Vaaralliset ideat ihastuttavat jälkikäteen

Oppinen on aina paitsi sitä, että opitaan tekemään asiat, kuten ne on hyvä tehdä ja tietämään tiedot, kuten ne ovat, myös näiden pohjalta oivalluksia siitä, miten asioita voi tehdä toisin tai yhdistellä uudella tavalla. Oppiminen ei ole siis vain toistamista, vaan se on uuden tekemistä. Tämä on hieman ärsyttävää, joskus jopa raivostuttavaa.

Moni nopeasti oppiva on saanut opettajansa hikeentymään villeillä keksinnöillään tai loputtomalla innokkuudellaan. Kauan sitten opettajansijaisena sain ennakkotietoa erittäin hankalasta luokan häiriköstä. Totesin nuoren miehen keskivertoa älykkäämmäksi, ja murhemielin hyvästelin luokan sijaisviikon jälkeen. Sillä viidesluokkalaisella oli edessään kivinen tie järjestelmän lihamyllyssä.

Luen Alf Rehnin kirjaa Vaaralliset ideat eli Toisenlainen kirja luovuudesta. Toisessa luvussa hän kyseenalaistaa luovuuden merkityksen: tarvitaanko luovuutta lainkaan? Joskus luovuudesta voi olla henkilökohtaista haittaa. Se hankaloittaa elämää. Tosin luovat ihmiset kehittävät mainioita keinoja luovia maailman kanssa.

Rehn peilaa järjestelmän rattaissa elämistä Neuvostoliittoon, jossa ihmiset kehittivät kollektiivisesti luovan talouden, joka itse asiassa piti virallista suunnitelmataloutta niin pitkään pystyssä. Ehkä kristallisoitunein ilmentymä tästä kekseliäästä salaisesta taloudesta oli noiden aikojen Tallinnan Viru-hotelli.

Oman elämänkouluni varrelle on osunut kaksi henkilökohtaisesti merkittävää oivallusta, joilla saattoi kiertaa vallitsevat olot ja jotka myös herättivät huolenpitäjät varoittamaan ja vastustamaan toimeliaisuuttani. Toinen näistä oli maanviljelijäaikojen yhteisöllisen oppimisen ja vaikuttamisen Alkuvoima ja toinen opettaja-aikojen avoin oppisisältöjen jakaminen.

Ensimmäinen näistä vaarallisista ideoistani syntyi myöhäissyksystä 1992 kotimatkalla Kouvolasta MTK:n kokouksesta. Meillä nuorilla viljelijöillä oli omia ajatuksia tulevaisuudesta. Maaseutuelinkeinot olivat matkalla suureen murrokseen. Olin ollut tyrkyllä valtakunnan tason luottamustehtävään, mutta kannatus ei riittänyt (sillä erää, seuraavana vuonna sitten). Siinä kotiin ajellessa mietin, että kun meitä toisinajattelijoita on kumminkin monta ja meillä on ideoita vaikuttamiseen, niin eihän siihen mitään virallista titteliä tarvita. Ja niin kävi. Syntyi toimintaryhmä Alkuvoima.

Alkuvoiman tarina on pitkä ja monipolvinen. Yhtenä taustavaikuttimena oli vahva suunta kohti EY:tä, kuten sitä vielä tuohon aikaan nimitettiin. Markka oli laitettu kellumaan aiemmin syksyllä, maailmankauppajärjestön Uruguain kierros oli meneillään ja usko maataloustulolain ja rajasuojan tuomaan vakauteen oli murenemassa. Olimme MTK:n nuorisokerhossa (nuorissa tuottajissa, sittemmin maaseutunuorissa) kohdanneet asiakkaitamme ja ymmärtäneet yksiselitteisen tosiasian: jos viljelijällä on asiakkaita, hänellä on työtä. Korporaatiot olivat hoitaneet maataloustuotannon tasapainottamisen sodan jälkeisenä aikana, maatalouden osalta erityisesti suurina rakennemuutoksen vuosina 60-70-luvulla. Se, mikä toimi silloin, oli kulkemassa kohti historiaa.

