa Vaparetki-ryhmäblogissamme. Aika on suhteellinen asia. Uuden oppiminen vaatii aina aikapanosta. Joskus on antauduttava, sammutettava oma kärsimättömyys.

Kun itse pulahdin someen kesällä 05, tein sen järven avustuksella. Uin ja mietin, annoin oivallusten virrata mielessäni, katselin maisemaa, kuuntelin luonnon liplattelua. Asiat loksahtivat paikoilleen. Visio kirkastui. Nyt se on totta. En ole yksin tässä. En huuda pelkkään tyhjyyteen. On me, me suomisomettelijat, keskinäiskaverit, tuttavustuneet, auttelijat, viisaat neuvojat, vaikutustahtoiset olevaisuuden tekijät, leikkimieliset ammattilaiset.

Erään kirjan nimeä lainaten: meillä on täällä Suomi-somessa välittävät verkostot. Välittävät-sanan kahdessa merkityksessä. Upeaa!

Innostamisen herkkä taito

Luin somefoorumilta pienenpienen vuoropuhelun, jossa lyhyin lausein sammuteltiin innostusta. Turhaa vaahtoamista asioilla, joita on maailman sivu keksitty. Ajatukseni kulki keittiööni, tuoksupielikkiin: pelargonien joukkoon kuuluva, aikoinaan ilmanraikasteena suosittu ja helppohoitoinen kodin viherkasvi, jolla on heiveröiset juuret ja jonka pistokkaat kehittävät juuria vain tiettyyn aikaan vuodesta, herkkyyskaudellaan.

Tuoksupielikkini verhoaa koko keittiön ikkunan. On tehnyt sitä jo vuodesta 1989 ja sitä ennen kulkenut matkassani keväältä 1982, täytti siis äsken 30 vuotta. Sen voin tuoksupielikin hoidosta kertoa, että varttuneen kasvin multaa ei kannata vaihtaa turhan usein. Leikkaaminen innostaa kasvia versomaan. Tutuista kukkivista pielikeistä poiketen tuoksupielikin voi pitää koko talven ikkunalla. Vaikka se kärsii pimeimmästä vuodenajasta, ei huolta, se kestää ja virkistyy valon lisääntyessä.

Tuon vaatimattoman ja helppohoitoisen kasvin ainut vaikea puoli on lisääminen. Hentojuurisena juuripaakun jakaminen on mahdotonta, ainakin vanhan kasvin kanssa. Monena keväänä olen laittanut leikkaamani latvat maljakkoon. Vaikka ne viheriöitsevät kuukausikaupalla maljakossa, ne eivät välttämättä kehitä hentoja juuria. Näiden vuosien aikana olen onnistunut vain muutamia kertoaja suopeiden tähtien tai suopean kuun aikaan pistokkaiden kanssa. Tänä vuonna niin kävi, mistä tyttäreni taitaa olla kovin iloinen.

Tuoksupielikki opettaa minulle paljon innostamisen herkästä taidosta. On helppo olla itse vankka ja viheriöitsevä, osaava omalla paikallaan. Mutta miten vaikeaa onkaan suoda toisille, itsenä kaltaisille, tilaa lähteä kasvuun, omalle polulle. Miten vaikeaa laittaa alulle uutta kasvua, vaikka tekisi ohjeen mukaan. Innostuksen, herkkien juurien ja versojen, sammuttaminen on helppoa. Helppoa olla vahvasti tutuilla juurillaan, olla ymmärtämättä hentojen juurien kanssa yrittävää. Vielä vaikeampi ymmärtää sitä, joka ei saa mitään versomaan.

Harry Potter -kirjoissa upeimpia hamoja ovat ankeuttajat (loistavasti suomennettu nimitys, engl. Dementors). Joillakin meistä on uskomaton kyky imeä toisten ihmisten lapsellinen innostus, ilo ja riemu, sydämen syke, hehku poskilta, pilke silmistä ja kutina sormenpäistä. Vaatii suurta nöyryyttä antaa omasta vahvuudestaan pistokkaita uuteen eloon, toisiin ympäristöihin, pois hallusta, elämään omaa elämäänsä. Sama vaikeus, kuin antaa lapsilleen tilaa elää. Vaikka sitten toistaisivat jo koetut vaiheet. Ei mitään uutta Auringon alla – ja silti se kokemus, yksilön, yhteisön, verkoston. Se kokemus uudessa kehyksessä, toisena aikana – merkitykset muuttuvat.

Tuoksupielikkiä kasvatettiin sanatorioissa ja vaivaistaloissa. Kumpikaan ympäristö ei ole enää tätä päivää. Silti tuoksupielikin tenho toimii, vaikka tällaisen lapsekkaasti innostuvat ihmisen keittiössä.

