lauantaina, elokuuta 06, 2011

Silloin ennen vanhaa...

Meiän miä.
Aamulla virtaili FB:ssä taas tuttu menneitä hurjia aikoja muisteleva hupailuviesti:
"Jos olet kasvanut kotiruoalla, olet joutunut nousemaan vaihtaaksesi TV-kanavaa, pyöräillyt kouluun ilman kypärää, joutunut kelaaman kasettia lyijykynällä, joutunut menemään naapuriin sen sijaan, että olet soittanut kännykkään ottaaksesi selvää oliko kaveri kotona, ja kaupat olivat kiinni aina sunnuntaisin, laita tämä seinällesi, koska sinä olet selvinnyt!"
Mieleen tupsahti heti muutamia muitakin arjesta kadonneita asioita, joista on hauskaa kertoilla jälkipolville ja samalla laskeskella, miten kuuluu itse jo siihen ennen-vanhaa-koulukuntaan, josta itse pienenä tykkäsin ja joiden maailma tuntui olevan kaukana kaukana. Korvat hörössä kuuntelusta jäi tarinointirakkaus ja innostus puhuttuun kieleen.

Nykyäänhän ihmiset, isovanhemmatkaan, eivät välttämättä kertoile menneistä ajoista. Halpa huvi. Mutta vaatii myös tiettyä asennetta puolin ja toisin. Lapsuuteni kertojataiturit eivät vähätelleet nykyisyyttä ja kullanneet menneisyyttä vaan ihmettelivät maailman menoa ja loivat nykyisyyteen aikajatkumoa taaksepäin.

Nyt ymmärrän oman tulevaisuuskiinnostukseni virinneen noista lapsena kuulluista tarinoista, sillä mennyt loihtii sisäisen mielikuvituksen silmiin myös näkymiä tulevaan. Tulevaisuus on yhdellä tavalla heijastusta menneisyydestä. Vilkas mielikuvitus luo pienillä vihjeillä kaikenlaista.

Lapsenlapsi (vajaa viisvee) on monien naperoitten tavoin loputtoman kiinnostunut dinosauruksista. Luimme kesän kuluessa pari dinosauruskirjaa ja kävimme Heurekassa ihmettelemässä dinonäyttelyä. Dinosaurusten aika ruokkii lapsen mielikuvitusta. Jossain kaukana menneisyydessä. Aika saa menneisyystarinoitten kautta ulottuvuuksia. Taaperon nykyisyys muuttuu mielikuviksi menneestä, olevasta ja tulevasta.

Radiossa soi Entisten nuorten sävellahja, kun aloittelin tätä kirjoittelemaan. Ensin vastasin lapsenlapsen sähköpostiin (ei ihan vielä osaa lukea, mutta kirjoittaa, sähköinen viestintä motivoi ja innostaa lapsia kirjoittamaan). Ajat muuttuvat ja viestintäkulttuurit. Ihmiset pitävät yhteyttä toisiinsa. Nostalgialla on sijansa, mutta pitäisikö menneeseen pitäytyä vain siksi, että se oli silloin ennen vanhaa ainoa oikea ja todellinen?

Jos maailmaa tarkastelee jurakauden perspektiivissä, on ihan sama, miten me pienet ihmiset keskenämme viestittelemme. Tärkeintä on yhteyksien luominen, toistemme ymmärtäminen, kyky ilmaista ja kyky kuulla, eläytyä, ymmärtää.

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Tänään kävin jälkikasvun kanssa radio- ja tv-museossa ja kokeiltiin minkälaista oli veivata numero lankapuhelimella. Piti tarkkaan pyörittää sormella loppuun saakka.

P.S. Olen tulossa kuuntelemaan esitystäsi Porvooseen Edupoliin 10.8 sosiaalisesta mediasta.

Anne Rongas kirjoitti...

Arjen muuttuessa kieli muuttuu. Puhelimesta tuli mieleen se hetki, kun lapsen kanssa jutellessa tajusin, että puhelin tarkoittaa kännykkää ja vanhanaikaisesta puhelimesta pitää käyttää sanaa lankapuhelin.

Kun soitin lapsena isoäidille, piti ensin nostaa luuri, sitten veivata, odottaa keskuksen vastausta, pyytää Virojoelle, odottaa että Virojoen keskus vastaisi. Sitten piti pyytää 108 (jos muistan numeron oikein). Meidän numero oli Vaalimaa 64.

Muistan, miten silloin kuviteltiin näköpuhelimia. Eikä kännykkäkään ennakkokuvitelmissa ollut käsipuhelin vaan kenkäpuhelin, Salaisen agentin mukaisesti. Joskus hyvin pienenä lapsena 70-luvun alussa näin elokuvan, jossa oli CD-levyn tyyppinen tallennusväline.

Vein vähän aikaa sitten isälle nimipäivälahjaksi vanhat Ala-Rytkön talokirjat, jotka olin hänen äidiltään saanut joskus 30 vuotta sitten. Vanhin oli tsaarin aikaan kirjoitettu, 17.10.1917. Silloin ei vielä käytetty A4-kokoista paperia, vaan pystysuunnassa pidempää. Mutta asiakirjat oli kirjoitettu koneella. Silloin ne olivat nykyaikaisia. Sitten nimipäivillä katseltiin ilmavalokuvaa kotikylästäni. Valokuvasta erotti hyvin rakennukset, tiet, joen, järven, puut ja pellot. Kuva oli otettu ennen sotaa. Oman aikansa edistynyttä teknologiaa. Jännittävää on, että noista kahdesta noin 70-vuotiaasta ilmavalokuvasta näkyvät ne maastot, joista mammani minulle lapsena kertoi. Rajan taakse jääneistä.

Teknologia auttaa tallettamaan ja muistamaan, kertomaan ja viestimään.