Pienen Alkuvoima-ryhmän kanssa opiskelimme, otimme kontaktia viljelijäkollegoihin Euroopan maissa, tapasimme heitä, vierailimme vaikuttajien juttusilla, mm. kahden maatalousministerin ja yhden presidentin luona. Pääsimme televisioon, radioon, lehtiin, jopa Me Naisiin.

Purimme omassa toiminnassamme rajan viljelijän ja kuluttajan väliltä. Mukaan pääsi innokkaita kaupunkilaisia. Tämä kaikki ärsytti suunnattomasti muutamia perinteisen maatalousvaikuttamisen kabinettipolitiikkaan tottuneita. Sain tutisevan vihaisen puhelun erään tuottajayhdistyksen puheenjohtajalta, joka oli myös tuottajaliiton johtokunnan jäsen: "Me emme anna teille rahaa." Kiitin yhteydenotosta ja kerroin, että emme tarvitse rahaa. Kehittämispäivillä anonyymi puheenjohtaja oli kirjoittanut tuottajaliiton uhkakuviin: "Toimintaryhmä Alkuvoiman teinitytöt huseeraavat asioiden parissa, jotka eivät kuulu heille pätkääkään." Olihan se ärsyttävää. Emme kuitenkaan koskaan julkisuudessa olleet poikkiteloin tai vastakarvaan MTK:n kanssa, se ei yksinkertaisesti ollut agendallamme. Huolemme oli ihan muualla. Meistä useimmilla oli paljon velkaa, rutkasti töitä, pienet lapset, tulevaisuus edessä. Ja näkymänä kestävä maatalous. Ei siis pelkkä huoli huomisesta maitotilistä vaan siitä, että Maa jää jotenkin tolkullisessa kunnossa lapsillemme. Mottomme oli: "Maa merkitsee elämää."

Nyt kuluttajatoiminta on vakiintunut osa MTK:n edunvalvontatyötä, mutta tuolloin pelkkä ajatus siitä, että tuottaja ja kuluttaja olisivat samalla puolella, oli räikeä ja outo.

Pienistä vastalaineista ei koskaan kannata provosoitua. On tärkeää, että ihmisjoukossa on aina mukana myös kaiken uuden vastustajia. Yhteisö, joka säntäilisi jokaisen uuden idean perään innokkaana, joutuisi suuriin ongelmiin. Siksi kehitimme jo noina aikoina menetelmän, jolla sisäpiirissä purimme tunnelataukset. Pystyimme ottamaan tyynesti vastaan myös vihaisia kuluttajia, joiden mielestä edustimme loputtomien iltalypsyjen ahnaita yhteiskunnan loisia (muotoilu on suoraan Yhden illan pysäkin insertistä, jossa haastateltiin kuluttajaa, itse olin illan vieraana).

Muutaman vuoden kuluttua ryhmämme otti vastaan MTK:n puheenjohtajan ojentamana Luova maalaisnainen -palkinnon, joka tuli ensi kertaa Suomeen (ja myönnettiin meille, vaikka joukossamme oli sekä miehiä että kaupunkilaisia).

Maaseudun Tulevaisuus 28.11.1996

Miksi kerron tämän tarinan? Siksi että olen osunut opettajana ja nykyisellään opettajien kouluttajana keskelle samanlaista murrosaikaa. Kun aikoinaan 2002 tuoreena opettajana ryhdyin laittamaan kaiken opetusaineistoni avoimesti nettiin, minua tultiin huolehtivasti neuvomaan, että ei sinulle makseta siitä, että jaat työsi tuloksia muille. Kun jokunen vuosi myöhemmin toimenkuvaani liittyi maakunnallinen verkko-opetuksen kehittämishanke, sain tulikivenkatkuisen puhelun paikalliselta OAJ:n aktiivilta (voitte uskoa, että hymyilin muistellen kymmenen vuotta aiemmin saamaani puhelua). Levittivät kaikille kaupungin opehuoneitten ilmoitustauluillekin monisteen, jossa neuvottiin olemaan ryhtymättä näihin uudistuksiin ennen kuin... (minulla on se moniste tallessa, kuten on tuo teinityttöjen huseeraamis -paperikin).

