Kulttuurinen kielitaito / Vappumuistelohöpinä

Kuva on ajan kieli, Eka Bini tarjoamista kuvista tuli mieleen kuvan kieli, kulttuurin kuvat. Vappukuvilla saa kosketuksen moneen kulttuuriseen ja inhimilliseen ilmiöön. Koettuun lähihistoriaankin.

Olen itse kasvanut syvällä maaseudulla, suurin piirtein siellä, mistä Suomen maaraja alkaa, Suomenlahden murtovesiltä Vaalimaanjoen makeaa virtaa 3 kilometriä pohjoiseen. Vappua boikotoitiin lapsuudessani (siis kaikki ympärillä olevat aikuiset boikotoivat). Oli erityis-ekstraa saada ilmapallo.

Kursseillani aikuislukiossa on usein ikähaitaria 18-65. On kiinostavaa keskustella siitä ajasta, jolloin kaikki oli poliittista: kaupat, pankit, vakuutuslaitokset, urheiluseurat. PS5-kurssilla jokin keskustelun sivujuonne vei muistelemaan sitä, miten poliittinen vakaumus oli kiinteä osa ihmisen persoonallisuutta 70-luvulla. Koululaiset olivat hyvin perillä siitä, mitä puoluetta kukakin opettaja kannatti. Ajan hengen innoittamana olen kirjoittanut aikoinani pakinan "Oikian aatteen puhelin". (Rajalla elettyä lapsuutta ja sen jälkihönkyjä kuvaa turina "Nyt ne hyökkää".) Näiden päivien Tallinnan tapahtumat ovat palauttaneet mieliin oman lapsuuden ja suhteen rautaesiripun taa. Sen, joka näkyi kotitaloni jokaisesta ikkunasta.

Voimapiste-esitys aiheesta Lapset ja tietokone

Pyydettiin alakoulun vanhemmille puhumaan aiheesta Lapset ja tietokone. Tässä muutamia ajatuksia aiheesta.

Mitä niillä värkeillä tehdään? Yhdessä vai erikseen?

Piisilmä kertoi kiinnostavia asioita aneemisesta tietoyhteiskunnastamme ja pysäytti miettimään asiaa, joka on hyvin tärkeä. Mitä tietoyhteiskunta on tai pitäisi olla? Koneita ja kytkentöjä, softaa ja servereitä? Tietty varustus tarvitaan. Mutta jotain puuttuu... hallitusohjelmasta, tavoitelauseista, keskusteluista.

Eilen kirjoitin eräälle kysyjälle mietteitäni tvt-opetuskäytöstä Suomessa (kysyjä viittasi eLearng Nordig selvitykseen, jonka mukaan Suomi on joiltain osin jo jälkijunassa):

Valitettavasti Suomi ei itsetyytyväisistä mielikuvistamme
huolimatta ole enää eturintamassa tvt:n opetuskäytössä. Meiltä puuttuu
intohimoa, uudistumisen nälkää, innostusta tehdä asioita monilla eri tavoila ja
erityisesti meillä on uskomattoman vankka yksinäisen opettajan työkulttuuri. Ovi
kiinni. Tämä tulee esille sosiaalisen webin välineistön käyttämisessä. Ei voi
olla sosiaalinen, jos laitetaan ovi kiinni eli suljetaan verkkoympäristöt
salasanoilla. Sosiaalisen webin perusidea on avoimessa vuorovaikutuksessa.
Mielestäni tässä tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö ei ole pelkästään
uuden välineen käyttöönottoa, vaan se on samalla toimintakulttuurin muuttumista.
Yksin ja itsenäisesti työskentelevä opettaja jättää jakamatta omastaan.
Jakaminen ja yhteistyö ei toki ole jokaiselle luontevaa, mutta sillä tavalla voi
myös oppia paljon ja jakaa työtaakkaansa. Erityisesti olen pohdiskellut koulun
työyhteisöjä asiantuntijayhteisöinä ja ihmettelen, jos tuollaisella hienolla
asiantuntijayhteisöllä on varaa olla avaamatta yhteisten taitojen aarteistoa
yhteistyöllä.

Minua huolestuttaa, että tämä yksilökeskeinen työkulttuuri leviää myös oppijoihin. Jokaisella on oma juttu, mun projekti. Koulu mittaa yksilösuorituksia. Niitä olen tässä juuri tällä hetkelläkin valvomassa lauantain uusintakokeessa. Toki tarvitaan yksilötavoitteita ja yksilösuorituksia. Mutta tarvittaisiin myös yhteisöllisen oppimisen tuomista koulun arkeen. Tulevaisuuden ekologiset ongelmat ja muut suuret haasteet eivät ratkea sankarien voimalla vaan muurahaistoiminnalla. Siksi meillä on minusta moraalinen velvollisuus edistää vuorovaikutteista verkottumista, yhteisöllistä oppimista ja sosiaalisia taitoja. Tvt antaa näihin loistavat välineet. Ja näin puhui Vanha Idealisti-Mummo...

...niin ja kaiken lisäksi koulujen työyhteisöissä on siellä täällä taakankantajia, joilla on kiire ja joita väsyttää, joita kukaan ei kannusta.

Pieni päivitys: Edellisen kirjoittamisen jälkeen saavuin kotiin lukemaan loppuviikon postia. Iloinen yllätys. Opettajan tietopalvelu välittää kuukauden kirjan, joka johdattaa sosiokonstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Kirjan on kirjoittanut Reijo A. Kauppila ja nimi on hyvä: Ihmisen tapa oppia. Loistavaa. Tätä kirjaa odotellaan kieli pitkällään.

Luova hulluus virtuaalipöydän äärellä

Rupattelimme juuri hetken Sailan kanssa. Hän pähkäili, että mistä se Cmap saatiinkaan Oph:n palvelimelle. Siinä sivussa pari muutakin ajatusta tuli vaihdettua ja vinkkasin, että kurkista nyt ihmeessä, miten makean kartan Piisilmä on laittanut Ruusun nimestä. Sailalla tuli pieni paussi metaetiikan läksyjen kanssa, sattui olemaan lempikirja kyseessä. Ja tovi sitten Mallun kanssa höpöteltiin. Hänellä oli hukassa koko joukko kuvakkeita Wikispacen Kuvis-kurssin sivuilla. Pienen hetken tutkailu todisti, että syy täytyi olla Mallun selaimessa. Kaikki oli tallessa ja toimi.

Tunnelma näissä kohtaamisissa oli lämmin ja läheinen. Ihan kuin olisimme olleet opehuoneessa saman pöydän äärellä. Tosiasia oli kuitenkin, että sekä Saila että Mallu olivat rupatteluhetkellä 55 kilometrin päässä minusta. Piisilmäkin on opettaja ja hänen koordinaatteihinsa on tästä pisteestä 125 kilometriä. Aplodeja sosiaaliselle webille.

Minulla ei ole koskaan ajan tilaa istua opettajainhuoneessa ja aineryhmää ei ole. Mietin juuri, että olisi hauskaa perustaa virtuaalinen opehuone. Ehkä opettaja.tv voisi toteuttaa sellaisen! ... jaaha, siellähän onkin sellainen, äkkiä valtaamaan sohvannurkkaa! ...aah, tai ääh... se onkin keskustelu, ne ei ole juuri mun alaa...