Inhimillinen voima ja energia

Punainen lanka katoaa?

Innostus tarttuu ihmiseltä ihmiselle. Ja loppujen lopuksi myös ihmisyys tarttuu ihmiseltä ihmiselle. Antropologit eivät ole löytäneet fysiologista rajaa humaanille. Muistan hyvin Richard Leakeyn haastattelun, jossa hän totesi, että kyllä, kyllä me ihmiset voimme myös yhtä lailla taantua kulttuurisesti kuin olemme nousseet kulttuurin voimalla.

Yhteen pelaaminen, kannustaminen, voimien yhdistäminen, leikki ja luovuus – osaamme kaikenlaista hyvää yksin ja yhdessä. Ja toisaalta jaksamme käyttää arvokasta lyhyttä elinaikaamme ja energiaamme tuhoamiseen, kiusaamiseen, vähättelyyn, mitätöintiin, mustamaalaamiseen.

Jokainen yksilö voi valita koko ajan, mihin oman aikansa ja energiansa suuntaa. Se, mitä minä yksilö teen, vaikuttaa kaikkeen ympärilläni. Ja mitä me yleensä teemme? Valitamme siitä, miten muut eivät sitä ja eivät tätä. Katkeruus kasvaa juuri tällaisesta asetelmasta: jokin mättää, mutta en siis minä, nuo muut, mäkätän heille, eivät tottele ja korjaa toimintaansa, piikittelevät minua, ei voi ihmiseen luottaa. Jos tuon tapahtumaketjun alussa minä ihminen olisin ollut niin vahva, että olisin kestänyt kohdata oman ymmärtämättömyyteni, siivet olisivat räpytelleet selässäni ilmaa alleen.

Mieleeni jäi elävästi erään rehtorin radiohaastattelu. Hän kertoi käyttävänsä joka aamu puoli tuntia aikaansa siihen, että on koulun ovella ottamassa vastaan aamulla kouluun saapuvia lapsia. Hän juttelee heidän kanssaan. Tervehtii, toivottaa tervetulleiksi. Koskettaa heitä. Hän oli oppinut idean edeltäjältään ja kertoi, miten suuri vaikutus tällä oman ajankäytön valinnalla on ollut. Hän tuntee oppilaita, he hänet, hän rekisteröi aamun puolituntisella, jos jokin ei ole kunnossa. Luottamus ja kohtaaminen vähentävät kiusaamista. Näin mieleni silmillä tuon rehtorin suuret näkymättömät tuntosarvet päässä.

Tällä viikolla sain kaksi kertaa selittää, miksi kuvailen itseäni adjektiivilla maailmanparantaja. Olen ollut taipuvainen aina ajattelemaan, että jokainen ihminen on maailmanparantaja. Mutta eihän se niin ole. Mahdollisuus on kuitenkin annettu. Ja tämä on aina ollut tämän blogin ydinjuoni, joskus toki teknologian kesyttämiseen verhottuna. Ennen kesytettiin villejä hevosia. Nyt ihmiskunta sopeutuu elämään älykkään teknologian kanssa. Elämme jänniä ja hurjia aikoja.

PS. Kaikelle pöljälle yleensä ihmiskunnan historiassa on löytynyt vastavoima. Kannattaa tarkkailla viestivirrassa nyt juuri muiden mukana sanaa myötätunto. Se rohkaisevasti ja iloisesti pulpahtelee siellä täällä.

Jakaminen on auttamista, auttaminen hyvää elämää

Snellman-kesäyliopiston humanismin illassa eilen Frank Martela puhui sisäisestä motivaatioista ja siitä, mikä tekee ihmiselle hyvää, jopa onnellistuttaa. Hän totesi, että onnellisuuden saavuttaminen sinällään ei ehkä ole kovin hyvä tavoite elämälle. Mutta matka kohti niitä asioita, joiden on todettu lisäävän ihmisen onnellisuutta, kannattaa. Ne asiat ovat sisäisen motivaation kulmakiviä ja tekevt elämästä merkityksellisen. Nämä asiat voidaan jakaa neljään pääluokkaan: vapaaehtoisuus, kyvykkyys, hyvän tekeminen ja yhteisöllisyys. Tilaisuus oli verkkolähetys (tapahtumasivu Facebookissa) ja tallenne on julkaistu niitä varten, jotka eivät päässeet paikalle.

