Luokiopaineita

PS5-opetuskeskustelua liitutaulullani 7.5.2007

Kuluneen syksyn aikana olen kovasti intoillut yhden kirjan äärellä. Se kirja on Tiina-Maria Päivänsalon kirjoittama Oppimiskoodi (PS-kustannus). Kirjoittaja on psykologi ja lukio-opettaja, jonka blogeja Ajattelen, siis opin ja Oppimisen taidot olen seurannut. Oppimiskoodi on syntynyt aidoissa tilanteissa lukiolaisten kanssa, mikä myös näkyy ja kuuluu kirjasta. Kirja tähtää opiskelutaitojen oppimiseen, sillä oppiminen on taitolaji. 

Vaikka jokainen lapsi oppii varhaiset vuodet luontojaan, on tavoitteellinen opiskelu vaativaa eikä suju syntymälahjana. Taitavasta ja tuloksellisesta opiskelusta on olemassa paljon vääriä käsityksiä. Moni opiskelija tekee hullun lailla töitä, mutta suuntaa energiansa vääriin asioihin. Aika moni myös välttelee töihin tarttumista ja sitten viime tipassa joten kuten selviytyy, vaikka samalla energialla oikein rytmittäen olisi voinut päästä kaikin puolin parempaan lopputulokseen.

Viime perjantaina PS-kustannus lähetti ennakkotietoa toisesta lukio-opiskelua käsittelevästä kirjasta: Lukiolaisen selviytymisopas. Kirjan on kirjoittanut aivotutkija, kasvatustieteen professori Minna Huotilainen yhdessä kahden opiskelijan, Taimi Huotilaisen ja Helmi Uusitalon, kanssa. 

Vinkkasin näistä molemmista kirjoista Facebook-ryhmässä Tulevaisuuden lukio #uusilukio. Viime vuosina lukiossa on muuttunut suunilleen kaikki. Ei ihme, että eri puolilta kuuluu huokauksia, että pysäyttäkää lukiomuutokset vuodeksi. Tunne on sellainen, että sunnuntaihölkkääjän kunnolla pitäisi kipittää maailmanmestaruusmaratonilla. Maali näyttää siirtyvän aina vain kauemmas.

Keskustelu nosti elävänä mieleeni hetken Kotkan Lyseon lukion kauniin portaikon luona. Opiskelija pysähtyi nojaamaan porraskaiteeseen ja huokasi: "On niin kiire, ettei ehdi oppia." Siihen kiteytyy aika paljon tänä päivänäkin vaivaavasta lukiopaineesta, vaikka tuo tilanne tapahtui jo 16 vuotta takaperin.

Taitaa olla niin, että jo pelkkä kirjan nimi, Lukiolaisen selviytymisopas, herättää helpotuksen huokauksia. Vinkkini keräsi hetkessä kymmenittäin peukutuksia. Myös keskustelunpoikasta virisi. Konkariopettaja kaipasi lukiokapinaa. Itse tuumailin tilannetta keskusteluketjussa mm. tähän tapaan:

Uudistusten myötä lukiossa on varmasti aina pyritty tekemään hyvää. Uutta on tullut paljon, monesta vanhasta on ollut vaikeaa luopua. Myös maailma ympärillä on muuttunut todella paljon. Systeeminen ajattelu on ihmiselle vaikeaa. Systeemisiin ongelmiin ei voi löytää yhtä yksittäistä syntipukkia. Vikaa ja hyvää on monessa kohdassa.

Itse kirjoitin 81 ja palasin lukiomaailmaan 01. Vuosituhannen alussa 80-luvun laman lapset pingottivat eteenpäin pääsyä. Kurssimuotoinen lukio ei tukenut yhteisöllisyyttä, keskisuuressa lukiossa abit saattoivat vielä viimeisenä vuonna tutustua toinen toisiinsa. Lukiosta oli kadonnut politiikka, maailman muuttaminen, kapina, yhden asian liikkeet. Vaan niin oli muukin yhteiskunta muuttunut. Ei ole ihan oikein, että opettaja kaipaa takaisin oman aikansa lukiota kultaisena "oikeana" toteutusmuotona.

Lukion uudistaminen on paradoksi. Jokaisessa lukion opetussuunnitelman uudistuskierroksessa on törmätty ristiriitaiseen tilanteeseen. Jokainen oppiaine haluaa säilyttää paikkansa ja merkityksensä. Uusia halutaan lisätä. Kyse on opettajien työpaikoista, pätevyyksistä, toimeentulosta. Tämä neuvottelu käydään eri maailmassa kuin opiskelun arki kompromissien jälkeen. Moni lukio-opettaja on hämmästynyt arjen painoa, kun oma jälkikasvu on kulkenut läpi lukion.

Yleissivistävä ja monipuolinen lukio on arvokas. Monipuolisuus on hyvä pohja. Olisi kuitenkin hyvä, että 16-vuotiaana tehdyt valinnat eivät sulkisi reittejä eteenpäin. Tulevaisuuden ammateista emme tiedä. Tärkeintä on säilyttää henkinen voima, itsearvostus, oppimiskyky ja kyky tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Toiveikas ja energinen ihminen kyllä oppii lisää, kun tarvitaan. Kaikkea tärkeäksi ajateltua ei tarvitse survoa lukioon. Jostain voi luopua, että ehtii oppia kunnolla ja rakentaa hyvät pohjat.