Oikoteitä ei huomaa, jos tottuu kiertämään

Olemme viettäneet 8-vuotiaan kanssa mainioita hetkiä tietotekniikan äärellä. Mummon älykoulussa on opeteltu kaikenlaista elämässä tärkeää. Tietotekniikan ohella tiirailtu kasveja, leikattu paperihahmoja, alustettu taikinaa, keksitty uusi harrastus, polskuteltu järvessä – koska äly kasvaa monipuolisesta toiminnasta.

Olen opettanut opettajia 11 vuotta teknologian opetuskäyttöön. Ajattelin ottaa juniorin kanssa atk-jutut, kuten opettaisin itselleni, jos en mitään osaisi. Siis ei mitään matalaa kynnystä, vaan tähdellisiä asioita ja niin monimutkaisina kuin ne ovat. Lapset ovat aika nokkelia oivaltamaan. Ja kuinkas sitten kävikään. Joka kerta olen oppinut itse paljon ja juniori on hiffannut ihan kaiken.

Tietokoneiden ja mobiililaitteiden kanssa tarvitaan paljon sanoja. Samoille asioille on useita sanoja tai samalla sanalla useita ilmenemismuotoja. Otimme juniorin kanssa muun muassa monta käyttöjärjestelmää saman tien käyttöön. Kaikki mahdolliset taloudesta löytyvät, kaksi tietokoneen ja kolme mobiililaitteen käyttistä. Tämä ei ollut mikään ongelma.

Ensimmäisellä rupeamalla opettelimme mm. näppäinoikotiet ja sähköpostin suodatuksen. Kun ottaa huomioon, että juniorin pohjatiedot olivat olemattomat, oppimistulos oli verraton. Hän myös ymmärsi kertauksen merkityksen oppimiselle ja pyysi seuraavalla kerralla, että aloitetaan kertaamalla edellisen kerran jutut. Hän myös löysi mainion Jyväskylän yliopiston sivun näppäinoikoteistä siinä samalla, kun minä selittelin asiaa. Tuo sivu laitettiinkin heti selaimen kirjanmerkkeihin (mikä juttu opeteltiin siis myös).

Tänään ilmestyneessä Mikrobitissä kolumnisti Sami Kuusela kuuluttaa ATK-ajokorttia takaisin ja kirjoittaa siitä, miten tehottomasti monet tietokonetta työkseen käyttävät nykyään toimivat. Ei ole opittu oikoteitä ja sujuvaa käyttöä, kun ei sitä ole missään opetettu.

Jos saman rutiiniasian toistuvasti tekee hitaalla tavalla, pienestä asiasta kasvaa suuri. Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, niin esimerkiksi Ctrl+ -komennot ovat monille tuntemattomia. Voin vakuuttaa, että ne ovat niin helppoja, että lapsikin oppii ne hetkessä. Harmi, ettei tuota Mikrobitin kolumnia löydy verkosta linkitettäväksi tähän. Siteeraan: "Esimerkkejä raivostuttavan tehottomista ATK-rutiineistä löytyy loputtomasti." Tähän ei kiinnitetä työpaikoilla huomiota, koska kyseessä on henkilökohtaiseen työtapaan liittyvä asia eikä kukaan myöskään tiedä toisten työtavoista. Tietokoneella näpyttely on aika intiimiä toimintaa.

Olisi hyödyksi silloin tällöin ottaa työkaveri olan taakse katsomaan omaa työntekoa ja jutella samaan aikaan työn tekemisen tavasta. Tai ottaa vaikka lapsi siihen viereen ja puhua ääneen, jutella siitä, miten asioita tehdään ja miksi tehdään kuten tehdään ja voisiko ehkä tehdä toisin. Totunnaiset rutiinit ovat mainioita, mutta jos rutiini ylläpitää kiertotietä, se on huono rutiini.

Opetusta tekniikka edellä vai perässä?

Keskustelu teknologian roolista opetuksessa on aihe, johon on monta tulokulmaa.

Kun vuoden mittaan olen esimerkiksi jutellut satojen opettajien kanssa avoimista oppisisällöistä, tämä tulokulmien moninaisuus näkyy hyvin ristiriitaisina kommentteina. Toisten mukaan ei ole kunnollista hyvää laadukasta aineistoa tarjolla, toisen mukaan sitä on pilvin pimein. Toisten mukaan ei tarvita mitään aineistoa lisää, koska oppikirjat oheismateriaaleineen riittävät, toisten mukaan juuri nuo ovat vanhentuneita.

