Haarautuvien polkujen oppimaisema

Samalla taivaalla unelmien vaaleanpunaisia hattaroita, valkoisia poutapilviä ja nopeaan tahtiin synkkeneviä tummia pilviä. Tasaisen kehityksen ja tasajaon aika on mennyttä. Monissa asioissa kuljetaan kohti kärjistymistä, jakautumista tai vähintään jakautumista useisiin kehityspolkuihin. Maalaillaanpa jo vaikeiden aikojen tapaan todellisia dystopioita: sivilisaation romahdusta tai vähintään takapakkia 1800-luvulle.

Koulumaailma elää monimutkaista murrosaikaa. Liikkuvia osia on yhtä aikaa paljon. Otsikot ovat pelottavia: Lukiolla edessään vaarojen vuodet ja Aikuisopettajilta loppuvat työt, jos oppilaat eivät maksa.

Maanviljelijäaikojen suuria opetuksia oli, että vallitsevat olosuhteet on tunnistettava. Realismi ei kuitenkaan riitä, se johtaa vain selviytymiseen päivästä toiseen. Pitää olla myös näkymiä tästä eteenpäin kaikkien rajoitteiden keskellä.

On tavattoman ikävää, kun olemassa olleita rakenteita puretaan, kun rahat vähenevät, kun ihmiset menettävät työnsä, kun kouluja lakkautetaan. Raivo ja suru ja muut tummien pilvien heittämät synkät sävyt on kohdattava. Samalla olisi kuitenkin löydettävä toisia reittejä, uusia mahdollisuuksia.

Juuri nyt pitäisi voivottelun ohella ajatella erikokoisia suurehkoja ajatuksia. Sellaisia, joita myöten päästään eteenpäin. Totuttuja asioita voidaan ajatella toisin. Voimavaroja voi löytyä yhdistämällä voimia. Tällaista tapahtuu esimerkiksi oppimismaailman ja ympäröivän yhteiskunnan yhteistoiminnassa. Kuinka monessa koulussa oppijat nähdään voimavarana? Lammilla: Fiksut lukiolaisnuoret auttavat opettajia digimaailmaan.

Eikä kaiken muodolliseen koulutukseen luettavan tarvitsisi tapahtua koulun seinien sisällä, jos vain osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen laajenisi yleissivistävään opetukseen. Oppiminen tapahtuu kaikkialla.

Mielikuvituskoulu, Protokoulu (ja sen kehittämö), Unelmakoulu, Eno tree day, Peruskoulupesula, #Finnedchat, Ruskon Kökkää ja vaikka mitä. Onneksi näitä erivärisiä pilviä riittää! Pilviväyläkin kaiken päälle. Isoja ja kauas siis ajatellaan.

Kuluneiden viikkojen aikana olen huomannut oman vanhuuteni. Kun maailmanpolitiikka palaa uhitteluun ja itä-länsi-ristiriitoihin, en osaa yhtyä Venäjä-vitsailuihin. Rajalla kasvaneena, 30 metriä Neuvostoliitosta länteen, kansakunnan vaaran vuodet, sota ja sodan jälkeiset ajat palasivat uniin ja mielen perälle.

Toikkasen Tarmo kirjoitti urbaanin 2000-luvun vision e-oppimisen tilanteesta. Teksti kannattaa lukea ajatuksella. Mietin itse, miten tuon kaiken Tarmon hyvin analysoiman rinnalla olisi tärkeää miettiä teknologiariippumattomuuden moninaisia toimintamalleja ja tarpeellisia taitoja.

Ympäristökasvatus, erätaidot, 4H, itsestä huolehtiminen, käsityötaidot, energiaa kuluttamattomat työ- ja harrastustavat, kyky oppia näitä taitoja. Vaikka maailman tasolla kriisipesäkkeitä lukuunottamatta rauha säilyisi, energianiukkuus vaatii meitä muuttamaan elintapojamme. Niukkuutta tulee olemaan myös niistä erikoismetalleista, joita nykyinen tietoteknologia jauhaa kierrätyksestä huolimatta maailman jätekasoihin. Marsiin suuntautuvat kaivoslennot eivät pelasta.

Yhteiskuntamme on liian haavoittuvainen. Näillä leveysasteilla selviytyminen ei ole sellainen itsestäänselvyys, johon nyt olemme tuudittautuneet. Tosiasioita pitää uskaltaa katsoa. Pitää varautua. Pitää luoda vaihtoehtoisia reittejä tulevaisuuteen.

Elämän mieli on jatkaa eteenpäin. Suuntaa voi muuttaa, kokeilla toista tienhaaraa ja sieltäkin kääntyä takaisin, seuraavaan, raivata uuden. Onnellinen elämä voi olla monenlaista. Sitä meidän pitäisi pedata lapsillemme. Yksin täällä ei selviydytä. Ihmisenä ihmisten kanssa oleminen on inhimillisen kulttuurin, sivilisaation ydin.