Miten avointa lisenssoitua sisältöä verkkoon tuottava (esim. opettaja) pääsisi nolotuskynnyksen yli? Monilla olisi mistä jakaa. Esteenä ei ole enää muu kuin se, että mokaaminen pelottaa.Aarne Hagman pohdiskeli Vinkkiverkossa tuota noloksi tuntemista. Kannustetaan toisiamme ja otetaan itsemme vähemmän vakavasti. Tuloksena on yhteinen keko, josta jokainen hyötyy enemmän kuin yksin tuhertamisesta.
Oma kokemukseni on, että paljon auttaa se, kun ajattelee, miten paljon netissä on tavaraa ja miten harva yleensä edes löytää mun juttujani. Toinen on ajatus siitä, että vain tekemällä oppii ja palautelinkki joka paikkaan, jotta joku avulias voi auttaa korjaamaan virheeni. En ole ainut erehtyväinen ihminen.
Toinen kokemukseni on keskinäisen kannustamisen lisääminen. Hyvää palautetta, kiitosta ja rohkaisua kaipaa lapsen lisäksi myös aikuinen.
Pienillä sanoilla voi saada paljon aikaan oikein ajoitettuna: joko tappaa innostuksen tai asentaa siivet selkään.
keskiviikkona, elokuuta 03, 2011
Kannusta kaveri päivässä
Ihastelin Linda Saukko-Raudan, Nina Rantapuun, Aarne Hagmanin ja Eero Nukarin jakamia sisältöjä ja tuumiskelin G+:n viestivirtaan:
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Hymyilytti lukiessani ;-) Mikä on virhe ja miksi se nolostuttaa? Tätä taas minä olen pohtinut. Kun kukaan ei ole syntyessään valmis ja ihmiset ja asiat kasvavat prosessien kautta kukoistukseen, miksi virheiden tekeminen yhteiskunnassamme on niin nolostuttavaa? Mikä on se epävarmuustekijä joka tuon virheen näkyville jotenkin huonona asiana, kun minusta se on oppimispolku joka tulee näkyväksi. Kumpa nolostumisista ja virheistä puhuttaisiin enemmänkin!
Olen törmännyt usein samantyyppiseen ilmiöön. Opettajilla on hienoja ideoita ja toteutuksia. Kun olen kysynyt saako niistä kertoa, niin itsekritiikki nousee malliin "tämä nyt on vain tämmöinen harjoitelma" tms. Onko se virheiden pelkoa vai mitä, mutta monikaan ei tunnu haluavan jakaa omia tuotoksiaan laajemmalti.
Haluaisinpa nähdä ihmisen, joka ei tee virheitä. Vielä ei sellaista ole tullut vastaan, ei peilissä eikä muuallakaan. Virheistä oppii.
Niin, mutta entäs jos on opettanut väärin niillä omilla materiaaleilla? Vähänkö on noloa, jos joku sitten senkin huomaa...
Jostain hassusta syystä monissa elää vielä vahvana "oikean" ja "väärän" tiedon (jakamisen) käsitys. Sen sijaan että opittaisiin näkemään asioita eri näkökulmista ja ohjaamaan oppijoita pohtimaan tiedon relevanttiutta. Behavioristinen paradigma elää edelleen vahvana monissa opettajissa.
Kiitos Anne kannustuksesta :-) Minusta on tullut avoimen toiminnan vankkumaton kannattaja juuri mm. siksi, että olen kokenut some-sfäärit erittäin kannustavina ja hyväntahtoisina. Minulle saamallani kannustuksella on ollut iso merkitys ja oikeastaan iloitsen ihan yhtä paljon muiden saamasta kannustuksesta.
Kuten Google+ puolella juuri kirjoitinkin en itse niinkään ole pelännyt tekeväni virheitä, vaan olen ollut enempi vähempi tiedostamatta huolissani siitä, että ei kai vaan kukaan kuvittele, että minä kuvittelen, että se tekemäni juttu on jotenkin erityisen hyvä, tai että en tajua, että sitä kyllä voisi parannella vaikka millä tavalla. Eli asenteeni on juuri tuon tyyppinen, mitä vahis kuvailet
Ja jotenkin luulen, että opettajien korkea kynnys liittyy myös siihen, että mielessä menee sekaisin "julkaiseminen" ja "jakaminen". Ajatukseen "julkaisemisesta" liittyy implisiittisesti kaikenlaisia stressaavia oletuksia, esim. juuri, että tuotoksen pitäisi olla todellakin viimeistelty ja "valmis". Itse ainakin yritän nykyisin ajatella, että se mitä verkossa teen ei ole "julkaisemista" vaan "jakamista", koska se on mielessäni olemukseltaan rennonpaa toimintaa.