Vaihtelua syntyy muun muassa oppiaineesta ja koulumuodosta.

Kun ajattelen asiaa, niin mietin, että niin tärkeää kuin keskustelu oppisisällöistä on, sen rinnalla pitäisi aina muistaa vielä merkittävämpiä asioita. Oppimisessa useimmiten juttu on niin, että innostunut oppii keinolla millä hyvänsä. Siksi onkin hyvin merkittävää Kirsti Longan korostamaa kiinnostus, kiinnostuksen herättäminen ja ylläpitäminen.

Hyvä oppimisprosessi voi syntyä hyvin monella tavalla. Tärkeää olisi, että ruokittaisiin innostavalla, kannustavalla, motivoivalla tavalla oppimista. Oppiminen on hyvin pitkälle vuorovaikutusta. Joskus asioita oppii paljon myös silloin, kun opetus ärsyttää ja metodi on huono.

Maailman laadukkain oppisisältö sinänsä ei johda oppimiseen. Sitä iloa, minkä asioiden oppiminen synnyttää, soisi jakautuvan laajalle. Oppimisen vapauttava ja voimaannuttava rooli on merkittävä.

Olen nähnyt katkelmia elämäntarinoista, joissa oppiminen on vankentanut ihmisen kulkua myönteisellä polulla, voittoon kaikenlaisista ikävistä. Oppiminen antaa voimaa voittaa esteitä, ylittää itsensä ja erityisesti toisten luomat väärät mielikuvat siitä, kuka minä olen.

Oppiminen vie kohti sitä ihmistä, joka minä olen, kohti ihmisyyttä.

Keinot ovat monet. Internet, kun sitä on saatavilla, demokratisoi ja innostaa. Toivon hartaasti, että tämä kehitys johtaisi myös vastuullisempaan ja välittävään ihmisyyteen, yhteiskunnalliseen liikkeeseen, maailmaan, jossa välitetään ja pidetään huolta.

Koulu opetussuunnitelmineen heijastaa yleista tahtoa yhdessä hyväksi koetun arvopohjan mukaiseen uusintamiseen. Koulun arvopohja on jatkuvasti keskustelussa.

Nettiaineistot ja teknologia eivät ole arvo sinänsä eli toteutuskohteena riittävä. Ne ovat vain välittäjiä, väyliä. Välillä suomalainen keskustelu aina lipsahtaa raiteelle, jossa tärkeintä tuntuu olevan väline sinällään.

Silti tokaisu pedagogiikka edellä ei ihan riitä. Teknologian ja pedagogiikan pitäisi olla sopivasti rinnatusten, vuorovedossa. On tässä jo vuosiä nähty, miten tekninen kynnys aina vaan estää pedagogiikkaa vapautumasta uusille laitumille.

Ohitetaan työvaiheita

Muistan ällistykseni, kun ensikerran skannasin A4-paperin kännykälläni. Samoin sen, kun ensi kerran samalla laitteella editoin valokuvaa. Kosketusnäytöllisyys ja notkeat appsit muuttavat toimintareittejä.

Kun silloin ennen vanhaa halusin havainnollistavan kuvan netitse saataville, piti ensin piirtää se kuva paperille. Tietokoneella piirtäminen oli tuskallisen hidasta ja hankalaa, eikä omaa kädenjälkeä saanut kuviin. Usein piirsin ensin ääriviivat käsin ja väritin tietokoneella. Kuvan saaminen tietokoneelle vaati skannaamista. Usein skannerin jälkeä piti korjailla: poistaa roskia ja värivirheitä valkoiselta alueelta. Viivapiirroksissa usein kontrastia piti säätää. Skannattu kuva piti vielä muuttaa verkkojukaisuun sopivaan kokoon. Hommaan vaadittiin hyvää kuvankäsittelyohjelmaa. Myöhemmin löytyi sopivahkoja selaimella toimivia nettipalveluita. Aikaa meni, ennen kuin kuva oli kynänkäytön jäljiltä perillä netissä.

Usein kävi opetustilanteissa niin, että piirrokset jäivät odottamaan skannaamista. Skanneri oli milloin rikki, milloin se ei ollut lähettyvillä, kun kuvan siirtäminen oli mielessä ja kuva mukana. Moni kuva jäi skannaamatta. Osittain korvasin asiaa valokuvaamalla taulumuistiinpanoja ja siirtämällä valokuvat kuvanjakopalveluun. Kuvanjakopalvelusta ohjasin valokuvat syötteenä kurssisivuille.

Toisin ovat asiat nyt. Piirrän kuvan täppärillä, hipaisen piirtopintaa kahdella sormella ja napautan yhtä painiketta. Kuva on verkossa. Alla oleva kuva on tehty kuvatulla menetelmällä. Lisää aiheesta aamupäivän bloggauksessani. (Kuvassa käytetty ohjelma Paper 53.)

Huomio: Tämä bloggaus on alunperin julkaistu Hämeenlinnan Open Päivityksen blogissa.

Jos oppisi lapsen lailla

Toimintaamme sulautuva teknologia muuttuu jatkuvasti helpommaksi ja huomaamattomammaksi. Silti käyttöönottovaihe vaatii toimintaa ja vaivannäköä. Kuin uutta kieltä oppisi ja samalla siihen oppimiseen liittyisi pyörällä ajamisen kaltainen motorinen taito. Pelkkä äly ei riitä.

Miten aikuisia turhauttaakaan nykyään lasten vikkelä oppiminen uuden teknologian hallinnassa. Viisivuotias lapsenlapseni osaa ilman apua soittaa Skypellä minulle. Lukutaidoton lapsi. Kun samaa parin napauksen toimintoa tarjoilin äidilleni, jo pelkkä ajatus herätti ei-ei-ein. Katsotaan ja ihmetellään lapsen asennetta näiden asioiden oppimiseen. Kokeilua, eläytymistä, wau-tunteita, iloa. Näitä laitteita on vaikeaa saada käyttämällä rikki.

Turhauttavaa aikuisista on se, että kaikkea on liikaa. On liikaa uusia asioita, laitteita, laitemerkkejä, sovellusohjelmia, ihan kaikkea. Mutta maailmassahan on aina kaikkea ihan liikaa yhdelle ihmiselle, eihän tämä moninaisuus sinänsä ole uutta. Uutta toki on se, että maailman moninaisuus tulee omille kämmenille, silmien eteen, sinun valittavaksesi. Aiemmin suodattimet ja seulat päästivät yksittäisen ihmisen saataville niukan valikoiman mahdollisuuksia.

Oman varhaislapsuuteni kodissa oli kaksi sähköllä toimivaa asiaa: lamput katossa (yksi jokaisessa huoneessa) ja putkiradio. Nyt aamulla kurkkasin silmät avattuani kännykällä Facebookia, josta silmiin osui Mashablen viesti blogijuttuun, jossa kerrottiin jänskästä iPhone appsista (Flixel), jolla saa kuvat eloon. Latasin sen puhelimeeni ja voi hassua, mitä jännää saattoi tehdä, valokuvasta eloisan ja liikkuvan (animoitu gif, hipaisten).

Kokeilin ja hihittelin lapsen lailla lelun kanssa. Eipä siinä pitkää tovia vierähtänyt, muutama minuutti. Piti ulkorapulla käydä kuvaamassa pyykkiä huhuilevia poikia. Kuten kuvasta huomaa, en aamutuimaan ja ensimmäisen kuvan kanssa ollut vielä kovin taitava. Mutta jee, helppoa ja hauskaa, hyödystä en tiedä (kyllä nämä ärsyttävät ihan totta, mutta silti tekeminen on yhtä hauskaa kuin lapsena torvella soittaminen).

Ilo ja ahdistus kulkevat käsikkäin, ihan sormenpäissä, näiden uusien teknologioiden kanssa. Torjunta ja vastaan argumentointi kampittaa hypettäviä hörhöjä. Ehkä löydämme vielä balanssin tässä. Minusta näyttää siltä, että sulautuva teknologia paljastaa aika pitkälle meidän ihmisten temperamenttipiirteitä. Olemme erilaisia ja sellaisina meidät tulee hyväksyä. Kukin tyylillään.

Teknologiakasvatuksen puolesta

Syyskuun lopulla 1980 kirjoitin manuaaliblogiini elikäs päiväkirjaani koulussa näin:

"Mikähän siinä on, että xx (oppitunti) ei oikein inspiroi. Tämä tuntuu jotenkin jauhamiselta. Epämiellyttävää. NN:n (open) äänikin alkaa tuntua väsyttävältä. Kysymykset vyöryilee. Sävyt, äänähdykset, kiekaukset, hyppelyt, korostukset kaatuvat päälle. Voi mikä jippo. Nauroin makeasti. Sain fyssan kokeista 9-. Huvitti. Aloin toissailtana puol yheksältä lukee. Vähän laskuja katoin, mut en yhtään laskennu. Ja ysimina. Se yxskin lasku oli ihan huuhaa homma. Pistelin arvioista jutun. 6 pointtia. Sähköoppi on minusta mukavaa. Ja elektroniikka. Siihen perehtyy innolla. Pitäis rohkeasti vaan ryhtyä kaikkea tekemään, kokeilemaan, keksimään, yrittämään kaikenlaista. Pojat oppii silleen ihan kummasti. Lähetään pois tunnilta."