Martelan tuore kirja Valonöörit, sisäisen motivaation käsikirja (Gummerrus 2015) on hassusta nimestään huolimatta viisas kirja, jota voin lämmöllä suositella. Kirja ohjaa pohtimaan elämän tärkeitä ulottuvuuksia. Sen ainekset nousevat filosofiasta ja ovat paljon vahvempaa laatua kuin kirjakauppojen filosofian ja psykologian hyllyjä nykyään kansoittavat maagismystiset elämänvalloitusoppaat.

Martela pyysy luennon alussa meitä kuulijoita listaamaan oman elämämme merkityksellisiä asioita. Yhtenä kolmesta tärkeästä laitoin spontaanisti sanan auttaminen. Asiaa voi pohtia pitkään ja monelta suunnalta. Auttaminen voi olla aina jollakin tavalla pois itseltä. Annan jotain, aikaani tai tietojani. Maailma, jossa ihmiset auttavat toisiaan, toimii ja on hyvä paikka elää. Auttaminen on joskus helppoa, mutta mahdollisuus jää huomaamatta.

Jaan avoimesti aineistojani. Kirjasin jo aikaa sitten (ennen sosiaalista mediaa) motiivikseni sen, että ehkä joskus jostakin kolkasta maailmaa saan itse hyviä vihjeitä jolta kulta. Totta totisesti niin on käynyt.

Tässä mainio esimerkki jakamisen kulttuurista. Muutama periaate: minä jaan ja jakaessani kerron, miten saat jakamaani käyttää (Creative Commons -lisenssi), sinä käytät (saatat jopa kysyä tai kertoa, mutta lisenssin vuoksi tämä ei ole välttämätöntä), voit jopa antaa palautetta.

Käytännön pieni esimerkki tältä viikolta. Samuli Turunen kysyi toissa päivänä, sopiiko hänen käyttää tammikuista diapakettiani (bit.ly/jaanko). Vastasin, että totta maar sopii ja jaoin hämelle muokkausoikeudet. Hän kopioi esityksen ja muokkasi sitä kevyesti. Tuloksesta tuli mielestäni mainio. Mukana vinkki kiinnostavaan Kaisa Vuorisen positiivisen pedagogiikan blogiin (ja tutkimukseen). Hän antoi täman aamun avaukseksi kiitoksen. Minä en nähnyt mitään ylimääräistä vaivaa (oikeuksien jakaminen ja sähköpostiin vastaaminen noin 60 sekuntia). Toimintaperiaatteena toivon tällaisen ihmisten välisen elävän ja toteutuvan eri muodoissa. Näin rikastumme ja valaisemme toinen toistemme työpäiviä ja elämää.

Samuli Turunen muokkasi kevyesti vanhaa esitystäni. 

Uskalla(tko) innostua!? Opeblogin bloggaus no: 1000

Asioita voi tehdä harkitusti, tyylikkäästi ja pitämättä turhaa meteliä. Asioita voi tehdä myös heittäytyen, kokeillen ja ilman suuria suunnitelmia. Ihmiset sijoittuvat eri kohdille akselilla touhottavaa kohellusta vs. viileän maltillista harkintaa.

Itse sijoitun enemmän tuonne roiskuen rappaajien suunnalle. En pidä vaarallisena kokeilemista ja erehtymistä. Jos harkitsen pitkään, menetän innostuksen tunteen, joka taas on kiinteässä yhteydessä työniloon. En voi nauramatta katsella menneitä arkistojani. Tämä netin oppimis/opetuskäytön huuhailuni ei ole suinkaan ensimmäinen retkeni kokeilukentille.

Innostuminen herättää kahtalaisia tunteita. Joidenkin mielestä on ihanaa, että maailmassa on innostuvia ihmisiä ja innostus tarttuu. Joidenkin mielestä innostuvat hörhöt ovat rasittavia ja lapsellisia. Innostuminen lienee kytköksissä ihmisen temperamenttiin. Jotkut ovat hitaasti lämpiäviä ja tämä ominaisuus on biologinen. Hitaasti lämpiävä ja nopeasti innostuva voivat oppia sietämään toisiaan. Heistä voi tulla myös hyvä pari, kun vain osataan ylittää ensimmäisten tunnereaktioitten raja-aidat.

Meillä suomalaisilla on voimakas konsensushakuisuus. Pelkäämme eriseuraisuutta ja vääriä mielipiteitä. Pienen rajakansan kulttuurihistoria on ollut sopeutumista vallitseviin oloihin. Hämmästyttävää on, miten sitkeässä erilaisuuden pelko elää, mutta Suomi ei tietenkään ole tässä yksin. Suvaitsemattomuudesta näyttää tulleen jopa ihmisten välisen vuorovaikutuksen valtavirtaa. Brändeillä vahvistetaan eroja meidän ja muiden välille. Ääriliikkeille löytyy aina vain sijaa.