Jakamiseen liittyy myös aivan olennaisesti yhteistyön mahdollisuus (julkaisemiseen ei liity). Eli kun jaan jotain, ajattelen, että heitänpä ilmoille nyt tämmöisen idun, ehkäpä siitä tulee jollekin muulle mieleen jotain muuta, josta sitten taas minulle tai jollekin muulle tulee jotain taas mieleen jne.
Laitan tämän kommentin nyt tulemaan oikolukematta tätä, tietoisena siitä, että on erityisen noloa, jos äikänopen tekstissä on kirjoitusvirheitä ;-)
Hyvä postaus!
Verkkomaailmassa tuntuu tulevan enemmän kannustusta kuin "elävässä elämässä". Se on yksi iso asia, jonka verkosta voisi tuoda arkeen.
Samaa mieltä, turhat viimeistelykynnykset kannattaa jättää unholaan, sillä ei tässä kiiressä koskaan saa mitään täysin valmiiksi - antaa muiden korjata sitten. Itsekin kirjoittelen tyynen rauhallisesti blogia englanniksi ja puhun fingelskaa, kaukana täydellisestä, mutta viesti menee kuitenkin perille.
Tekeminen riittää, parannetaan yhdessä.
Minä tiedän kyllä 1950-luvulla syntyneenä todella hyvin mistä se virheiden pelko tulee. Toisaalta tietysti omassa oppiaineessani virhe on selkeä käsite, eikä edes tarkoita samaa kuin epäeksaktissa maailmassa.
Aikanaan siis koulu opetti (luuli opettavansa) mikä on oikea ja mikä väärä vastaus. Jälkeenpäin asiaa ajateltuani olen huomannut, että opettajan aineenhallinnasta ja itsevarmuudesta enemmänkin on kysymys. Sen itsevarmuuden saaminen ei ole ollut helppoa, sillä sitä koettelevat älykkäät oppilaat, mutta myös besser-wisser-kollegat, jotka eivät näe muuta totuutta kuin omansa.
Pitää oppia nauramaan itselleen ja olla välittämättä mielipiteistä, jotka pohjautuvat teorioihin siitä, että mitään ei pidä muuttaa, kun se on ennenkin toiminut hyvin.
Kannusta kaveri päivässä on loistava ajatus. Juuri sillä tavalla saadaan yrittävien itsetunto kasvamaan :)
Miksei kannustettaisi saman tien kaksikin;)
Otetaan tämä tavaksi verkossa ja livenä toimittaessa.
Menee kyllä vähän henkilökohtaisen terapiakirjoituksen puolelle. Mutta kun miettii, että näin 80-luvulla peruskoulunsa suorittaneellakin vielä suurin osa opettajista käytti opetusmetodina "katsokaas nyt koko luokka kuinka Juha teki tässä virheen"-metodia. Niin onkos tuon nyt ihme, että meillä on vähän "maan tapana" varoa virheiden näkymistä.
Mutta kyllä tämä verkossa hääriminen on hiljalleen opettanut ottamaan rohkeampia askelia avoimuuden suuntaan. Toivoa sopii, että asenneilmasto jatkaisi kehitystä avoimempaan ja virheitä sietävään suuntaan.
Jos jakaa jonkun materiaalin mahdollisimman aikaisin sillä ajatuksella että sitten seuraavakin kehittelee sitä, tarkistaa ja tekee omia mahdollsia lisäyksiään niin kaikki luultavasti hyötyvät ja siitä jäisi pois se jännittäminen ja miettiminen kokonaan että onko virheitä (yök mikä sana) vaan siihen suhtauduttaisiinkin aivan uudella asenteella - että kaikki muuttuu ja muokkaantuu ja sitähän ei silloin 80- luvun opettajat hallinneet ollenkaan..
(sain kuin sainkin äidinkielenopettajien painajaislauseen aikaiseksi :-D)
Kiitos kannaustavista kommenteista kaikille. Tämän hengen soisi liitelevän opehuoneissa kautta maan. Yhdessä tekemisen kulttuuria kohti.
Kyse ei ole siitä, kuten eräässä keskustelussa nousi esiin, että se toinen tulisi neuvomaan minua vaan siitä, että jokainen meistä voi oppia toiselta ja toisen näkökulma voi rikastaa. Ei kyse ole siitä, ettei arvostaisi toisen ammattitaitoa.
Tämä on emotionaalisesti vaikea asia, mutta ei mahdoton ollenkaan. Liian paljon on uupuneita opettajia ja raskashenkisiä opehuoneita. Voimme ihan todella ilman mitään lisärahoja muuttaa tätä tilannetta.
Ratkaisevia asioita on kaksi: yksittäisten ihmisten asenteet ja koko työyhteisön asenneilmapiiri. Johdolla on suuri vaikutus. Täällä on parhaillaan luennassa Facilitating to lead!: leadership strategies for a networked world http://books.google.com/books/about/Facilitating_to_lead.html?id=Kpwjc6HxMn0C
Lähetä kommentti