Somesukukokouksen jälkilämmössä

Kolmatta kertaa toteutunut Sometime-tapahtuma keräsi vajaat sata Suomi-somen vanhempaa ja tuoreempaa aktivistia yhteen. Tällä kertaa koontipisteenä Helsingin Etelä-Espalla Briim-center aivokuntokeskus.

Vekkulia muistella, miten kivenheiton päässä Smolnan edustalla poliisin Karhu-ryhmä vartioi meitä alkuvoimalaisia maalaisaktivisteja 18 vuotta sitten. Eilinen someaktivismi oli kesympää valvovan Iso Veljen kannalta, vaikka epäilen, että sittenkään ei. Nimittäin kookoontuneessa joukossa oli monen tason anarkisteja. Pehmeitä kai, mutta vaikutusvoimaisia. Voimallinen yhteinen nimittäjä oli kulttuurimuutos: ihmisläheisyys, yhteisälyisyys, toisin tekeminen.

Itseäni ilahdutti suuresti se, että väline-tuote-sovellus-rauta-bisnes-brändi-hypen aika oli selvästi ohitettu. On liian suurta sanoa, että ilmassa oli reilun vuosisadan takaista osuustoiminnan, vapaan sivistystyön ja työväen aatteen hengen kaltaista. Tämä aika ei ole (vielä) suurten ideologioitten aikaa. Mutta jotain tuon kansallisen heräämisen aikojen laatuista oli liikkeellä. Mainiosti sitä nimitettiin somesukulaisuudeksi – mistä lie kiittäminen Janne Ruohiston sanaisaa arkkua.

Some ja somesukulaiset jäivät sanoina pyörimään mielessäni. Miksi nämä sanat? Some on toki kätevä sana lyhyydessään, mutta siinä on muutakin. Se hävittää välineen. Sosiaalinen media viittaa mediumeihin, erilaisiin kanaviin, välittäviin välineisiin, teknologioihin, sovelluksiin, palveluihin.

Somen kielioppia kelailtiin Sometu-verkostossa jo 2009 ja mainiosti mukana oli myös Vinkkiverkossa äidin kautta junioriosaston sanaseppo: somettaa, sometus, sometin, sometoida, somettaja, someilla, someilija, sometulainen, sometumainen, somettua, sometuksi. Sittemmin some on saanut sijaa kielenkäytössä niin ihmisten puheessa, printtimediassa kuin nettiteksteissä. Some on jo miltei virallinen sana suomessa.

Niin ITK-päivillä Hämeenlinnassa kuin nyt Sometime 2012 -tapahtumassa keskeistä oli välineellisen ajattelun vähäisyys. Keskiöön nousivat ihmiset, ihmisten yhteinen tekeminen, vuorovaikutus, kommunikaatio, luominen, tuottaminen, työ-, toiminta- ja viestintäkulttuurin muuttuminen, avoimuus, avoimen sisällön ja datan hyödyntäminen, oppiminen hyvin laajalla skaalalla.

Kuppikuntien, yhdistysten ja korporaatioiden Suomi saa kyytiä. Sitä kyytiä antoi Alkuvoima-ryhmämme aikanaan. Veti perinteisen MTK-toiminnan vastaisesti mukaan ihmisiä, joita pidettiin vastapoolin edustajina: kuluttajia ja kaupunkilaisia, ei-maalaisia, ei-maanviljelijöitä. Kuka on paras hehkuttaja ideallesi? Se, joka ei ole sisäpiirissäsi, leimattu jäsenkirjalla varustettu virallinen valtuutettu ja apinan tavoin ylätason julkilausumaa toistava tyyppi. Jos ideasi kestää ja hyödyntää epäilyä, kritiikkiä, vastalauseita, erimielisyyttä, onko ideasi huono? Ei. Se on hyvä ja kehityskelpoinen. Idea, jonka kaikki hyväksyvät, on pelottava.

Sometime 2012 oli pienesti kaaos, hitusen hallitsematon, melkolailla sitä sun tätä ja juuri siksi toivoa herättävä. Erittäin ilahduttavaa oli, että koolle saapuneista moni oli ensikertalainen, yli kolmannes. Untuvikkojen kommentit ovat vahvistaneet hyväksymisen tunnelmaa, sukulaisuutta.

Olemme etsimässä jotakin. Syvällä maaseudulla asuvana suurena muutoksena tunnistan välimatkojen haihtumisen. Kohtaamisia tapahtuu uusissa ajan ja paikan tiloissa. Myös ketterät yli rajojen punoutuvat liittoumat tekevät notkeasti asioita, joita kukaan ei älyä kieltää. Lopputulokset ovat hyödyllisiä. Anarkismi elää. Ehkä se oli paras matkamuistoni Sometime 2012:sta. Samoin se, miten ihmiset tässä seurapiirissä ovat aidosti kiitollisia toisilleen, avuliaita, arvostavat toisiaan ja ovat lähtövalmiita avaruuslennoille.

Tapahtuma jätti aikamoisen nettijalanjäljen. Päivitän tähän myöhemmin lisää linkkilistaa apajista. Sometime2012-tuotoksia netissä:

• Sometime2012 FB-ryhmä
• Sometime2012 FB-tapahtuma
• Sometime2012 wiki
• Sometime2012 blogi
• Näkymättömän oppimisen / muuttuvan koulun työpaja (Twitter #avoinvisio)
• Eija Kallilan muistiinpanoja tapahtumasta
• Jarmo Lahden YouTube-kanavalla useita videoita
• Personal EU Bambuser eli Kurt Linderoosin striimauksia
• Kerro komentoimalla lisää linkkejä, päivitän listaa...

Miten tukea verkkokeskustelua FI1-kurssilla – ja varmaan monella muullakin?

Sain pedagogisten opintojen tekijältä pyynnön vastailla muutamiin filosofian opettamiseen liittyviin kysymyksiin (FI1-kurssi lukiossa). Vastaaminen oli sen verran kiintoisaa, että laitan tännekin jakoon aatokseni.

Onko mahdollista luoda oppimista tukevaa filosofista keskustelua verkkoon? 

Mietinpä, että miten verkko eroaa muusta keskustelutilasta, etteikö siis olisi mahdollista luoda oppimista tukevaa keskustelua? Verkossa hyvää on mahdollisuus pohtia asioita, keskustelun näkyville jääminen toisin kuin ääneen kasvokkain keskustelun haihtuminen. Monesti oppitunnilla hiljaiset pohdiskelijat saavat netissä riittävästi aikaa ja rauhaa osallistua ja hämmästyttävät oivalluksillaan.

Tässä esimerkki huisin kiinnostavasta keskustelusta filosofian 1 -kurssilla lukiossa. Keskustelusäie oli jäänyt niin hyvin mieleeni, että vaikka aikaa on kulunut kahdeksan vuotta ja keskustelu on netissä piilossa, muistin reitin siihen hetkessä. Voi miten on ikävä opettamaan, kun näitä vanhoja aarteita kaivelee, ah ja ooh, kiitos ihanat opiskelijat!

Mitä on tärkeää huomioida, kun opastaa oppilaita keskustelufoorumin käyttäjiksi?

1. Ole ystävällinen, myös ollessasi kriittinen.
2. Koeta vapauttaa ajattelusi totunnaisista kahleista, kokeile erilaisia tulokulmia, loiki ajatuksilla, kääntele ajatuskäpälissä aiheita.
3. Kirjoita silmälle eli jäsentele, kirjoita selkeästi, asia per kappale tai viesti, muista myös kiinnittää kommenttisi toisten teksteihin eli luo vuorovaikutuksellasi sidoksia yhteiseen keskusteluun monologien sijaan.

Millainen opettajan esittämä lähtökysymys on hyvä tai huono aktivoimaan oppilaita? 

• kysymys ei sisällä ennakko-olettamia (arvoväritystä, olettamaa oikeasta vastauksesta), 
• kysymys ei sisällä useita sisäkkäisiä kysymyksiä (tarkkaile ja-sanoja), 
• kysymys ohjaa toimintaan (tyyliin: selvitä, argumentoi, perustele, ota selvää, etsi lisätietoja, havainnoi, puolusta tai vastusta yms.) ja
• kysymyksessä on tilaa luovuudelle, se voi innostaa, olla leikillinen ja nokkela samalla kun se on älykäs kysymys avaa ajattelumaailmaa, Roland Barthes’ia mukaellen se on Kysymys, johon toinen voi tarttu, ei kysymys, joka on valmiiksi suljettu (Barthes’illa Teksti ja teksti), ks. vanha pohdintani asiasta.

Pakollinen vai vapaaehtoinen osa kurssia? 

Keskustelu on niin innostava, ettei pakollisuudesta pitäisi puhua – muutenkin “pakollinen filosofia” on jotenkin järjenvastaista. Olen aina suosinut vaihtoehtoisia työskentelytapoja.

Keskusteluun osallistumisen pisteytys? Mille annetaan arvoa? 

Kolmannes jokaiselle näistä: sisältö, yhteistä rakentava, filosofinen taito.

Olen vuosien varrella laitellut FI1-kurssin juttuja verkkoon, näitä saa vapaasti hyödyntää, vaikka vanhoissa sisällöissä ei vielä CC-merkintää ole:
Vuosina 2004-2005
Tukiaineistoja vuosina 2004-2005
Filoblogi 2005-2006
Filowiki 2006
Filowiki 2007-2009
Kurssiohjeet 2008