Yksimielinen hillitty ja hallittu, hyvin fokusoitu ja tarkkaan konseptoitu ei raivaa sivupolkuja. Vakavasti otettavat toimijat eivät kokeile asioita, joissa erehtyminen on onnistumista todennäköisempää. Yhteisön kannalta on kuitenkin eduksi, että epätodennäköisiäkin suuntia kokeillaan.

Se, mitä vielä ei ole, on eräille suuri innostuksen lähde. Eihän ihmiskunta muutoin olisi mennyt merimatkoille, kaukaisiin maihin tai avaruuteen. Tuttuuten nojaten eläisimme edelleen tyytyväisinä pannukakkumaailmassa. On hyväksi sietää hörhöjä. Vaikka he, tai meikäläsiten kaltaiset kevythörhöt, ovatkin järjestystä sotkemassa, heidän kauttaan voi joskus, enimmäkseen sattuman kauppaa, löytyä jotain jatkokehittelyn arvoista.

Niihin aikoihin, kun maanviljelijänä huuhailimme suuren murroksen vuosina menneestä rajasuojasta ja maataloustulolaista WTO- ja EU-maaseutuun, ajoimme kuluttajapolitiikkaa MTK:n toimintaan. Ensikuulemalla asiaa vastustettiin reippain ottein. Kun perustimme toimintaryhmä Alkuvoiman, jonka ovi oli auki myös kaupunkilaisille, ei-maanviljelijöille, katsoivat perinteiden kannattajat asiakseen ennustaa tuhoa ajamallemme aloitteelle. Eräs MTK-yhdistyksen puheenjohtaja näki erikseen vaivaa soittaa minulle ja ilmoittaa, että "Me emme sitten anna teille yhtään rahaa tuollaiseen toimintaan." Nyt voin määritellä, että ajoimme käyttäjälähtöistä palvelu- ja tuotesuunnittelua maataloustuotantoon. Siihen saakka bisnes oli pyörinyt tuonninrajoitusten ja idänkaupan hellässä sisäpiirissä, joka oli luonnollistunut. Muutos ja sen airuet olivat suuri uhka.

Balanssin uhkaajilla, soraäänillä, väärinajattelijoilla on paikkansa. Intoilen edelleen. Tiedän, että se häiritsee, mutta eihän näitä piipityksiä tarvitse kuunnella. Olen jo nuoruudessani löytänyt tärkeän kipinäni. Se tiivistyy Pelle Miljoonan biisiin Gabriel. Maailmassa on paljon ikäviä asioita, vaientajia, ojaan potkijoita, lannistajia, niitä, joiden mielestä kenenkään ei kannata ratsastaa villihevosella (netti näyttää, että jonkun mielestä Gabriel kuuluu huonoimpiin sanoituksiin... takana on kuitenkin tositarina, pateettista tai ei).

Tämä blogi kuten muukin (netti)puuhasteluni on lähinnä harmitonta elämän kunnostelua ja talvehtimista Luce Irigaray'n termistöllä. Arvostan kokeilua ja toimintaa, teen sitä itse. Mutta ei tätä niin vakavasti kannata ottaa. Omasta puolestani netti voi loppua vaikka huomenna. Elämässä on muuta merkityksellisempää. Hauskaa tämä someintoilu silti on! Jopa hyödyllistäkin moneen suuntaan. ;-)

Kohtuus ja mistä voi olla onnellinen?

Epikurolaisuus on viehättänyt minua siitä saakka, kun Heikki Kanniston filosofian historian kurssilla kuuntelin kertomuksia Epikuroksesta ja hänen seuraajistaan (käsityksen saa Wikipediasta).

Mitä pienemmistä asioista iloitsee, sitä enemmän ilon aiheita. Ystävyyden merkitys onnellisessa elämässä on keskeinen. Puutarha mentaalisena ja konkreettisena tilana. Ja nautiskelu, kohtuullisesti. Kun osaa nautiskella pienistä vivahteista, yksinkertaisetkin eväät tuottavat onnea elämään.

Näitä mietin monesta syystä, luin Tere Vadénin Kymmenen kohtuullista vaatimusta ja kuuntelinen hänen pohdiskeluuaan siitä, kuinka Kohtuus on vaarassa. Vähemmän on enemmän, kun sen ymmärtää.