maanantaina, huhtikuuta 09, 2018

Pitkä tie digioppijana tekee nöyräksi

Näitä Virolahti-Miehikkälän mutkaisia sorateitä vuosikausia kurvanneena huomaan omaksuneeni kotimaisemasta tärkeän elementin omaan oppijaminäkuvaani: jos tie ei vie suoraan kohteeseen, se vie mutkien kautta. Opettajaksi, opetusalan ideatarhuriksi ja teknologian opetuskäytön opastajaksi päädyin pitkän kaavan kautta.

Tämä blogi alkoi aikoinaan tienraivaamisen asenteella. Oma tunnelmani asemoitui umpihankeen puskemisen ja luovan hulluuden välimaastoon. Näkyväksi tekeminen oli osa omaa oppimista, mutta samalla kyti rinnalla ajatus siitä, että joku toinen voisi hyötyä siitä, että jaan omia matkakokemuksiani. Hänellä voisi olla hitusen helpompaa.

Leena Ståhlber päätti eilen Otavan Opistolla lauantaityöpäivämme. Hän avasi Steven Reissin teoriaan nojaten itselleni uuden (ja kumminkin tutun) näkymän motivaatioon, meitä ihmisiä liikuttaviin voimiin. Kun vielä illalla muutamalla rivillä chattäilin vanhan rakkaan koulukaverin kanssa, tunnistin selvästi oman liikuttajani: idealisti mikä idealisti. Idealismin rinnalla syttyy intohimo. Kuinkas muuten umpihankeen kukaan hullu lähtisi.

Oppiminen on mainio keino tehdä asioita tänään paremmin kuin eilen. Oppiminen antaa avaimia, mutta iän myötä käy myös niin, että osa avaimista jää vaille lukkoja. Rutinoituneena eläjänä en huomaa, että tämän asian voisin tehdä sujuvammin tai tämä asia vaatisi tarkkaavaisuuttani.

Vuosi takaperin tuumailin näitä. Mietin esimerkiksi sitä, miten lukiolaiset valittivat digitaalisten oppimateriaalien lukemisen jäykistävän hartiat ja aiheuttavan päänsärkyä. Olin vuodesta 2014 alkaen hehkuttanut, miten kätevää on kävellä ja kuunnella kirjaa (tai ajaa autoa ja kuunnella). Lukivaikeuksisen pojan äidille vinkkasin jokunen aika takaperin puhumalla kirjoittamisen. Sitäkin olin hehkutellut 2014 alkaen. Saatavilla oleva teknologia taipuu vaikka mihin. Emme vain tiedä tai huomaa. Tästä mietinnästä syntyi Digioppijan työkalupakki -koulutus. Snellman-kesäyliopisto halusi toteuttaa sen ja viime syksynä asteltiin kuutena iltana ensimmäinen kierros.


Digioppija-sanasta kiitos kuuluu Riitta Hyppäselle. Hänen juurensa ovat näillä samoilla mutkaisilla sorateillä. Riitan twiitti digioppijasta oli viimeinen KLIK omaan intuitiooni: oppimisen tuttuja elementtejä olisi syytä katsoa uusin silmin.

Syksyllä 2017 toteutettiin ensimmäinen Digioppijan kurssi ja nyt keväällä on uusi kierros. Yllätyksekseni kurssi oli ilmiannettu Suomen eOppimiskeskuksen eEemeli-kisaan. Äänestys on menossa, päättyy torstaina 12.4.2018 klo 14.

Riitta Hyppänen bloggasi omasta oppimiskokemuksestaan. Pitihän minunkin sitten tsempata minuuttivideon verran ja yrittää vähän mainostaa, että mikä Digioppijan työkalupakki. Verkko-tapaamisia lukuunottamatta kaikki aineistot ovat vapaasti saatavilla https://padlet.com/arongas/digioppija ja päivittyvät nyt kevätkaudella.

Uudenvuodenluopauksena yritän olla omien oppieni mittainen ja mikro-opiskella taitoja, joita opastan muille. Raportoin omaa digioppimistani: http://digioppija.postach.io/.

Asenne on lähtökohta, mutta tärkeintä on todellinen toiminta. Siksi iso askel voi olla vain yhden ainoan asian muuttaminen omassa toiminnassa. Ei auta, vaikka lataisit 50 toinen toistaan vinkeämpää sovellusta puhelimellesi. Todellinen harppaus liittyy arjen tekoihin. Kuten Riitta oivaltavasti muistutti: poisoppiminen on merkittävä osa oppimista – erityisesti meille meikäläisen ikäryhmään kuuluville. Kännykkä ja muu teknologia ovat oppimiskavereita ja arjen apulaisia, kun vain osaamme ne virittää (ja välillä sulkea pois häiritsemästä).

Digioppija-kurssin iltatapaamisia valmistellessani olen konkreettisesti kokenut Sokrateen viisauden: "Tiedän, miten vähän tiedän." Se ei kuitenkaan ole lannistavaa. Kohti seuraavia mutkia.


Ei kommentteja: