Otavan Opisto käynnisti oppimisretken, joka kantaa nimeä: Aikamatka oppimiseen ja koulun tulevaisuuteen. Matkaoppaina Pekka Ihanainen ja Tero Toivanen. Kyseessä on yhteisluova oppimisprosessi, jossa matkaoppaat johdattelevat, vievät matkakohteisiin, innostavat osallistujia ottamaan kopin ja laajentamaan maisemakarttaa. Matka kestää tämän kevätkauden.
Aikamatka aloitettiin viime perjantaina viiden tunnin suunnistus- ja suunnittelusessiolla. Osallistua saattoi etänä ja lähinä, itse hyppäsin mukaan puoli tuntia myöhässä etäteitse. Hyvin henkeen ja sisältöön pääsi mukaan etäläsnäolijana.
Toiminnan keskeisimmäksi pisteeksi muodostuu LeMill (jippii!): tuotokset kootaan LeMill-portfolioon, työstämistä edistetään LeMill-ryhmässä (ja selvästi kätevyytensä vuoksi myös Facebookin tapahtumailmoituksessa), Wikiopistoonkin syntyy homman edetessä varmasti jotain. Retkivekottimen luukkuja ei ole lyöty kiinni, vielä kerkiää kyytiin.
Piirtelin suunnistus-suunnittelusession aikana kuvaa, joka tuli tänään valmiiksi. Kuvia ei tietysti pidä selitellä, mutta kerronpa kuitenkin, mitä minä laitoin tähän kuvaan – katsojahan voi nähdä siinä jotain ihan muuta.
Kaksi hahmoa: Oikean yläkulman hahmo kuvastaa ihmispersoonan sipulimaisuutta. Minussa on läsnä kaikki eri ikäkauteni, elämänkokemukseni. Ne voivat olla laajeneva ja syvenevä liukuma, jatkuvaa minuuden löytämistä, identifikaatiota. Toinen hahmo edustaa sitä, mistä Miljoonasade laulaa: "jokaisen ihmisen sisällä on paljon pimeää kiveä ja pieni palanen kultaa". Vaikeamman kautta elämää kulkeneen tai siinä tilassa olijan ajatuksissa voi olla tyhjää, harmaata, ei oikein mitään tai viileitä, viisaita ja analyyttisia ajatuksia ilman suurta kipinää, kyynisyyttä vain. Tai ehkä silti orastavaa toivoa. Ja nämä kaksi voivat olla saman ihmisen elämästä. (Kirjallisuusviitteeksi tähän Lea Pulkkisen Lapsesta aikuiseksi -tutkimuksen julkaisut.)
Kohtaaminen ajatuksien tasolla, toiminnan, ajatusten, ideoitten ja sanojen kautta avaa mahdollisuuksia. Ei ehkä ensin ole helppoa ymmärtää toista, joka puhuu eri väreillä, eri muodoilla, mutta kun yhdistävä tekijä löytyy, yhteinen maailma muotoutuu ja kasvaa.
Oppimiseen ei ole oikeaa tapaa, on monia tapoja. Mutta yksi on varmaa. Vaivaa täytyy nähdä. On etsittävä itsestä ja olemisestaan aikaa, malttia, sitä, että ei varo ja pelkää, suojaudu vaan antaa mennä, heittäytyy, on läsnä, tekee, vaikka hapuillen.
EDIT: Vasta kuvaa katsoaessa hahmotin yhden kohdan, sillä kuvissa
on aina intuitiota mukana. Mietin siis tehdessäni, miksi tuolla vasemman reunan
tummalla hahmolla on kurkussa tuollainen juttu, mutta sehän on se, mitä
ahdistuksessa niin moni kokee: pala kurkussa, kurkkua kuristaa ja
toisaalta se sama alue avaa reitin toiseen, kun vain avaan kurkkuni, kun
sanon, saan sanotuksi, sanojen sillan kautta toisen kohtaamiseen, ne pienet sanat...
EDIT: Aktiivista keskustelua on kehkeytynyt Aikamatka oppimisen ja koulun tulevaisuuteen -Facebook-ryhmässä.
sunnuntaina, helmikuuta 17, 2013
Oppimishärpäkkeet ja kyky nähdä oppimisen maisemiin
Vanha totuus, että ei näe metsää puilta, pätee moneen, myös opetusteknologian ja oppisisältöjen maailmaan tässä ja nyt.
Teimme Harto Pöngän ja Tarmo Toikkasen kanssa kesällä 2010 asiantuntijahaastteluja aiheesta oppimisen kokeilu ja -kehittämisympäristöt. Mieleenpainuvaa itselleni oli, miten yhdenmukaisesti arvostetut asiantuntijat painottivat, että teknologian ja muun suunnittelun taustalta puuttuu vankka, tutkimukseen perustuva ymmärrys oppimisesta: oppimista tutkitaan toisaalla, oppimiseen liittyviä apuvälineitä, tiloja, palveluita ja muita ratkaisuja suunnitellaan toisaalla ja niin, etteivät nämä kohtaa: psykologit, pedagogit, insinöörit, arkkitehdit, ekonomit ja muut puhuvat eri asioista, kun puhuvat samasta asiasta.
Kiteytimme tuolloin alasta kiinnostuneille yrityksille ja muille toimijoille asiantuntijoiden viestin näin:
Kurkistin diasarjaa. Mielenkiinto kohisi. Osa dioista ei auennut katsomalla, kaipasin selityksiä. Onneksi siirsin näyttöä vähän allemmas ja huomasin, että taustatiedoissa oli linkki luentotallenteeseen. 45 minuuttia täyttä asiaa, huippuluento, jossa on mukana vankkaa asiatietoa, kiinnitys tutkimuksiin sekä käytäntöön, näkemyksellisyyttä ja asioiden suhteuttamista sekä kullan arvoisia vinkkejä siitä, miten olisi hyvä toimia.
Poimin mutamia omasta mielestäni merkityksellisiä kohtia luennosta, jota suosittelen lämpimästi. Laru:
Jari Laru siteerasi esityksessään Hesaria elokuulta 2012: "Tänään koulunsa aloittava lapsi on työelämässä vielä vuonna 2074." En löytänyt originaalilähdettä. Jyrki J. Kasvi on samaa viittausta käyttänyt useaan otteeseen. Itse kuulin ensimmäisen kerran Kasvin herättävän kuulijoita 2011 virtuaalipäivillä tuolla toteamuksella, josta on myös kirjoittanut mm. Tietokone-lehden kolumnissa 2/2012.
Mitä se oppimisen psykologia sitten käytännössä on? Tämän jutun alussa viittaamani leiriytyminen asiantuntijapiireihin hankaloittaa pieniä käytännöllisiä oivalluksia. Mennäviikolla kertoilin Järvenpäässä ammatillisen puolen opettajille, mitä ideaa mobiililla voisi olla. Jutun juoni ei ollut siinä, mikä on härvelin merkki ja malli, millainen määrä pikseleitä kamerassa ja mitä sovelluksia se pullistelee, vaan siinä, miten sen kanssa oppija suuntaa huomionsa oppimiseen, aktivoituu, motivoituu ja pääsee kiinni oppimisprosessiin.
Tämä esimerkki tulee oivalliselta Pintakillalta, Jari Välkkysen ja kumppaneiden oppimisoivalluksesta: teoriaa ja käytäntöä opiskellaan esimerkiksi niin, että oppijoilla on tehtävänä valokuvata tietty opittava asia, siihen liittyvä toiminto ja sen jälkeen selostaa asia omassa blogissaan. Kun toimitaan näin, seuraa:
Jospa oppimisen ilo ja into säilyisi yli esikoulun ja koulun välisen rajan. Jokaiselle lapselle ja nuorelle kuuluu oma merkityksellinen paikka maailmassa, sen etsiminen luottavaisin mielin, sen oivaltaminen, että matka voi olla kiinnostavinta, ja lopulta se oppiminenkin jatkuu läpi elämän, innostavana suhteena elämään ja olemiseen, vaikka lopullista paikkaa ei löytyisi. Elämän vastuksissa oppiminen voi olla myönteinen reitti, kuin pora, jolla umpikuja puhkaistaan.

Selvityksessä nousi esiin haastateltujen vahva näkemys monitieteisyyden ja monialaisuuden avainroolista ja samalla vankka käytännön kokemus rajoja ylittävän toiminnan esteistä. Ne konkretisoituvat toimintakulttuurien kohtaamisissa, käytettävissä käsitteissä sekä toimintaa ohjaavissa teorioissa ja arvopohjissa.Perkasin tänään viikolla kasautunutta sähköpostisumaa. SlideShare, tuo mainio diaesitysten (ja pdf) jakelupalvelu, lähettää mukavasti harvakseltaan viestin sisällöistä, joita suosittelee minulle. Viesti on nopea silmäillä. Tämän viikon suosituksista tarttui heti silmään Jari Larun esitys "Mobiilioppiminen" – mitä se teknologia tahtoo? Tekijän tunnistin heti luotettavaksi ja kiinnostavaksi. Otsikointi houkutteli, varsinkin mobiilioppimisen laittaminen hipsujen sisään – ihan kuin itsekin tykkäisin laitella, jos hipsuttelu ei muuten olisi kieliopillisesti tuomittavaa.
Vaikka moniammatillisuus ja tieteenaloja ylittävää toimintaa kannatetaan periaatteessa, käytännön esteeksi muodostuu usein myös sopivien rahoitus- muotojen puuttuminen, kertovat haastatteluun osallistuneet.
Tämän hetken ongelmana nähdään muun muassa tieteellisen tutkimuksen hitaus. Oppimisen ja opettamisen alueella ei ole samanlaista perinnettä soveltaviin innovaatioihin kuin insinööritieteissä. Osaamisen jalostaminen jää kesken.
Kurkistin diasarjaa. Mielenkiinto kohisi. Osa dioista ei auennut katsomalla, kaipasin selityksiä. Onneksi siirsin näyttöä vähän allemmas ja huomasin, että taustatiedoissa oli linkki luentotallenteeseen. 45 minuuttia täyttä asiaa, huippuluento, jossa on mukana vankkaa asiatietoa, kiinnitys tutkimuksiin sekä käytäntöön, näkemyksellisyyttä ja asioiden suhteuttamista sekä kullan arvoisia vinkkejä siitä, miten olisi hyvä toimia.
Poimin mutamia omasta mielestäni merkityksellisiä kohtia luennosta, jota suosittelen lämpimästi. Laru:
- asettaa teknologian ja oppimisen liiton historialliseen kehykseen, teknologian sille kuuluvaan rooliin (Roschellea, 2002, lainaten: "Simple tools, rich pedagogical practises")
- kommentoi osuvasti rakennetun ympäristön roolia (diasarjalla mukana havainnollisia kuvia fyysisistä oppimisympäristöistä)
- korostaa oppimislähtöistä suunnittelua, jossa teknologian rooli on yksi, ei merkityksetön, mutta vain yksi osa muiden tärkeiden joukossa (suunnittelussa erityisesti painoa alkuvaiheen olosuhteille, kontekstille, tehtävänannoille, vuorovaikutukselle, tavoitelluille tuloksille, ohjaukselle, palautteelle, tämä minuutin 35 tienoilla)
- muistuttaa, ettei teknologia ei keskeisin edes mobiilioppimisessa (minuutin 29 kohdalla kommentoi härpätinhypeä)
- viittaa Sanna Järvelän mielenkiinnotoiseen tutkimustyöhön jaetun itsesäätelyn mahdollisuuksista (minuutin 40 kohdilla) ja
- noin minuutin 25 kohtalla ottaa myös erittäin osuvasti kantaa viime aikojen väärille raiteille ajautuneeseen eipäs-juupasteluun oppimateriaalien avoimuudesta ja jakamisesta.
Jari Laru siteerasi esityksessään Hesaria elokuulta 2012: "Tänään koulunsa aloittava lapsi on työelämässä vielä vuonna 2074." En löytänyt originaalilähdettä. Jyrki J. Kasvi on samaa viittausta käyttänyt useaan otteeseen. Itse kuulin ensimmäisen kerran Kasvin herättävän kuulijoita 2011 virtuaalipäivillä tuolla toteamuksella, josta on myös kirjoittanut mm. Tietokone-lehden kolumnissa 2/2012.
Mitä se oppimisen psykologia sitten käytännössä on? Tämän jutun alussa viittaamani leiriytyminen asiantuntijapiireihin hankaloittaa pieniä käytännöllisiä oivalluksia. Mennäviikolla kertoilin Järvenpäässä ammatillisen puolen opettajille, mitä ideaa mobiililla voisi olla. Jutun juoni ei ollut siinä, mikä on härvelin merkki ja malli, millainen määrä pikseleitä kamerassa ja mitä sovelluksia se pullistelee, vaan siinä, miten sen kanssa oppija suuntaa huomionsa oppimiseen, aktivoituu, motivoituu ja pääsee kiinni oppimisprosessiin.
Tämä esimerkki tulee oivalliselta Pintakillalta, Jari Välkkysen ja kumppaneiden oppimisoivalluksesta: teoriaa ja käytäntöä opiskellaan esimerkiksi niin, että oppijoilla on tehtävänä valokuvata tietty opittava asia, siihen liittyvä toiminto ja sen jälkeen selostaa asia omassa blogissaan. Kun toimitaan näin, seuraa:
- valokuvaaminen suuntaa automaattisesti oppijan huomion kohteeseen, hän on läsnä, havainnoi, tarkkailee
- kun oppija siirtää kuvia logiinsa, hänellä on kuvauslaitteessa automaattisesti kuvat oikeassa järjestyksessä
- kuvien ja teorian sekä omien havaintojen liittäminen kertomukseksi pakottaa käsittelemään oppimisen kohteen omassa mielessä uudelleen, reflektoimaan, kertaamaan, jäsentämään
- muistin toiminnasta tiedetään, että asiat eivät painu välittömästi pitkäkestoiseen muistiin, vaan pienellä viiveellä, jonka aikana herkästi tapahtuu muistivääristymiä (asiat unohtuvat, sekoittuvat, ydinasioihin jää aukkoja, sivuasiat saattavat korostua liikaa, väärinkäsitykset jäävät voimaan): bloggaaminen yksinkertaisesti vähentää muistivääristymän määrää
- tiedonhaku yhdistyy kätevästi bloggaamiseen, tämä voi olla selväsanaisesti tehtävänä, ja kun oppijat edistyvät, he tekevät tätä myös omatoimisesti
- katsomalla muiden blogeja, oppija voi peilata omaa selostustaan toisten selostuksiin ja havaita ehkä jotain puutteita tai väärinkäsityksiä tai vahvistaa omaa tulkintaansa
- oman ajattelun tekeminen näkyväksi ja se, että tämä huomioidaan, antaa myönteistä palautetta, kohottaa itsetuntoa, bloggaaminen on havaittu alkuvaiheen jälkeen sujuvaksi, varsinkin, jos käsillä on sopivaa teknologiaa
- blogi toimii myös portfolion koostamisen varastona, sen avulla oppija voi helposti koota myöhemmin työnhakua varten näytteen omasta osaamisestaan
- blogi toimii myös ammatillisen identiteetin työstämisen paikkana, syntyy suhde itseen ja meihin tässä ammatissa (Pintakillan opiskelijablogeissa tästä on nähty hienoja esimerkkejä)
- tekemällä näkyväksi ymmärrystään oppija antaa opettajalle tilaisuuden havaita asian osaaminen ja mahdolliset aukot... ja nuo aukot eivät siis ole pelkästään oppijan tiedoissa ja osaamisessa vaan myös opettajan omassa osaamisessa, kuten Jari Välkkynen mainiosti kuvaili:
"Unohdin koko varoituskuvakkeet, kunnes luin Emilian blogista itsellenikin uuden tiedon, hän oli ensin tutkinut samoja varoituskuvakkeita mitä maalipurkkien etiketeissäkin, MUTTA hän oli jatkanut asian tutkimista omatoimisesti ja löytänyt päivitetyt, uudet kuvakkeet jotka olin itse jotenkin onnistunut sivuuttamaan. Tämä uusi tyyli opettaa ja opiskella tuotti heti ensimmäisellä viikolla selkeästi alaa kehittävää tulosta ja herätti taas kerran itseni miettimään opettajan roolia... Oppilaat osaavat nykyisin käyttää hienosti hyväkseen netin valtavaa tietovarastoa"Jos nyt joku sitten kysyy, että niin niin, tuo kaikki perustuu siihen, että oppijoita ylipäätään kiinnostaa oppia asioita. Kiltakouluilla on kiistatonta näyttöä siitä, että oppijoita todella kiinnostaa oppia asioita. He vain eivät jaksa istua kuuntelemassa. Asiat täytyy tehdä houkutteleviksi. Oppiminen pitää toteuttaa houkuttelevalla tyylillä, mielekkäästi. Oppija ei saa olla sivustakatsoja omassa oppimisessaan ja elämässään, mikä onkin sitten jo ihan uuden bloggauksen aihe.
Jospa oppimisen ilo ja into säilyisi yli esikoulun ja koulun välisen rajan. Jokaiselle lapselle ja nuorelle kuuluu oma merkityksellinen paikka maailmassa, sen etsiminen luottavaisin mielin, sen oivaltaminen, että matka voi olla kiinnostavinta, ja lopulta se oppiminenkin jatkuu läpi elämän, innostavana suhteena elämään ja olemiseen, vaikka lopullista paikkaa ei löytyisi. Elämän vastuksissa oppiminen voi olla myönteinen reitti, kuin pora, jolla umpikuja puhkaistaan.
keskiviikkona, helmikuuta 13, 2013
Kirjoitamme ilmiöpohjaisen oppimisen opasta
Ilmiöpohjainen oppiminen on edennyt haaveista käytäntöön. Käytännön kokemuksista kootaan nyt AVO-hankkeen toimesta pientä opasta.
Oppaassa esitellään, mistä on kysymys, miten ilmiöpohjaista oppimista suunnitellaan ja toteutetaan, miten se näyttäytyy oppijan, opettajan tai koulunhallinnon näkökulmista, millaisia aineistoja ja ympäristöjä käytetään, millaisia tuotoksia tuotetaan, miten oppimisprosessin aikana syntynyttä osaamista tunnistetaan ja tunnustetaan.
Sinäkin voit tulla mukaan kirjoittamaan.
Tutustu kirjoitusprosessin toteutuspaikkaan (Google-sivusto), sieltä löytyy lyhyt kuvaus tavoitteista ja kuinka toimitaan. Pienikin panos on arvokas. Opas julkaistaan Creative Commons BY-SA -lisenssillä, mikä kaikkien kirjoittajien on hyvä syynätä ensimmäiseksi.
AVO on tuottanut kollektiivisesti kirjoitettuja oppaita aiemminkin:
Nyt on meneillään Ilmiöoppaan lisäksi kirjoitusprosessi: Viisautta virtuaalimaailmoihin ja lisättyyn todellisuuteen.
Päätimme toteuttaa ilmiöoppaan Google-sivustolla, kuten mobiilit. Muissa oppaissa tuotantopaikkana on ollut Wikikirjasto. Saatamme siirtää oppaan 31.5.13 valmistuvan version Wikikirjastoon, katsotaan nyt, kuinka hyvältä näyttää.
Pidimme maanantaina 11.2. ensimmäisen luonnostelusession. Käytimme näppärää Trelloa alustavan sisällysluettelon luomiseen (kuva alla). Tunnin Skype-palaverin tuloksena meillä oli sisällysluettelon lisäksi sovittu tuotantoprosessin kaikki oleelliset kehykset.
Trello sopii lyhyeen ideointisessioon ja asioiden jäsentelyyn. Sarakkailla voidaan prosessoida vaiheesta toiseen ja soveltaa vaikkapa tuplatiimin tai tulevaisuusverstaan toimintamalleja. Trello on kuin liimalappuseina, paitsi että liimalapuilla voi tehdä käteviä asioita, kuten kirjoittaa taustalle lisää aiheesta, lajitella värikoodeilla, siirrellä, äänestää ja kommentoida. Palvelu näyttää, kuka on tehnyt mitäkin. Ainakin meidän sessiossamme synkronointi sujui vaivatta. Kaikki näkivät reaaliajassa, mitä seinällä (board) tapahtui.