Toisin tekeminen ja ajattelu voi mennä metsään. On tärkeää oman näkynsä kanssa kaveerata muiden kanssa. On tärkeää kuunnella vastustajia ja vastahankaisia. Ei pidä ylpistyä. On tehtävä näkynsä eteen enemmän töitä kuin mitä muilta vaatii. Ei kannata usuttaa toisia tuleen ja vetäytyä itse suojaan. Sellainen maailman muuttaminen ei vie pitkälle. Sillä ehkä saa vuoden pari hyvää konsulttiliksaa. Uskottavuus syntyy vain aidosta tekemisestä ja elämästä. Tee kuten opetat. Koska itse on liemessä (tai aallossa) mukana, joutuu ottamaan selvää asioista, ei vain arvelemaan. Maanviljelijäaikana kohtasin niin monenlaisia konsul(en)tteja, että vieroksun edelleen toivottavasti terveellä tavalla sivusta neuvomista ja kehittämishankkeita, vaikka nyt juuri sellaista itse teen.

Oletko huomannut, miten rajua muutosmylläkkää suomalaisessa formaalin oppimisen maailmassa nyt eletään? Ihan kaikilla tasoilla. On järkyttävää, miten valtakunnan tasolla tätä muutosta johdetaan soutaa-huopaa -menetelmällä. Siis sillä tavalla, millä hölmöläiset jatkoivat liian lyhyttä peittoaan.

EDIT: Mutta ei se mitään. Tässä maassa on tekijöitä jotka eivät neuvo sivusta muita, vaan hyppäävät itse mukaan. Kokeilevat. Ottavat selvää. Tutkivat. Yhdessä toisten kanssa. Suomalainen koulu ja opettajuus muuttuu vääjäämättä. Kuten Nina Rantapuu tämän bloggauksen kommentissa tiivistää: "nyt tärisee maa toden teolla perinteisen pedagogiikan alla. Aivan mahtavaa!"

Lisää formaalin oppimisen tulevaisuuden miettijöitä (muutamia)

Opettajien ja rehtoreiden blogeja ja bloggauksia, joissa kelaillaan muutoksen pyörteitä sisältä päin (saa vinkata, nopsaan poimin muutaman, aakkosjärjestyksessä):

• Mika Auramo: Ulos laatikosta opettajat
• Rauno Haapaniemi: Yhteisöllinen pedagogia
• Mikko Jordman: Little Less, Little Better
• Paavo Jordman: Kouluvisioni (kirjoittaja kirjoitushetkellä 8:lla luokalla)
• Esa Kukkasniemi: Koulua ja kasvatusta
• Pekka Peura ja Janne Cederberg: MAOT.FI Matematiikan oppimisen tulevaisuus
• Nina Rantapuu: Open opas
• Pasi Sahlberg: Blogi suomeksi ja englanniksi
• Marjo Tavast: Suuri uskallus
• Laura Tuohilampi ja Antti Värtö: Peruskoulupesula

Koulumuutoksen keskusteluryhmiä Facebookissa ja Google+:ssa:

• Google+: Oppimisen tulevaisuus
• Facebook: Tieto-ja viestintätekniikka opetuksessa/ICT in Education
• Facebook: Tulevaisuuden lukio - Valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako
• Facebook: Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus

Aktiivisten ajattelijoiden kuratoimaa ajankohtaisvirtaa koulumuutoksesta:

• Mikko Jordman Scoop.it: Mielikuvituskoulu
• Aki Puustinen Scoop.it: Leadership Think Tank
• Vesa Vainikainen Scoop.it: Ajankohtaista koulurintamalta
• Twitter #FinnEdChat

Muuten, jos haluat lukupiiri-lukea Alf Rehnin verratonta kirjaa, Facebookissa se käy: http://www.facebook.com/groups/vaarallisetideat/.

EDIT: Savon Sanomissa oli julkaistu 1.9.2014 asiantuntijahaastatteluihin perustuva artikkeli, jossa kuvailtiin teknologian tuomaa murrosvoimaa koulumaailmassa: Uusi teknologia muuttaa vanhat tavat oppia. Omasta mielestäni otsikko ampuu hieman yli. Monet tähän päivään sopivat tavat oppia ovat hyvin vanhoja perusperiaatteiltaan ja jakolinja uusi-vanha on huono. Mutta lukemisen arvoinen artikkeli joka tapauksessa.