Skuuppailin äsken juttuja Avoimeen oppimiseen ja hoksasin vasta Hesarin Vieraskynän (Tapani Kananoja 27.2.2012), joka taisi olla viikolla Harto Pöngän nostaman Facebook-keskustelun yhtenä pontimena (tai sitten ei, Harto viittasi vain tuoreeseen perusopetuksen tuntijaon esitykseen).

Kananoja kirjottaa:

"Peruskoulun opetussuunnitelmassa teknologia esitetään kokonaisuutena, jota tulisi toteuttaa joka oppiaineessa. Fysiikassa teknologiakasvatus voidaan hoitaa vain teorian kannalta. Luonnontieteiden tunneilla ei jää aikaa luovaan rakenteluun, ja toisaalta luonnontieteiden opettajilta puuttuvat taidot ohjata sovelluksia. Käytännön toteutukset voidaan opettaa vain teknisen työn tiloissa.

Teknologian opetuksen tulisi olla kaikille yhteinen, sukupuolirooliton oppiaine. Kaikkialla yhteiskunnassa lisääntynyt tekniikka vaatii oman kansalaistaitonsa samoin kuin aikoinaan opittiin käsityötaitoja kotien tarpeiksi. Teknologisen lukutaidon hallinta edistää selviytymistä elämässä.

Teknologiakasvatuksessa opitaan luovaa innovointia, tuotesuunnittelua ja tuotteiden valmistamista omien suunnitelmien pohjalta. Se antaa virikkeitä koko ikäluokalle, avaa siten tytöillekin ovia teknisille urille ja turvaa työvoiman saannin niille tuotantoelämän aloille, joista Suomen vienti koostuu."

Ymmärrän, että asiaa voidaan argumentoida puolesta ja vastaan, hyvillä perusteilla. Minä nyt tässä menneen 18-vuotiaan itseni kanssa argumentoin vahvasti puolesta. Muistan erittäin hyvin, miten haikailin koulussa kuviksen ja matikan yhteisopetuksen perään, miten oli mahtavaa keksiä omasta päästä juttuja käsityötunnilla, miten fysiikka imi kuin magneetti. Mutta jotain puuttui. Vuodesta -80 on jo 32 vuotta aikaa. Jotain puuttuu edelleen.

Aikuisessa elämässä olen usein ollut tilanteissa, joissa on pitänyt osata ratkaista asioita sekä käsillä että aivoilla. Elämyksinä muistan ne tilanteet, kun likkakaverin kanssa korjattiin aamuyöstä putkilypsykonetta tai yksikseni rassasin sikalan vuotavan juomanipan kuntoon. Ja mikä riemu, kun parin viimeisen viikon ajan protoilimme yliopisto-opinnoissa lisätyn todellisuuden peliä rakentelemalla mobiililaite pahvista ja muovista.

Olen käsityöihminen, hallitse koukkuamiset, batiikit, neulahuovutukset, lovileikkaukset, fransuilut, dreijjaukset (no en voi kehua, mutta) ja muut mukavat. Ymmärrän, että koulumaailmassa on ollut iso askel jo kovan ja pehmeän yhdistäminen, puukkojen ja puikkojen välisen rajan kaataminen.

Nyt olisi mahdollisuus täyttää aukko, joka on osaavan Suomen huippujuttuja. Kun ajattelen sitä iloa ja riemua, mitä hyvin toteutettu teknologiaoppi tuottaa. Älyn ja käden yhdistäminen, reaalisen ja digitaalisen yhdistäminen. Keksivä oppiminen. Se lumous, joka viritti kuusivuotiaan itseni Hämeenkylän aitassa, isoisän taskunaurista purkaessa.

Harto ehdotti Facebook-keskustelussa:

"Mielestäni aika hyvä uusi oppiaine olisi jotain, jossa yhdistyisi netti/some, teknologiakasvatus ja design. Briteissä on kuulemma design & technology -aine, josta voisi ottaa pohjaa."

En voisi olla enempää samaa mieltä. Ehkä seuraavat 32 vuotta vielä menee...