Perustin Google-sivuston ja käytin valmista mallipohjaa, joka oli projektin toteutukseen sopiva. Opin valmiin pohjan kanssa käyttämään muutamia uusia juttuja. Huomasin esimerkiksi, että Google Ryhmät on uudistunut. Otammekin kirjoitusprosessin ajaksi käyttöön sähköpostittelun sijaan keskusteluryhmän, jolloin viestintä pysyy yhdessä paikassa.
Google-ryhmän hyvänä puolena on, että siihen on helppo liittää uusia jäseniä. Viestit välittyvät sähköpostiin, tiheyttä ja tapaa voi jokainen säätää sopivaksi, vaihtoehtoja on muutamia. Ryhmä toimii myös mobiililaitteilla. Katsahda Google-ryhmien esittelysivulta lisätietoja. Ryhmää voi käyttää myös postituslistan tapaan.

tiistaina, helmikuuta 12, 2013
Verkostohankkeessa työtieto virtaa, vaikka opettelemista piisaa
Tietotyö, varsinkin lähityö, vaatii kaikenlaisen tiedon rationaalista käsittelyä. Lähityö, tuo, jota myös etätyöksi nimitetään, on yksin tekemistä, siis vanhoilla lihamaailman termeillä. Kun työkäytänteet hioutuvat, läsnäolon määrä nousee ja lopulta tilanne voi olla, kuten omaa työtäni kuvaan: ihan kuin tuossa pöydän toisella puolella kaikki työkaverit olisivat. Tai kuten esihenkilöni kuvasi: tiedän etätöissä olevien tekemisistä paljon enemmän kuin muiden tekemisistä. Totta, me raportoimme myös ajatteluamme, emme vain sitä, mitä teemme ja missä.
Verkostoissa tapahtuva työ lisääntyy. Olemme omassa työporukassamme kehittäneet rutiineja, joilla tarpeellinen tieto saadaan virtaamaan mahdollisimman sujuvasti. Tai ainakin periaatteessa. Vaikeusastetta lisää, kun puuttuu työkaverin suostutteleva katse, ääni sävyineen, fyysisen työympäristön vihjeet, sosiaalinen liima, kuten se nolouden tunne, jos myöhästyy palaverista.
Verkostotyön rutiineja voidaan luoda, mutta on oltava sitkeä. Niiden omaksuminen on hidasta ja vaatii kärsivällisyyttä. Homma ei etene rationaalisesti, ei kertapyynnöllä. Eikä kerran luotu rutiinien malli toimi ajasta aikaan. Sitä on syytä tarkkailla ja uudistaa.
AVO-hankkeen verkostoissa olemme kehittäneet tällaisia rutiineja eri suunnista tuvivien eri henkilöryhmille lähetettyjen sähköpostien sijaan:
Periaatteessa sujuvaa. Mutta sudenkuoppia riittää: muistetaanko liittää uusi työntekijä jokaiselle kanavalle, saako hän asetukset kohdalleen, muistetaanko muistuttaa asioista niin kauan, että niistä tulee luonnollisia rutiineja? Vaikka tavan takaa paljastuu, että kuvatussa rutiinikaavassa joku osa ei toimi, tieto ei tavoita kaikkia, kalenterikäytänne ei suju, niin ehdottomasti tämä toimintamalli on hyvä. Työn sisäinen viestintä on hallittua, se on kaikkien saatavilla, sähköposti ei tukkeudu.

- Kaikkien hankkeeseen osallistujien yhteystiedot on koottu Google-laskentataulukkoon, joka löytyy kaikille jaetusta hankekansiosta (joka sisältää paljon muutakin työhön liittyvää).
- Kaikki ovat liittyneet sähköpostilistalle, jolloin koko ryhmälle voidaan lähettää sähköpostia lähettämällä sitä yhteen osoitteeseen. Kun henkilöt vaihtuvat, ei ole liikkeellä erilaisia sähköpostiryhmiä eli postia vanhoille, muttei uusille.
- Joka maanantai tiedotuksesta vastaavat kokoontuvat viikon aloitussessioon, jossa käydään läpi hankeverkoston tiedottamisasioita. Sessio on pidetty yli 1,5 vuotta Google Hangoutilla, koska siihen saa jaetun muistion auki samanaikaista editointia varten. Palvelu on toiminut mainiosti. Se sallii myös rennon hassuttelun, mistä kirjoittelin aikaisemmin. Muistio kirjoitetaan aina dokumenttiin ylimmäksi, nimetään päivämäärällä. Pyritään aina nakittamaan asiat eli nimetään, kuka tekee mitä.
- Maanantaisin lähetetään koko hankeväelle tiedote. Maanantaitiedotetta pääsee jokainen kirjoittamaan. Siihen voi lisätä omia viestejä, kuten tapahtumailmoituksia. Pohjadokumentti on siis kaikkien saatavilla koska tahansa. Maanantaitiedotteen koostaminen alkaa klo 12, jolloin koostaja tarkistaa mm., että kaikki tapahtumat on viety asianmukaisiin kalentereihin. Tiedote lähtee sähköpostilistalle ja siitä laitetaan myös viesti hankeverkoston Yammeriin ja Yammer-viestiin vielä linkki jaettuun dokumenttiin.
- Hankkeella on sekä sisäinen että ulkoinen Google-kalenteri. Verkostoväelle on opastettu, kuinka Google-kalenteri synkronoidaan omaan sähköiseen kalenteriin (Google-kalenteri sopii yhteen kaikkien iCal-muotoa tukevien kalentereiden kanssa). Google-kalenterissa on mahdollisuus kohdistaa kalenterikutsu myös sähköpostilla tietyille ihmisille, mutta pääsääntöisesti emme käytä tätä, koska ihmiset eivät ole kokeneet kalenterikutsuja miellyttävinä.
- Koko verkostohankkeen väelle ja osahankkeille erikseen on Yammer eli chat-tyyppinen pikaviestintä juoksevien asioitten hoitamiseen. Yammerista voi pingata työkavereita eli mainita nimeltä, jolloin tieto lähtee välittömästi sähköpostiin. Yammerista voi tilata päivittäiset koosteviestit sähköpostiin. Näin voi seurata keskustelua myös silmäilemällä ja saa tietoa siitä, mitä muut puuhaavat.
- Osahankkeet pitävät viikko- tai kuukausipalavereita, joista tekevät muistioita. Jokaisessa osahankkeessa on muotoutunut omat käytänteet. Periaatteena on, että kaikki pääsevät näkemään kaikkien muistiot ja muut työpaperit. Osahankkeiden välisestä yhteistyöstä pyritään huolehtimaan, mikä on aikamoisen haasteellista. Osa ihmisistä on osa-aikaisia, jolloin oman tontin hoitaminen on haasteellista, toisten tonteilla ei juuri ehdi vierailla.
- Osa käyttää Yammerin lisäksi Skypen chattiä kahvipöytätyyliin: chat on aina auki, sinne heitellään juttuja, jaetaan tilanteita, toivotellaan huomenet ja hyvät illat, juhlitaan onnistumisia ja tsemppaillaan haasteiden kanssa. Tarvittaessa otetaan puhe- tai näköyhteys, jaetaan tietokoneen ruutua, jos on tarvis kädestä pitäen opastaa jonkun koneella olevan asian tekemisessä.
Periaatteessa sujuvaa. Mutta sudenkuoppia riittää: muistetaanko liittää uusi työntekijä jokaiselle kanavalle, saako hän asetukset kohdalleen, muistetaanko muistuttaa asioista niin kauan, että niistä tulee luonnollisia rutiineja? Vaikka tavan takaa paljastuu, että kuvatussa rutiinikaavassa joku osa ei toimi, tieto ei tavoita kaikkia, kalenterikäytänne ei suju, niin ehdottomasti tämä toimintamalli on hyvä. Työn sisäinen viestintä on hallittua, se on kaikkien saatavilla, sähköposti ei tukkeudu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)